»Kyliä, isoisänisä, olen juuri tulossa.»
Kuin kaniini juoksi rouva Mundy käytävässä raollaan olevaa ovea kohti.
6
Huone, johon hän joutui, tuntui painostavan kylmältä.
Sillä vaikka oltiin lokakuun lopulla ja seudun täytti joen
viluinen usva, oli isoisänisä mieluummin valmis värisemään kuin
sallimaan huonetta lämmitettävän. Isoisänisä (herra Horace Mundy)
oli muuten Helenin eikä hänen äitinsä isoisänisä. Hän oli hyvin
vanha, ennakkoluuloinen, omituinen, ja monet seikat olivat hänestä
vastenmielisiä. Enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa hän kammosi
rahan tuhlausta. Senvuoksi hänellä ei ollut valoa. Tätä Oxfordin
vuokrakasarmialueen yläkerran asunnon kolkkoa arkihuonetta valaisi vain
heijastus hevosenkengänmuotoiseen kaareen sijoitetuista (vuorotellen
punaisista ja valkeista) lampuista, jotka oli sytytetty palamaan
vastapäätä sijaitsevan elävienkuvien teatterin oven yläpuolelle.
Niiden hohteessa näkyi pitkä, alaston, niukasti kalustettu huone.
Yhdessä nurkassa välkkyi valkoisena joku korkea esine maljakko,
veistos? ilma huoneessa tuntui kolealta kuin holvissa, se tuoksahti
kylmältä korkkimatolta, joen usvalta, joka tunkeutuu kaikkien Thamesin
rannalla olevien talojen jokaiseen rakoon; tähän hajuun sekaantui
häive jostakin miellyttävämmästä... Heleniltä, joka rakasti tuoksuja,
pääsi hiljainen, vaistomainen nuuhkaisu; se häipyi, se tuoksahdus...
Nyt olivat vieraiden silmät paremmin perehtyneet pimeään, ja he
kääntyivät kaukaisempaan soppeen ja siellä olevaan nojatuoliin päin.
Siinä he tiesivät olevan mytyn mattoja ja peitehuopia sekä ikivanhan
höyhenpeitteen, jonka takaa kohosi näkyviin pieni pää, ihan kalju, ja
pari haparoivia, laihoja käsiä.
Jos isoisänisä näytti miltään maalliselta olennolta, niin ennen kaikkea
hän näytti joltakin häijyltä kilpikonnalta.
Hän puhutteli heitä valittavaan, komentavaan sävyynsä »Te olette
kaikki tulleet, oletteko? Tarvitsitte siihen jonkun verran aikaa. Etkö
kuullut kolkutustani, NAINEN?»
»Kyllä kuulin, isoisänisä; olen pahoillani, jos annoin sinun odottaa»,
sopersi rouva Mundy-poloinen.
Hän oli viisikuudettavuotias ja toimellinen ihminen. Hän oli ollut hyvä
aviovaimo, oli aina ollut mainio taloudenhoitaja ja oli ollut seitsemän
vallattoman lapsen altis äiti. Mutta tn isoisänisän läheisyydessä
nämä ominaisuudet jättivät hänet pulaan, ja hänestä tuli änkyttävä
koulutyttö, jonka polvet pyrkivät pettämään.
»No niin», pitkitti isoisänisä, »kutsuin teidät tänne, ihmiset, koska
tänään täytän yhdeksänkymmentäviisi vuotta ja mielestäni teidän on aika
nähdä jotakin, mitä haluan teille näyttää».
Top aloitti: »Minä kierrän siis valon palamaan, sir —» »Ei
sinnepäinkään, sir!» ärähti isoisänisä. »Tuhlataan sähköä! Tuhlataan
kaikkea. Tuhlataan. Tuhlataan. Tuhlataan. Enpä ihmettelisi, vaikka
olisitte jättäneet alakertaan kaikki valot palamaan, kun olette
tuollaisia.» (Niin he olivatkin tehneet.) »NAINEN! Kuinka suuri oli
sähkölaskusi viime neljännekseltä?»
Tämä pistoolinlaukauksen tavoin tullut kysymys pani nais-paran
haukkomaan henkeään tavoitellessaan vastausta.
»Etkö tiedä sitä? Mitä oikein tarkoitat? Etkö sitä tiedä?» »Saan sen
selville yhdessä minuutissa, isoisänisä», vikisi emäntä-rukka. »Olen
pannut ne kaikki nippuun —»
»Nippuun? Mitä niiden niputtaminen hyödyttää? Miksi et ole painanut
niitä mieleesi? Sinun olisi pidettävä ne päässäsi, sormenpäissäsi!
