Alan toista viikkoa on Utuniemen Simo kiveliöitä hiihtänyt. Hänen
vimmansa ja vihansa on niin suuri, ettei hän tunne väsymystä. Joskus on
hän ollut hyvinkin lähellä saalistaan. Mutta aina on otus edellä
paennut tai osannut piilottautua. Poliisit ovat seuranneet Simon
jälkiä, mutta eivät ole onnistuneet häntä saavuttamaan.
Jo ovat viimein sattuneet samalle ladulle Simo ja Paksu-Sakari, synkän
synkälle erämaan taipaleelle, joka on kahden kylän välissä. Simo on
saanut vihiä, että Paksu-Sakari on kylästä lähtenyt, sitten kun oli
saanut myydyksi viinaksensa. On kuullut senkin, että Sakari jo on ollut
semmoisessa uskossa, että takaa-ajajat ovat väsyneet, kun ovat jäljiltä
eksyneet. Se tieto häntä kannustaa.
Ja vaikka on tulipalo-pakkanen ja ilta käsissä, lähtee Simo taipaleelle
ja jättää terveiset poliiseille, että tulkoot perässä. Ennen loppuu
Lapin yö, ennen päivät pitenevät ja aurinko korkeammalta paistaa kuin
hän Paksu-Sakaria väsyy kiertämästä. Kukaan ei tiedä syytä, minkä
vuoksi hän niin väsymättömästi ajaa takaa, ei kukaan aavistakaan, mitkä
voimat häntä taipaleella auttavat. Poliiseille on vain oppaaksi tullut,
mutta parhaaksi kiinnipyytäjäksi osoittautuukin. Kummailevat sitä
kylissä ihmiset, ja ihmeenä sitä poliisitkin pitävät. Mutta he eivät
ole saavuttaneet Simoa, vaikka ovat poroillakin perässä viillättäneet.
Niin ne kaksi heidän edellään pakenevat kuin lentävät linnut.
Simo seuraa suksenlatua, jota tietää Paksu-Sakarin hiihtäneen. Vinhasti
hän vielä sompaa liikuttaa ja keveästi näyttää suksi luistavan. Latu
painuu painumistaan kiveliöön, kiertää vaaroja ja oikaisee puuttomien
vuomien poikki. Sompien sijoista näkee Simo, että kiire on ollut
Sakarillakin, vinhasti on sauvoillaan työnnellyt...
Kun Simo saapuu laajan jänkän laitaan, nousee kuu kokonaisena ja
kiiltävän kirkkaana, niin kirkkaana kuin se ainoastaan Lapissa voi, ja
valaisee koko talvisen, kuolemanvalkoisen kiveliön. On kuin kirkkaalla
päivällä, ja kun Simo tähystää jänkän toiseen laitaan, näyttää siellä,
juuri metsän rannassa, joku liikkuvan. Mutta ei erota silmä, onko
hiihtäjä vai joku muu liikkuva, sillä metsänranta varjostaa.
Simo saa uutta vauhtia ja vihaisesti työntelee hän pitkin laajaa
jänkkää. Tämä erämaan taival on hänellekin outo. El ole näissä
kiveliöissä Simokaan koskaan hiihdellyt, vaikka nuorempana
eräretkillään oli hiihtänyt tuolla puolen vedenjakajan, josta
Taka-Lappi alkoi. Mutta ilmansuunnat hän tuntee ja tietää nyt
hiihtävänsä suoraan itää kohden.
Kun hän saapuu jänkän laitaan, alkaa siinä taajaa korpea, ja latu
näyttää nousevan vastamaisille maille. Hänen edessään kohoaa valkoisena
lumilinnana yksinäinen tunturin huippu, joka kirkkaassa kuutamossa kuin
kipunoitsee. Latu lähtee kiertämään tunturin pohjoispuolitse. Tulee
vastaan jyrkkärantainen metsäjoki, joka luikertelee tunturin jalkain
juuritse. Ympäristö on aukeaa, ja lumen alta pistäiksen joku pitempi
kanto. Hän arvaa, että näillä seuduilla on takavuosina käynyt
tukinhakkuu. Kun latu nousee korkeammalle, jossa solkikoivujen seassa
törröttää vielä joku kelohonka, huomaa Simo jäännöksiä tukinajajain
käyttämistä maakodista ja hongista salvatuista talli-pahasista.
