»Hän ei voi väittää vastaan», ärisi isoisänisä. »Kelvotonta hulluutta;
mutta minä arvasin niiden olevan häneltä! Ei minkäänlaista korttia;
mutta olen liian älykäs koko teidän joukkonne petettäväksi.
— _Katsokaahan_ niitä! Ei; älkää sytyttäkö sähköjä, ennenkuin käsken.
MIES! Henderson! Kynttilä makuukamaristani... Sytyttäkää se, te pöllö!
Kas niin. Pankaa se tuonne nurkkapöydälle.»
8
Nurkka, tuon synkän onkalon pimein soppi, muuttui äkkiä sen kirkkaimmin
valaistuksi kohdaksi.
Ruusuliekkinen, lyhyessä, nelitahkoisella kannalla varustetussa
hopeisessa jalassa palava kynttilä paljasti omituisen näyn, joka
muistutti pakanallista alttaria! Pöydällä seisoi kuolemattoman
milolaisen Venuksen jäljennös, lähes metrin korkuinen, ja maljakko
ruusuja, tumman punaisia ja meheviä. Kaunis kukkakimppu ulottui
jumalattaren polventaipeeseen saakka. Ne näyttivät uhrilta...
»Niinpä niin. Arvasin kyllä, kuka ne oli lähettänyt otaksuttavasti
osaamatta tehdä mitään parempaa käyttövaroillaan. Niiden piti saapua
tänä aamuna, eikö niin?»
»Niin.»
»Ja ostit ne kukkakaupasta, jonka ohitse menet kävellessäsi opistoon?
En koskaan ole kuullut sellaisesta hulluudesta. Mitä sinä oikein
ajattelit?»
»Arvelin teidän pitävän niistä, sir.»
»Miksi ihmeessä ajattelit sellaista?»
»Niin... Minä arvelin», vastasi yksikantainen Top,
»Pyh! Juuri sen tähden, koska kerran kuulit minun sanovan, että
rakastan intohimoisesti kauneutta ja että toivoisin saavani elää
loppupäiväni lainkaan näkemättä ihmisiä, ympärilläni vain kreikkalaisia
veistoksia ja punaisia ruusuja Se oli syy, eikö ollutkin?»
»Oli.»
»Nuori hupsu!» ärjäisi omituinen vanhus.
Äänettömyys.
»Ajattelit, niin, ajattelit minun unohtaneen sanoneeni sinunikäisesi
kuullessasi silloin kerran viime kesänä. Olen liian älykäs, ihan
liian älykäs teille, koko joukolle! Te höyhenpäiset, heikkojärkiset
tuhlarit... Te ette tiedä, kuinka suuri on sähkölaskunne tai kuinka
paljon olette maksaneet kukista samana aamuna. Toivoton kokoelma
tylsämielisiä. Viimeinen kolikko taskussanne; mutta sittenkään,
_sittenkään_ ette pane talteen jokaista penniä pahojen päivien varalle,
mikä olisi ainoa toivonne, vaan tuhlaatte ne; ja mihin? Katkottuihin
kukkiin; teeleipiin! (Enkö tuntenut niiden hajua? Enkö nähnyt tämän
tytön juoksevan kadulle, heti kun se tomppeli tuli kohdalle ja kilisti
kelloaan?) Herkkuja ja ylellisyyttä, ikäänkuin kieriskelisitte rahoissa
— ja nyt olet ymmällä — NAINEN. Enkö arvaa, että olet usein pahoillasi,
koska et voi lähettää mitään tyttäriesi mies-houkkioille, jotka
menivät naimisiin ryysyläisten kanssa vain sodan vuoksi. Hyvin sinun
sopii huoata. Entä sinä — TYTTÖ?» Sieltä, missä Helen seisoi, kuului
kärsimättömän liikahduksen ääni. »Etkö olisi valmis antamaan mitä
hyvänsä rahasta?»
»Jotakin olisin valmis antamaan. Mutta en mitä hyvänsä. Raha», päätteli
Helenin kirkas, nuorekas ääni, hieman väristen, »raha ei ole kaikki
kaikessa».
