1
»Polvistus sievimmälle, kumarrus sukkelimmalle ja suudelma
rakkaimmalle» on vanhanaikainen panttileikin ehto.
Huolettava määräys! Kaikkien ei ole helppo noudattaa sitä aina
tarvittaessa. Sillä jotkut meistä ovat syntyneet rakkautta varten;
toiset saavuttavat rakkauden; vain muutamille rakkaus työnnetään. Tässä
esimerkiksi on kertomus nuoresta miehestä, jolle rakkaus työnnettiin,
pakotettiin, suorastaan tungettiin kurkkuun.
Kenties ette pidä hänestä ettekä hänen tavoistaan... En minäkään niitä
puolusta enkä pyydä teitä pitämään tästä nuoresta miehestä. Sallikaa
minun vain kertoa teille, miten hänen kävi.
Hänen aikansa ei vielä ole esiintyä tässä kertomuksessa. Esiripun
kohotessa on näyttämöllä (kodikkaassa arkihuoneessa eräässä Oxfordin
vuokrakasarmi-alueen huoneistossa Lontoossa lähellä Thamesin rantaa)
toisarvoisia naispuolisia henkilöitä.
Ikkunakomeron istuimella kyyrötti nuori tyttö, katsellen ulos,
tähyillen, pälyillen — ikäänkuin odottaen jonkun juhlakulkueen ohimenoa.
2
Hänen toinen pitkä, hoikka säärensä ja toinen kaareva, hieman
rapistuneen suèddkengän peittämä jalkansa lepäsivät matolla hänen
aitansa. Toinen kyynärpää nojasi ikkunalautaan; toinen käsi oli
hautautunut hänen tuuheaan, ruskeaan tukkaansa, toinen painettuna hänen
pehmeitä huuliansa vasten. Hänen kirkkaat silmänsä tuijottivat ulos
ikkunasta kellertävään hämyyn, alas kadun litistyneiltä näyttäviin
plataaneihin, huojuvien, täyteen sullottujen linja-autojen kattoihin,
kotiansa kohti kiiruhtavien jokapäiväisten uurastajien hattuihin.
Ei suinkaan riemastuttava linnunsilmillä katseltu näky.
Mutta sittenkin Helen Mundy, joka oli juuri äsken täyttänyt
kahdeksantoista, katseli sitä silmiä väräyttämättä ikäänkuin olisi
odottanut jonkun juhlakulkueen tulevan sitä tietä.
Millaista juhlakulkuetta hän saattoi varrota?
3
»Top on myöhästynyt», lausui hänen äitinsä ääni hänen takanaan.
Vilkkaasti Helen pyörähti valaistuun huoneeseen päin. Sen seiniä
verhosivat hyllyt, jotka olivat täynnä nuhrautuneita kirjoja
— rivittäin punakantisia seitsemän pennyn romaaneja; sen matot
olivat haalistuneet, mutta värikkäät, sen nojatuolit nukkavierut, mutta
houkuttelevan näköiset, sen lumivalkeaan, ommelkoristeisen liinan
peittämälle pöydälle oli järjestetty miellyttävä posliinikalusto. Sen
uuninmatolla lepäsi kirjava, kiemuraan sykertynyt, karvaista toukkaa
muistuttava kissanpoika, kehräten, yhä vain kehräten — ja koko sisustus
tuntui pikemminkin sopivan vanhanaikaisen, onnellisen maalaispappilan
koulusaliin kuin lontoolaisen, halvan vuokra-asunnon arkihuoneeseen.
Se johtui siitä, että rouva Mundy —lukuisan perheen leskiäiti, jonka
lapsista enää ainoastaan Helen oli hänen siipiensä suojassa — että
rouva Mundy oli sellainen nainen, joka osasi tehdä majakan tornista,
linnan vankiholvista tai lainsuojattoman luolasta tuon hymyilevän
turvapaikan — kodin.
Mutta mikään ei olisi voinut tehdä kirjavampaa vaikutusta kuin
Mundy-perheen kalusto. Minkään merkitys ei olisi saattanut olla
selvempi. Se kuvasi perhettä.
Lattian välkkyvä, tumma vahakangas oli jäänyt perinnöksi edelliseltä
asukkaalta. Kirjahyllyt olivat kotitekoiset. Bamburuokoinen
sivupöytä, jossa oli kaksi lautaa — toinen perheen ompelukonetta,
toinen käytettynä ostettua gramofonia ja sen levyjä varten — oli
mahdollisimman halpaa tekoa.