Tallin oven kynnyksellä on edellä hiihtävä istahtanut. Simo tarkastaa
jälkiä ja huomaa sikaarinpätkän, joka on viskattu vähän loitommaksi.
Mutta ei malta Simo viivähtää. Parantaa vain vähän suksensa
varpaallista ja lähtee uudestaan painamaan. Pian on hän kiertänyt
tunturin ja saapuu taas joen uomalle. Jo huomaa hänen silmänsä
pienoisen heinäladon, joka kyyröttää suuren kuusen vieressä, joen
törmällä, missä on aukeampi niityksi raivattu paikka. Siitä arvaa hän
lähestyvänsä asutuita seutuja, ehkä jotakin uudistaloa...
Virkein mielin hiihtää hän eteenpäin, nyt joen uomaa noudattaen.
Aamupuoleen katoaa kuu näkyvistä, mutta sen valo tuntuu vieläkin
jostakin tunturien takaa tai taivaan verhojen lomitse. Latu on noussut
korkealle mäelle, jolta kulovalkea aikoinaan on metsän polttanut, niin
ettei näy muuta kuin jokunen mustarunkoinen puu, joka on jäänyt siihen
palamatta törröttämään. Aamun valjussa valossa näyttävät ne
aavemaisilta, kuivuneet oksat kuin rukoillen ojennettuina taivasta
kohden.
Simo pysähtyy siihen ja katselee alas laaksoon, josta sieltä täältä
joen varrelta kumottaa ihmisasuntoja. Hän nostaa lakkiaan kuumia
ohimoitaan jäähdyttääkseen...
Kummallinen, outo raukeus valtaa silloin äkkiä hänen mielensä. Tuntuu
kuin katkeilisivat mielen jänteet toinen toisensa perästä. Sydän
herpoaa ja kamala painostus valtaa hänet. Hän herää kuin jostakin
kauheasta unesta ja kuin havahtuen muistaa, mitä varten on toista
viikkoa kiveliöitä hiihtänyt...
Tulee kalvava katumus kaikesta ja hänestä tuntuu niinkuin nyt pelkäisi
jotakin... niinkuin suurempi voima häntä ahdistaisi...
Hänen väsyneessä mielessään kuuluu kuiske: et onneasi sillä saa
takaisin, jos hänet murhaatkin!
Mutta silloin hän suuttuu omille haaveilleen, koettaa jännittää
mielensä jouset uudestaan, terästää tahtoaan, muistaa häväistystä,
jonka toinen on tehnyt... Mutta hänen mielensä jouset eivät enää kimpoa
ja tahdon teräs vastaa pehmeältä kuin meltorauta...
Ja syvältä sielun pohjalta nousee kuin rauhan sanomana kuiske korvaan:
kiitän, hyvä Jumalani, etten tehnyt mitä aioin!
Hän seisoo yhä suksillaan ja yhä raukeus, joka hienosti hivelee
sydäntä, valtaa hänet. Ei koskaan hän ole semmoista tuntenut...
Mistä tämä kaikki nyt äkkiä tuli? Nyt juuri, kun hän jo oli tahtonsa
perille pääsemässä?
Hän painaa lakin päähänsä ja potkaisee myötämäkeen menemään. Mäen alla
on valtatie, joka yhdistää kaksi kyläkuntaa toisiinsa. Simo laskee yli
tien ja pysähtyy mökin viereen tien poskeen.
Mökin edustalla on kahdet sukset kinoksen nokassa ja sauvat pystyssä
niiden vieressä. Ovi on kiinni, mutta pienen ikkunan yläruudusta, joka
ei ole jäässä, pilkahtelee liesitulen loimu, väliin himmeämmin, väliin
kirkkaammin. Kummallinen aavistus johtuu Simolle mieleen.
Hän nousee suksiltaan ikkunan kohdalla ja kurkistaa sisään... Äkkiä
lähtee hän kuin takaa-ajettuna hiihtämään kylää kohden.