»Happamia pihlajanmarjoja, happamia pihlajanmarjoja! Juuri senvuoksi
ei ainoallakaan teistä ole rahaa. Te ette ole säästäneet. (Säästäneet?
Te?) Te ette ole käsittäneet asioiden arvoa. Minä olen; käsitin sen
jo elämäni alkutaipaleella — niin, ennenkuin useimmat teistä olivat
syntyneet. Minä olen ollut viisas siinä, missä te ette ole edes
järkeviä. Olen osannut tulla toimeen ilman sellaista, mikä ei ole ollut
tärkeätä, jotta myöhemmin minun kannattaisi hankkia sellaista, mikä on
oivallisempaa.»
10
»Totisesti en tiedä, mitä se _on_», mietti rouva Mundy. »Mitähän se
saattaa olla, se hänen 'oivallisensa'? Sillä miten hän elääkään nyt,
kovaosainen vanhus-raukka! Surkean epämukavasti. Pitkän elämänsä
lopussa vailla kaikkea! Viluisena, huonosti ravittuna, yksinäisenä;
ei edes mattoa jalkojen alla; oleksii pimeässä kuin lepakko eikä syö
voitakaan... Kuitenkin hänellä on se elinkorkonsa. Kun hän maksaa
vuokransa ja Hendersonin palkan, täytyy hänelle jäädä jotakin jälelle.
Varmastikin hän voisi suoda itselleen joitakuita mukavuuksia. Mutta hän
kuluttaa vain —»
Hän aprikoi, kuinka paljon. Tuntui tosiaankin tuskin mahdolliselta
arvioida tämän itsepäisen vanhuksen niukkoja menoja liian vähäisiksi.
Hänen palvelijansa Henderson teki työtä viidestätoista shillingistä
viikon. Asunnon vuokra oli kuusikymmentä puntaa vuodessa.
Vanhus ei koskaan juonut ja söi vähemmän kuin Mundyjen
kilpikonnanvärinen kissa. Vaatteita hän ei ostanut milloinkaan; tuo
vanha, ikivanha, tippuneesta kastikkeesta jäykkä, munatahrainen
päällystakki, nuo ennen vedenpaisumusta teetetyt housut, tuo
höyhenpeite, josta levisi untuvia kaikkialle huoneeseen, kun hän
vain liikahti —kas siinä isoisänisän pukuvarasto! Hänen ainoa
minkäänarvoinen omaisuutensa oli tuo mustapuinen, käyräkahvainen
keppi, jolla hän takoi lattiaa suvaitessansa kutsua luokseen
aristelevia sukulaisiaan.
Mutta niin suuri oli hänen persoonallisuutensa voima, niin hellät
heidän sydämensä, että he varoivat pahoittamasta hänen mieltään ihan
yhtä tarkoin kuin olisivat eläneet jälkisäädöslahjojen toivossa.
11
Äkkiä hän rajusti kysyi: «Kuinka suuret tulot otaksutte minulla olevan?
Arvatkaa! NAINEN?»
Rouva Mundy pudisti päätänsä.
»TYTTÖ?»
»En tiedä, isoisänisä», virkkoi tyttö äänessänsä sävy, joka merkitsee:
»En siitä välitä.»
»Entä sinä, POIKA? Mikä on sinun arvauksesi? Kuinka paljon arvelet
minulla olevan tuloja tässä istuessani?»
»En osaa arvata, sir.»
Viehättyneenä isoisänisä ilmoitti: »_Hyvä joukko toistakymmentä tuhatta
puntaa vuodessa_.»
12
Syntyi pitkä, pitkä äänettömyys, ikäänkuin tämä ilmoitus olisi
vaikuttanut kuulijoihin tavattoman voimakkaasti. Mutta kuinka vähäisen
vaikutuksen se olikaan tehnyt sukulaisiin!
Isoisänisä oli väittänyt hänellä olevan tuloja kymmenentuhatta puntaa
vuodessa! Se oli todistus yhdestä seikasta, nimittäin siitä, että nyt
taaskin oli isoisänisän »paha» päivä, tuumi rouva Mundy.