»Epäilemättä; epäilemättä. Pelaatteko hockeytä?»
»Kyllä toki!»
»Tennistä?»
»Oi, tietysti! Olen kovin innostunut siihen.»
»Krikettiä?»
»Pelaan sitäkin.»
»Tyttöjen krikettiä luonnollisesti?»
»Mitä? Samaa kuin miehetkin. Pelaan sitä poikien kanssa; olen aina
pelannut, hyvin nuoresta pitäen.»
»Poikien kanssa? Kenen poikien?»
»Meidän poikien, kotosalla — veljieni kanssa. He», kertoi jumalatar
tuttavallisesti, »aikovat kumpikin pyrkiä armeijaan. Liian typeriä
mihinkään muuhun, väittää isä. Hoo! Mutta aika hyvin he kuitenkin
ovat selviytyneet koulussa. He ovat molemmat jalkapallojoukkueessa,
ja toinen on rugby-joukkueessakin. Kaikki ovat väittäneet, ettei
heillä ole koskaan ollut niin loistavaa maalivahtia kuin Clive on.
Hän on vanhempi veljeni. Ensi kerralla on hänen kaikkein viimeinen
mahdollisuutensa päästä Sandhurstin sotaopistoon. Opettaja sanoi:
'Jumalan kiitos, Hannan, tämän jälkeen minun ei enää tarvitse nähdä
kasvojasi.»
»Sanoiko hän tosiaan niin? Niinkö tosiaan? Entä te itse?
Urheiluharrastukset taitavat olla teillä suvussa, näyttää siltä.
Osaatte tietysti uida?»
»Aika hyvin!»
»Entä juoksetteko? Hyppäättekö? Harrastatteko estejuoksua?» (Sama
vastaus tuli kaikkiin näihin kysymyksiin.)
»Kaikki perin oivallista. Teidät olisi lähetettävä olympialaisiin
kisoihin... Jalkapalloon ette kaiketi sekaannu?»
»Kyllä. Miksikä en? Olen pelannut sitä», vastasi jumalatar täydellisesti
terveen ja tuiki kokemattoman ihmisen rauhallisen hyvänsävyiseen tapaan.
Hänestä tämä kummallinen, vanha, noin satavuotinen kävelevä
höyhenpeite oli sellainen olento, jonka puheisiin oli vastattava yhtä
kainostelematta kuin hän vastailisi veljilleen, opiston johtajattarelle
tai vähän matkan päässä kentällä hyvin tarkkaavina ja uteliaina
slaaville tyttökumppaneilleen.
Noilla tytöillä olisi piakkoin paljon kyseltävää, siitä oli Marjone
varma, aina he utelivat kaikenlaista, jokainen heistä! Marjorie
ei koskaan kysellyt mitään. Hänestä ei minkään tähden kannattanut
olla niin hullun utelias. Nauttia elämästä ilman sitä, se oli hänen
tunnuslauseensa.