Vasta kylässä, kun päivä alkaa tuntua, saattaa hän levollisemmin
ajatella. Niinkuin silloin, kun hän tälle retkelle läksi, hän ei mitään
muuta ajatellut eikä tuntenut kuin janoavaa kostoansa, niin hän nyt ei
muuta tunne kuin vaisua iloa siitä, ettei mitään tullut tehdyksi. Mutta
sitä, mikä muutoksen hänen mielessään on tehnyt, hän ei ymmärrä. Oli
kuin kaukainen ääni, jonka sanoista ei selvää saanut, olisi
huurteisesta yöstä huutanut ja kieltänyt lähestymästä.
* * * * *
Asutuita seutuja, valtateitä noudattaen, tulee Simo takaisin
Utuniemeensä. Kuta likemmäksi kotiansa hän saapuu, sitä paremmalta
hänestä olo tuntuu. Hän on kyllä voipunut ja väsyksissä, mutta hänen
mielensä on terve. Koko taipaleen on hän miettinyt mielensä muutosta ja
kysyy itseltään, mistä laskeusi se voimattomuus koko olemukseen, ettei
saattanutkaan tehdä sitä, mikä oli palavana liekkinä sydäntä polttanut.
Hän ei siihen vastausta saa, mutta sen hän ymmärtää ja tuntee, että
merkillinen muutos hänessä on tapahtunut.
Hän on tahallaan välttänyt niitä kyliä ja taloja, joissa hänet
tunnetaan. On levähtäessään poikennut autioihin mökkeihin eikä ole
retkestään mitään kertonut. Pimeänä iltana hiihtää hän kotinsa pihalle.
Pirtistä loistaa iloinen takkavalkea, joka valaisee lumisen pihan
melkein navettaan asti. Hänestä tuntuu niinkuin olisi ollut kokonaisen
vuoden poissa kotoa. Hänessä itsessään kai on muutos tapahtunut, sillä
ei suinkaan talo ole ehtinyt parissa viikossa niin paljoa muuttua.
Hän koettaa innostua työhönsä ja vastaa kotiväkensä kysymyksiin
lyhyesti ja vältellen. Talossa ei ole hänen poissaollessaan kukaan
käynyt, eikä ole kuulunut mitään Rantamaulasta, jossa Selma emäntä
vielä oleskelee.
Mutta eräänä päivänä näkee Simo kaksi miestä hiihtävän pihaan,
venevalkamasta ja järveltä päin. Hän tuntee heti molemmat miehet:
Romppainen ja Rantamaulan Aapo, joka koko talven on ollut Romppaisen
apurina.
Heti kun miehet ovat sisälle päässeet, käsineensä kuivumaan asettaneet
ja Aapo terveiset Selmalta ja Rantamaulasta sanonut, alkavat he puhua
Paksu-Sakarista. He tietävät koko asian, poliisien ja Simon retket
Sakarin perässä.
Simo hiukan nolostuu, mutta ei virka mitään.
"Poliisit sen lopulta saivat kiinni", juttelee Romppainen. "Lienetkö
vielä sitä kuullutkaan?"
"En ole kuullut", vastaa Simo vähän vilkkaammin.
"Sinun perässäsi olivat poliisit hiihtäneet ja osuneet yhteen
Paksu-Sakarin kanssa Simuna-Antin mökillä, josta sinäkin olit ohi
mennyt", jatkaa Romppainen. "Olivat pelanneet korttia kaikessa
rauhassa. Tapeltu oli, mutta käsirautoihin saivat Sakarin... Nyt se
kyllä pysyy ja ikitielle joutuu... Pääsivät nyt ihmiset sitä
pelkäämästä... Kuuluu olevan monta miestappoakin Sakarin tilillä ja
muita kolttosia siihen..."
Simo kuuntelee Romppaisen selitystä ja muistaa selvän selvästi
Paksu-Sakarin kasvot, jotka ikkunan läpi näki liesitulen valossa.
"Vai jo lopulta osuivat yhteen", sanoo hän sitten melkein
välinpitämättömällä äänellä. "Kova se olikin edellä pakenemaan..."