Tähän olivat Mundyt johtuneet. Mistä he olivat lähtöisin, sen
osoittivat uuninreunuksen kohdalla ristikkäin olevat meriväenmiekat
ja sarja mustapuitteisia, pienoiskokoisia muotokuvia, uljaita,
soturipukuisia miehiä ja kauniita, kiharatukkaisia naisia, joiden puvut
olivat korkeauumenisia.
Rouva Mundyn miesvainaja oli palvellut laivastossa, Samoin oli hänen
isänsä. Hänen äitinsä oli työskennellyt tupakkamyymälässä. Hänen
puolisonsa iso-isä, joka vieläkin oli elossa ja uskomattoman vanha, oli
harjoittanut teekauppaa. Hänen lapsensa olivat avioliittojen kautta
joutuneet erilaisiin yhteiskunnallisiin kerroksiin; kaikissa heissä
kävi halpa koulutus epätoivoista taistelua ihailtavaa kotikasvatusta
vastaan. Heillä oli ystäviä kaikista piireistä, ja yhteiskunnallisesti
he olivat kahdennenkymmenennen vuosisadan tyypillistä sekaluokkaa.
Pian tutustumme heihin kaikkiin; ikävä, jos he teistäkin ovat liian
»sekalaisia». Tämä on jazzisekoituksen aikakautta; miksipä emme
katselisi jazzin hilpeätä puolta? Jopa rouva Mundykin, vaikka hän oli
Viktorian ajan loppupuolen luonteenomainen edustaja, teki niin. _Hän_
ei vähääkään pyrkinyt olemaan »uudelleen nuortunut», ei millään tavoin
tekeytymään tyttärensä sisareksi. Hän oli _äiti_, siitä ei voinut
erehtyä.
Tämä pieni, hintelä, viidenkuudetta ikäinen nainen, jolla oli
lempeät, ruskeat silmät ja tuuhea, harmaa tukka, hyöri huoneessa,
pyyhki kaakeleilla päällystettyä uuma, otti kuihtuneen kehäkukan
uuninreunuksella olevasta kristallimaljakosta, kohotti liedelle
sijoitetun teeleipäastian kantta. Sitten hän vilkaisi isoon kelloon,
joka oli kaksikymmentä minuuttia vaille kuusi.
»Mikähän Topia viivyttää?»
»Sinä!» tokaisi ikkunalla istuva tyttö, kiertyen kissan tavoin
sykkyrään. Helen näytti viehkeältä jopa kömpelötekoisessa, kotona
valmistetussa, tummassa leningissäänkin, vaikka hänen pieniä, kalpeita,
suippoja kasvojansa painoikin ruskeata kanervamätästä muistuttava
tukka, joka teki hänen päänsä suhteettoman isoksi hänen hentoon
vartaloonsa verrattuna, »Syy on sinun, äiti.» Puolittain nauraen hän
kääntyi rouva Mundyyn päin. »Kuka pitää Topille ateriat valmiina mihin
aikaan tahansa ja rohkaisee häntä tulemaan ja menemään, milloin itse
hyväksi näkee? Kuka hemmoittelee hänet piloille? Kuka varaa hänelle
kuivat sukat? Kuka lämmittää häntä varten pyyhinliinat? Kuka hankkii
hänelle torttuja teetä varten -»
»Etkö sinä itse tänään juossut teeleipiä noutamassa.»
»Vain säästääkseni sinua! Juuri sinä, äiti, menettelet ikäänkuin
Top olisi ainakin Walesin prinssi. Minkä tähden. Koska hän on mies.
_Minua miehet ellottavat_. Ja täällä me asumme tähän vuokrakasarmiin
sullottuina seurassamme heitä kaksi kappaletta. Toisen heistä tarvitsee
vain kolkuttaa kepillään lattiaan» — tällöin hänen äitinsä loi
hermostuneen katseen vaaleanpunertavan hohteen valaisemaan laipioon,
jossa oli kyyhkysenharmaita kuvioita —»ja sinä kiidät tanssiaskelin
yläkertaan häntä palvelemaan. Toinen taas — no niin! Mitä tulee siihen
olentoon, _Topiin_ —
Pelkästään tämä nimikin tuntui kannustavan Heleniä sättimään, mutta
sittenkin kuului hänen puolittaisen naurunsa värähtely.
»Top tekee asuntomme sietämättömäksi inhoittavilla piipuillaan ja
savisilla kengillään ja korjaamista kaipaavilla potkupallopuseroillaan
ja konerakennusta käsittelevillä oppikirjoillaan ja
autoilulehti-läjillään ja inhoittavan moottoripyöränsä varakappaleilla!
