Koko seuraavan talven kierteli pitkin järvikyliä ja rantamaillakin
huhuja Utuniemen ainoan lapsen tapaturmaisesta kuolemasta. Sanottiin
emännän murehtivan itsensä kuoliaaksi. Jantukka-noidan kirot olivat
pystyneet sekä emäntään että Aapramiin. Jantukka otti pojan isänsä
vierestä, kostoksi siitä, että isä kiukaan hajoitti, otti pojan, kun ei
isälle, rautaluontoiselle, kovaveriselle, mitään mahtanut... Ja yhä
vaanii ottaakseen! Elsa-vainajan taudinoireet jo kuuluvat Selmaakin
vaivaavan.
Mutta sitä huhut kummailevat, ettei usko Simo vieläkään Jantukan
kiroiksi onnettomuuttaan. Ei usko, vaikka näkee vaimonsa kuihtuvan ja
vaikka noita pojan vei aivan isän sylistä! On se kova ja
rautaluontoinen mieheksi!
Aapramin hukkumisesta oli monenlaisia huhuja. Kerrottiin, ettei poika
ollutkaan veteen hukkunut, vaan oli noita henkensä avulla nostanut
pojan ilmaan ja sieltä pudottanut oman kiukaansa perustukseen. Mutta
vihdoin tuli selville, että poika oli veneestä pudonnut ja hukkunut.
Aapramin kuolema ei muutoin ollut Utuniemen elämässä muutosta tehnyt.
Simo oli itse käynyt ruumiin kirkolle viemässä, sitten kun se oli
Veksalahden liejupohjasta melko matalalta löydetty. Emäntäkin näytti
vähitellen tottuvan kovaan sallimukseen, eikä Simon työinto ollut
vähentynyt.
Mutta sillä aikaa kun Simo kirkolla viipyi poika-vainajaa hautaan
viemässä, oli emäntä Selma yökaudet valitellut ja Jantukan kiroista
unissaan puhunut.
Palvelijat olivat kuulleet ja siitä talossa kävijöille kertoneet.
Pimeä syksy ja talvi saivat kuitenkin kuluneiksi, eivätkä puoletkaan
huhuista tulleet Utuniemen asukasten korville.
Keväällä, kun järvi loi jäänsä ja koivun urpu kävi hiirenkorvalle,
virkkoi Simo vaimolleen:
"No nyt lähdemme verkkoja laskemaan Veksalahteen!"
Heidän suhteensa olivat koko talven olleet sangen kummalliset. Molemmat
vaikenivat. Selma ei ollut mitään Simolle selittänyt eikä Simo kysynyt.
Mutta sittenkin tiesivät molemmat toistensa ajatukset -- ja salaisuus,
joka molempien mieltä painoi ja jota ei kukaan muu ihminen kuin he
aavistanutkaan, jäyti raskaana taakkana yötä päivää.
Nyt tänä kesäiltana oli Simo päättänyt vaimoltaan kaikki kysyä ja
omasta puolestaan kaikki selittää.
Mutta vaikka joskus on näyttänytkin, että Selma alkaa toipua
entiselleen, vaipuu hän välistä pitkiin mietteisiin, ja kun aikansa on
miettinyt, niin rupeaa ääneensä itkemään. Eikä hän nytkään, kun Simo
Veksalahteen pyytää, näytä ilostuvan, vaikka koko kevättalven ovat
kumpikin tätä iltaa vartoneet.
He lähtevät kumpikin rantaan päin, Simolla verkkoja olallaan
riippumassa.
Simo on jo vesille laittanut kalaveneensä, jonka kevätahavain aikana on
tervannut. Selma käy veneeseen, istahtaa perään ja sanoo väsyneesti:
"Mitäpä asia paranee Veksalahdessa... saatan minä kaikki tässäkin
sanoa... sanoa, että viaton olen..."
"Et ehtinyt apua huutaa?"
"Huusin minä... Mutta pelästyin heidän tulostaan... niitä oli kolme
miestä... enkä muista muuta kuin että Paksu-Sakari tarttui kiinni.
Muuta en muista..."
"Entä sitten, kun tulit tajullesi?" kysyy Simo väräjävin äänin.
"Heräsin kuin unesta... Päätäni pakotti ja ruumis oli kuin
pieksetty..."
Simo kuuntelee jokaista Selman sanaa kuin niellä ne tahtoisi.
"Päätäni pakotti", jatkaa Selma, "nousin ja luulin unta nähneeni...
Järvi oli tyven, oli aamu eikä miehiä eikä venettä näkynyt missään...
Portailla tuli Elsa vastaan ja itki... 'Jantukan kirot!... Jantukan
kirot', huusi hän. Ja silloin vasta oikein pelästyin..."
Simo kuuntelee ja nieleskelee, on kuin tuskan hiki nousisi hänen
otsalleen.
"Olen sen osannut aavistaa", sanoo hän. "Miksi et heti kertonut... Minä
olisin lähtenyt..."
"En uskaltanut... en tohtinut... enkä tiennyt sitä silloin niin
varmaksi..."
"Milloin sitten tiesit varmaksi?" kysyy Simo synkkänä.
"Vasta kun poika syntyi... Silloin olin varma, ettei se ollut sinun
poikasi..."