"Sille oli aina ilmoitettu, missä kiinniottajat ovat tulossa", tiesi
Romppainen. "Sillä on jo siksi hyviä ystäviäkin ympäri Lappia, ja
senvuoksi ehti aina edellä..."
Ja Romppainen kertoo siinä minkä mitäkin Paksu-Sakarin elämästä. Niin
kauheaa rikosta ei ole, jota ei Sakari olisi tehnyt näinä vuosina,
joina on täällä Lapin rajoilla ollut.
"Kaiketipa kaikista töistään palkkansa saapi", sanoo Simo, mutta ei
näytä erinomaisemmin välittävän siitä, että Sakari nyt lopultakin on
kiinni saatu.
Mutta kun ovat aikansa Paksu-Sakarista puhelleet, alkaa Romppainen
Simon kanssa taas metsäkauppoja hieroa...
Romppaiselle on tehty vuode kamariin, mutta Simon ja Aapon vuoteet ovat
pirtissä.
Romppainen kuuluu jo nukkuvan. Simo ja Aapo riisuvat kenkiään takan
luona, jossa puut jo ovat punertavana hiilloksena.
"Oli se hyvä, ettet sattunut yhteen sen Sakarin kanssa", sanoo Aapo
hiljaisella äänellä ja ikäänkuin jatkaen päivällistä keskustelua.
"Selman vuoksi oli hyvä", lisää hän vielä.
"Tiesikö Selma?" kysyy Simo vähän hätkähtäen.
"Sattui olemaan kulkevia poromiehiä, ja ne toivat tiedon, että olit
lähtenyt poliiseille oppaaksi Riipin kiveliöön... Siitä tuli Selma
semmoiseen hätään, ettei sanoa osaa. Se pelkäsi sinun lähteneen Sakaria
takaa ajamaan, -- niinkuin sitten lähditkin, -- ja aivan uskoi, että
jos kohtaat, niin... Semmoisia uskoi ja pelkäsi... Ei uskallettu
Selmalle sanoa, että todella olit Sakarin perään lähtenyt, vaikka
siitäkin kyllä tietoja meille tuli... Oli se niin levotonta aikaa... Ja
minun täytyi sitten omin päin sanoa, että kotona kuulut olevan... Ei
rauhoittunut sittenkään... Ei ennenkuin sitten vasta, kun tuli varma
tieto, että poliisit olivat Sakarin kytkeneet..."
Aapo ei huomaa, että Simo on kalvennut, -- hiillos on jo alkanut
mustua, niin että miehet istuvat puolipimeässä.
"Puhuiko Selma mitään Jantukan kiroista?" kysyi Simo, ääni vähän
vapisten.
"Puhui... Silloin kun pahinta pelkäsi, hän sanoi, että jos Sakarin
tapat, niin Jantukan kiroissa olet, ja sitten ei enää ole toivoakaan
niistä irti päästä... Semmoisia lapsellisia pelkäsi eikä ketään ottanut
uskoakseen, vaikka kuinka olisi vakuutettu..."
Simo hengittää keveämmin. Ei ole Selma kuitenkaan puhunut Aapramin
kuolemasta mitään eikä omasta onnettomuudestaan maininnut!...
"Mutta sitten kun tuli tieto, että poliisit ovat Sakarin elävänä kiinni
saaneet, niin alkoi itkeä ilosta ja sanoi, että Jantukan kirot alkavat
nyt Utuniemestä kaikota... Niin kummia se uskoi... Pelättiin jo, että
kuinka käy, kun vielä on raskaana..."
"Entäs nyt... Kuinka nyt voi, kun tänne läksit?" kysyy Simo, nyt jo
rohkeammin.
"Parhaat terveiset lähetti ja toivoi sinun keväthankien aikana käyvän
Rantamaulassa... Ikävän sanoi jo olevan tänne Utuniemeen... Lehmiään ja
lampaitaan muisteli, että miten tulevat hoidetuiksi, kun itse kotoa
poissa on..."