Sulloo arkihuoneemme —meidän huoneemme! — niin täyteen, ettei
täällä näe mitään muuta kuin Topin tavaroita. Niin, älä katselekaan
ympärillesi osoittaaksesi minulle; ettei mitään ole näkyvissä. Sehän
johtuu vain siitä, että sinä juuri äsken siivosit sen kookkaan,
rojoluisen raakalaisen jäljet. Miksi hän ei pysynyt erämaissaan muiden
villien ja maorien ja muun kansan seassa. Miksi tulla pesiytymään
meille?»
»Minne muualle hän sitten pesiytyisi?» pani rouva Mundy herttainen
äitinsä pyysi minua suomaan hänelle täällä kodin siihen saakka, kunnes hän
suorittaa tutkintonsa. Me olemme hänen ainoat sukulaisensa Englannissa.
Veri on vettä sakeampaa —»
»Ja paljoa siivottomampaa», keskeytti Helen. »Minkä tähden hän sitten
joka lauantai saapuu kotiin yltäpäältä veressä, ikäänkuin sinulla ei
olisi yllinkyllin tehtävää sitomatta hänen inhoittavia haavojaan ja
paikkailematta laastarilla hänen kammottavia ruhjevammojaan?»
»En minä siitä pahastu.»
»Mutta niinä pahastun. Ja jos Top olisi edes huvittava, äiti — mutta
hän ei puhu koskaan mitään!»
»Kyllä hän puhelee minun kanssani.»
»Röhkimällä. Ihan kuin mikäkin karju. Yksitavuisia urahduksia. Oletko
milloinkaan kuullut Topilta mitään muuta? Typerää. Jumi sentähden
hänen on sillä tavoin lukea päntättävä tutkintojansa varten, istuttava
kirjojen ääressä myöhäiseen yöhön. Kaikki muut opistolaiset käyvät
tanssiaisissa, vievät tyttöjä teattereihin! Mutta niin ei Top. Ei osaa.
Ei uskalla. Pässinpää!»
»St! Eikö hän juuri tulekin?»
»Kyllä!»
4
Ovi avautui; rauhallisesti astui sisään pitkä, vankkarintainen,
vaaleaverinen nuori mies.
Hänen mukanaan tuli huoneeseen toisenlaisen ilmakehän henkäys, uutteran
ulkoilmaelämän virkeä, alkuperäinen, miesmäinen tuntu! Silminnähtävästi
hän oli juuri palannut lauantai-iltapäiväisestä potkupallo-ottelusta,
tämä atleettirakenteinen nuorukainen. Hänen kasvonsa, hieman
pienipiirteiset hänen muuhun olemukseenpa verrattuina, olivat sileiksi
ajellut, poikamaiset, niiden ilme sopuisa, mutta pidättyvä. Hän oli
senlaatuinen kotiintulija, jollaisen kuka taloutta hoitava nainen
tahansa ilomielin näkisi väsyttävän päivän päättyessä.
»Heikel!» äänsi nuori Helen-tyttö välinpitämättömästi, kääntyi sitten
jälleen, kyyristyen kasvot ikkunaan, selkä huoneessa olevaan mieheen
päin.
»Kas niin, Top», virkkoi rouva Mundy ystävällisesti tälle nuorelle
pikkuserkulleen. Top tuntui hänestä kuin omalta pojalta, jollaista
hän itse ei ollut saanut. Hän oli tullut Australiasta opiskelemaan
konerakennusta South Kensingtonissa, ja hänen täydellinen nimensä oli
Harry Morse Tophampton, joka, kuten tunnettua, lausutaan »Toppain»;
siitä hänen lyhennetty hyväilynimensä. »Siinähän olet.»
»Niin olen», vastasi Topin lempeä, syväsointuinen ääni. »Istuhan,
poika-kulta; tässä on teetä. Teeleivät on pidetty lämpiminä sinua
varten. Ruskeata leipää ja voita, jollaisesta pidät. Kierrä valo
palamaan, ole hyvä.»
Liikahtamatta tuoliltaan nuori mies nosti kättänsä ja kiersi
palamaan pöydän kohdalla olevan lampun. Sitä varjosti ruusunvärinen
silkkireunus, jonka rouva Mundy oli laittanut vanhasta jumperista.
»Oliko iltapäiväsi hauska, Top? Eihän sinussa näy olevan ainoatakaan
haavaa sidottavaksi tällä kertaa. Jätitkö reppusi eteishalliin? Mary
purkaa sen. Kummat voittivat ottelussa?»
»Me», sanoi Top koruttoman ylpeästi. Olipa hänen ylpeytensä niin suuri,
että se houkutteli hänet käyttämään kuitakin kuin yksitavuisia sanoja.
»Viisitoista — yksitoista. Se oli tiukalla ajan puolivälissä. Voitimme
viimeisten kahdeksan minuutin aikana. Hieno ottelu. Sivumiehemme vältti
vaaran ihan viime hetkellä.»