Tyttö! Minä arvaan, mitä ajattelit.» Tämä syytös oli suunnattu Helenin
pientä, tummaa hahmoa kohti, joka pörrötukkaisena kuvastui valaistua
ikkunaa vasten. »Älä olekaan olevinasi ikäänkuin et olisi ajatellut,
että 'äitisi on mahdotonta pitää asioita samalla kertaa päässänsä ja
sormenpäissään’. Ahaa! Joko oivallat, että olen liian älykäs teihin
kaikkiin verrattuna. Ihan liian älykäs!» Viimeiset sanat suhteellisesti
ystävälliseen sävyyn. Melkein kuuluvasti rouva Mundy huoahti
helpotuksesta.
Mutta jos hän toivoi isoisänisän aikovan näyttää harvinaista hyvää
tultaan, oli se toive ollut ennenaikainen.
Entistä pahasisuisemmin hän alkoi uudelleen syytää syytöksiä
tämän perheen jäseniä vastaan, soimasi heidän rikollisen kehnoa
rahojenhoitoaan, heidän välinpitämättömyyttään pikku kuluista —
vuodosta, joka upottaa millaisen laivan hyvänsä. Kuinka usein he
olivatkaan kuulleet sen jo ennen. Mutta näissä tuhlaavaisuuden ja
mielettömän huolimattomuuden syytöksissä oli nyt toisenlainen sävy.
Tuntui silta kuin isoisänisällä olisi yhdeksäntenäkymrnentenäviidentenä
syntymäpäivänään ollut jotakin erikoista kaunaa sukulaisiansa kohtaan.
Mitä he olivat tehneet?
»Pikku seikka toisensa jälkeen, ja ennenkuin aavistattekaan, olette
vararikko-oikeudessa. Juuri sinne te kaikki joudutte.» Sitten taaskin
pistoolinlaukaus: »Kuuletko sen, POIKA?»
»Kyllä», vastasi nuoren Tophamptonin ääni pimeästä.
»Hyvä. Sillä joskin äskeiset sanani kohdistuvat teihin koko
joukkoon, kohdistuvat ne erityisesti sinuun. Toivon sinun ymmärtävän
tarkoitukseni, POIKA.»
Äänettömyys.
7
Pimeydessä kääntyivät rouva Mundyn ja hänen nuoren tyttärensä päät
sukulaisensa ja maksavan vieraansa kookkaaseen ruhoon päin.
Mitä ihmettä oli Top tehnyt? Ja juuri Top! Jos isoisänisä oli
milloinkaan osoittanut muita mieluummin haluavansa jonkun ihmisolennon
seuraa, niin se olento oli juuri tämä verrattain vieras henkilö. Top,
suosikki, epäsuosiossa.
Huolestuttavan hiljaisuuden rikkoi isoisänisä pamauttamalla äkkiä:
»Tahdon tietää — _kuinka paljon maksoit niistä?_ Häh? Älä koetakaan
torjua kysymystäni. Suu puhtaaksi! Ja puhukin totta! Kuinka paljon
ne _maksoivat_?» Taaskin äänettömyys kuten useinkin Topin lausunnon
edellä. Kuten Helen oli pannut merkille, »oli aina pitkähkö äänettömyys
edellä, kun oli tulossa enemmän kuin yksi tavu». Vaitiolon jälkeen
kuului Topin tyyni vastaus: »Lasken sen, sir... Isot maksoivat
kaksitoista shillingiä kuusi pennyä ja toiset kuusi shillingiä kuusi
pennyä tusina. Ostin tusinan toisia ja puoli tusinaa —»
»Hyvä Jumala, POIKA! Onko sinun se laskettava? Etkö jaksa muistaa
moista tuhlattua erää? Etkö edes tiedä, kuinka paljon olet päivässä
menettänyt? Hävytöntä! En ikinä ole kuullut mistään niin kauheasta.
Anteeksiantamatonta! Hävytöntä! Marraskuussa. Ostaa _ruusuja_ —
RUUSUJA!»
Top sanattomana.
»Teitkö sen, Top?» huohotti rouva Mundy liikutettuna.
»Lähetitkö isoisänisälle ruusuja syntymäpäivälahjaksi.»
»Kyllä.» Top tunnusti rikoksensa.