Vuoteeseensa kävi Simo, mutta makasi valveilla ja mietiskeli. Oli
montakin seikkaa, jotka mietityttivät, monta kysymystä, joihin
vastausta etsi. Hän muisti sisko-vainajaansa Elsaa, joka tuli sokeaksi,
muisti äitiään, joka Jantukan kiroja oli pelännyt... ja Selmaa, joka
kaikki oli Jantukan kiroiksi uskonut. Olisiko niihin hänenkin lopulta
uskominen? Jantukkako olisi voinut kaikki hengellään aikaan saada?
Oliko Jantukka hänetkin saanut sokaistuksi, että antoi pojan hukkua? Ja
Jantukkako pani hänet ajamaan takaa Sakaria?
Hän mietti ja mietti. Mutta vaikka selvä järki sanoi, että kaikki mitä
heidän osalleen oli kovaa sattunut oli sattumaa, onnettomuutta, jota ei
voinut välttää enempää kuin voi välttää kuolemaa, joka tulee milloin
tahtoo, tunsi hän jonkunlaista pelkoa siitä, että Jantukan kirot olivat
voineet olla onnettomuuteen johtamassa...
Mutta mistä tuli sitten se voimattomuus ja tarmottomuus kalpeana
kuutamoisena aamuyönä, jona hän oli Paksu-Sakarin kimppuun
hyökkäämässä? Mistä kuului huuto korviin ja mistä ääni sydämeen, joka
vavahteli? Oliko hänkin ollut Jantukan kiroissa ja juuri sinä
aamuhetkenä niistä päässyt? Jolloin tuntui niinkuin pitkästä
painajaisen ahdistamasta unesta olisi herännyt?
Niitä hän mietiskeli ja kysymyksiinsä vastausta etsi. Mutta selville ei
hän päässyt. Ja hänelle tuli halu puhua kaikki tunteensa vaimolleen,
selittää kaikki niinkuin hän nyt tunsi. Ehkä Selma oli juuri näitä
samoja asioita miettinyt, mutta ei ollut niitä Simolle saattanut
kertoa. Ehkä olisi pitänyt pelastaa se poika? Ehkä hän juuri pojan
hukkumisella oli kaivanut omaa hautaansa taikka vaimonsa hautaa?
Hänen oli paha olla, ja hän päätti heti aamun valjetessa lähteä
hiihtämään vaimonsa luokse Rantamaulaan. Hänen mielensä oli levoton.
Omatunto soimasi. Ei rauhaa ollut odotettavissakaan. Silloin johtui
hänen mieleensä, että piti mennä samaa tietä kirkolle asti, suoraan
papin puheille ja kertoa kaikki...
Mutta kukaan ei ollut osannut aavistaakaan, mitä Utuniemessä oli
tapahtunut. Uskotaanko hänen kertomustaan? Kun ei kukaan tiedä
siitäkään, miten Selmalle Veksalahdessa on käynyt? Jos hyvinkin
luulevat, että hänkin on joutunut Jantukan kiroihin ja nyt ruvennut
hänkin vuorostaan hourimaan? Voivat niinkin päin asiat kääntää, ja
kuinka sitten käy? Eihän hän siten rauhaan pääsisi, ja häpeä olisi
sitäkin suurempi...
Levottomana, aamun tuloa odotellen, Simo valvoi ja vasta aamupuoleen
yötä nukkui ja nukkui raskaasti vielä silloinkin kun Romppainen kömpi
kamarista ja alkoi taas metsäkauppoja hieroa.
Mutta kun Romppainen ja Aapo parin päivän päästä lähtivät talosta
Pikku-Raahonjärvelle päin ja metsäkaupat vielä, Simon tahdosta, oli
lykätty kesään asti, meni Simo ensi töikseen niemen juurelle sen
rutoläjän luo, jonka alle Aaprami-vainajan vaatteet oli kätkenyt. Hän
kaivoi käärön lumen alta, pudisti pois lumen ja risut ja vei käärön
sisälle. Ja avasi sen ja latoi vaatteet samalla lailla limikkäin Selman
lipaston laatikkoon, niinkuin ne olivat siinä limikkäin sievässä
läjässä olleetkin.
Ja lähti sitten painumaan järveä pitkin Rantamaulaan vaimonsa puheille.