»Ihmeellistä joukkoa, ettekö olekin?» pilkkasi nuori tyttö, kiertäen
päätänsä taaksepäin.
Top hymyili hänelle. Mutta Helenin hiuspensas oli taaskin kääntynyt
olkapäillä entiseen asentoonsa. Vain silloin, kun Top ahmiessaan
ruskeata leipää ja voita vastaili emäntänsä hiljaiseen puheluun
syvä-äänisillä: »Kyllä!... Niin!... Ahaa!... Oh!... Kiitos!» — vain
jokaisen tällaisen lyhyen sanan jälkeen Helen loi veitikkamaisen
vilkaisun olkansa ylitse, koettaen nähdä äitinsä katseen ja tarkoittaen
»_urahduksia_».
Pahankurisesta lapsesta välittämättä rouva Mundy kehoitti:
»Ota lisää voileipää, Top!»
»Kiitos, ei enää; olen jo kylläinen.»
»No, ota viimeinen viipale! Otathan? Se merkitsee kymmentätuhatta
puntaa vuodessa ja sievää vaimoa.»
Top otti viimeisen viipaleen.
»Lisää teetä?»
»Neljäs kuppi», mutisi nuori potkupallonpelaaja. Pannessaan sokeria
ammeenkokoiseen teekuppiinsa hän tiedusti: »Miten on _hän_ ollut?»
Samalla hän katsahti punertavakaihtimisen lampun ylitse laipioon.
»Me emme ole käyneet yläkerrassa koko päivänä, vaikka lähetinkin
Hendersonin välityksellä hänelle pikku lahjani», vastasi rouva Mundy.
»Nyt on hänen syntymäpäivänsä, kuten tiedät, mutta hän ei halua meidän
menevän sinne, jollei meitä pyydetä... Hän ei ole kutsunut; mutta
luulisin —»
5
Samassa kajahti ylhäältä laipiosta kolme koputusta, jotka panivat
lampun värisemään. Kops, kops, KOPS!
»Kas siinä se! Minua.» Hätäisesti rouva Mundy juoksi pois teepöydastä.
Ennenkuin hän ennätti ovelle, kuului ylhäältä vielä kaksi kovaa
kolausta. KOPS, KOPS!
Kääntäen vaaleatukkaisen päänsä ja harmaat silmänsä ikkunakomeroon päin
nuori Tophampton huomautti. »Se on sinulle.» Helen oli jo solahtanut
istuimeltaan ja juoksi ovelle. Hänen ehdittyään sinne kajahti huoneessa
vielä yksi kolahdus, joka pani tee vehkeet kilisemään. KOPS!
»Ahaa! Hän tahtoo sinne minutkin.» Nopealla harppauksella Top oli
toisten jälessä.
Kuinka meluttomasti hän liikkuikaan, tämä yli sadankahdeksankymmenen
sentimetrin mittainen, kahdeksankymmenenkolmen kilon painoinen
nuori mies, joka oli opistonsa potkupallo joukkueen kapteeni ja
jota pidettiin käyttökelpoisena urheilun monilla muilla haaroilla.
Hän aiheutti esimerkiksi vähemmän melua kuin kömpelö Mary, joka nyt
tuli korjaamaan pois teeastioita; hän vaati vähemmän tilaa kuin
keijukaismainen Helen. Kuka muuten olisi uskonut, että tyttö kompastui
Topin jalkoihin kaikkialla heidän pienessä asunnossaan; minne ikinä
hän halusi mennä, siellä oli tuo olento vastassa. Nytkin oli Topin
päästääksensä tytön edelleen painettava iso, komeanmuotoinen vartalonsa
litteäksi kirjakaappia vasten.
Portaiden yläpäässä rouva Mundy pysähtyi yläkerran huoneiston
suklaanväriseksi maalatun oven eteen; pelokkaasti hän katsahti
molempien nuorten kasvoihin.
»Käy sisälle!» jupisi Top. »Täällä on onni tarjolla. Hän saattaa olla
hyvällä tuulellaan.»
»Mikä toive!» huudahti Helen yleensä koko maailmalle.
Ovi lennähti auki, ja aukossa näkyi mustapukuinen mies, Henderson,
palvelija.
»Suvaitsetteko ystävällisesti mennä suoraan sisälle?» kysyi hän
hillityllä, nöyrän kohteliaalla ja perin kolealla äänellä.
Samassa kuului asunnon (ainoastaan portaista tihkuvan valon valaiseman)
käytävän lävitse kolme kovaa koputusta, rouva Mundyä kutsuva merkki.