»En», vastasi Top. »Olen tavannut heidät kerran.»
Jumalatar purskahti syvään, raikuvaan nauruun. »Hohoo! Nimitättekö
te sellaisia 'ystäviksi'?... Minä olen tuntenut heidät siitä asti,
kun olin tuonkorkuinen.» Hän nosti jalomuotoisen kätensä suunnilleen
isoisänisän hatun tasalle.
Top punastui, tuntien olevansa typerä.
Isoisänisä katseli Topin punaa ja näytti pitävän
sitä kauneudenihailun nostattamana. Täysin hyväksyvästi
isoisänisä sitten silmäili vuorotellen näitä hyvin muodostuneita ja
mainiosti kehittyneitä nuoria olentoja. Hänen luokittelunsa mukaan he
kuuluivat ryhmään (a), molemmat ryhmään (a), jolleivät ryhmään (i).
Totisesti he näyttivät muistuttavan jonkun klassillisen
rakkauskertomuksen kuvaa enemmän kuin mikään muu, mitä tämä vanha herra
oli milloinkaan nähnyt muulloin kuin unissaan.
3
Kun he pian senjälkeen kävelivät takaisin opistorakennukselle, nähtiin
isoisänisän astelevan toisten edellä jumalattaren rinnalla. Tämän
nuoren olennon ja tuon kuihtuneen vanhuksen vastakohtaisuus oli
draamallinen. Se pisti jälessäpäin Topin vierellä tulevan johtajattaren
silmään. Myöskin Topin silmät olivat levällään — mutta toisesta syystä;
ensimmäisen kerran hän kuuli vanhuksen kohteliaasti puhuttelevan sangen
nuorta henkilöä.
»Näyttää siltä — oi, vaippani!» — peite oli valahtanut irti.
»Suvaitsetteko —» Jumalatar sieppasi sen ja kietoi sen hänen kaulansa
ympärille. »Kiitos, rakas, nuori neiti, kiitos. Näyttää siltä, että te
neitoset vietätte täällä perin hupaista elämää. Onko se teistä hauskaa?»
Innostuneena jumalatar vakuutti: »Oi, hyvin hauskaa.