Hän vaikenee eikä Simokaan puhu mitään. Mutta molemmin ajattelevat he
sitä, mitä on tapahtunut. Simon katse on synkkä, ja tietämättään puree
hän hammasta...
Selma peittää kasvonsa.
"Kyllä tiedän, miten se kävi... Sitä pelkäsin ja siksi en uskaltanut
sanoa... Tiesin luontosi. Ajattelin, pelkäsin: minut tai pojan tappaa."
"Sinutko? Kuinka semmoista saatoit ajatella! Olethan viattomasti
kärsinyt, raukka..."
Simon ääni on hellä.
"Viatonhan oli poikakin."
Selman ääni on yhä varmempi.
Simo vähän säpsähtää ja hänen silmissään leimahtaa.
"Tiedänhän minä, kenen ensiksi olisin tuhonnut, mutta sen ehtivät muut
tehdä... Paksu-Sakari ei ole enää elossa niinkuin tiedät", puhuu hän
synkällä äänellä. "Sinä et tiedä, Selma, mikä hirmuinen viha minulla
oli ensin sitä maankulkijaa kohtaan... Olisinko saattanut nähdä, että
pojasta kasvaisi samanlainen... joka ajan oloon saisi nauttia työni
hedelmät... En! Enkä kadu, etten auttanut..."
"Etkö kadu!... Viaton ihmishenkihän se oli..."
"Olkoon, mutta minun silmäni alla ei hän mieheksi olisi varttunut...
Hänen lastansako minun olisi ollut omana kasvatettava, omanani sitä
rakastettava ja isänä sille oltava! -- En kadu..."
Kun ei Selma virka mitään, jatkaa Simo:
"Ethän sinäkään poikaa rakastanut... kärsit vain ja tietojasi
salasit... Toivoit pojan kuolevan, sen tiedän..."
"En itseäni, en kovaa kohtaloani surrut", alkaa Selma nyt puhua
verrattain rauhallisesti. "Muu minua suretti... Tiesin, että olin
joutunut Jantukan kiroihin... 'Kaikkien, jotka tälle niemelle asettuvat
asumaan, pitää tuleman onnettomiksi!' Niin sanoi Elsa-vainaja Jantukan
kironneen. Ja Jantukan kiroissa Elsa-parka näkönsä menetti... Minuun
sitten pystyivät... Jantukan kirot minut ohjasivat Veksalahteen,
onnettomuuspaikalle... sitä murehdin... Ja Jantukan kirot estivät sinut
poikaa pelastamasta, kun eivät muuten sinuun ole pystyneet..."
"Yhäkö sinä olet noin lapsellinen!"
Simo sanoo sen sellaisella äänellä kuin ei uskoisi Selman totta
tarkoittavan.
"Kuinka muutoin olisimme näin onnettomiksi joutuneet!... Ja vielä
lisää... vielä lisää tulee! Minä tiedän sen, tunnen sen... Jantukan
kirot seuraavat ja ahdistavat meitä aina..."
Selma istuu veneen perässä, Simo seisoo venevalkaman teloilla. Verkot
on hän laskenut rantakiville. Mutta kumpikaan ei näy muistavan, että
heidän olisi ne pitänyt käydä laskemassa Veksalahteen. Pitkän aikaa
ovat kumpikin ääneti. Simo on tavallista kalpeampi, ja hänen rintansa
kohoaa tuskallisesti. Näyttää taistelevan tunteensa ja järkensä kanssa.
Vihdoin hän selvenee ja sanoo tyynesti Selmalle:
"Tule... käymme niemen kärkeen, Jantukan parhaaseen noitapaikkaan...
Näet omin silmin, kuinka kaunis ja rehevä ohranoras nousee nyt
entiseltä kiukaan sijalta... Vieläkö uskot joutavia? Tule! Rohkaise
luontosi! Et sinä ole heikompaa sukua kuin minäkään..."
Selma nousee veneen perästä ja lähtee seuraamaan Simoa, joka jo on
noussut koivikkoon. Simo kävelee nopeaan, niin että Selman on pantava
puolijuoksua perässä. Niemelle vievä polku on levitetty tavallisen tien
levyiseksi ja näyttää nyt tieltä, joka viepi viljamaalle. Selma ei ole
niemen kärjessä käynyt sittenkun se on pelloksi tehty.
Puolivälissä kääntyy Simo taakseen katsomaan ja seisahtuu odottamaan
Selmaa.
"Pelkäätkö tulla tänne?" kysyy Simo, kun Selma ehtii hänen luokseen.
"En, en minä sinun kanssasi pelkää", vastaa Selma, ja ensi kerran
pitkästä aikaa he katsovat toisiaan silmiin.
Selman katseessa on luottamusta, ja se tekee hyvää Simolle.
"Ymmärrätkö, minkä vuoksi niin tein?" kysyy hän, melkein kuiskaavalla
äänellä.
"Kyllä tekosi syyt tiedän ja arvaan, mutta sittenkin..."
"Muuta pelastusta ei ollut meillä kummallakaan... Kovaa kohtaloa
vastaan täytyy otella, vaikka se viepikin ihmishengen..."
"Mutta jos Jantukan kirot meitä ahdistavat, niin ei ihmisvoima meitä
pelasta..."
"Taas joutavoit... Ei Jantukka meille mitään mahda. Syy on minun...
Miksi jätin sinut yksin sokean Elsan kanssa, kun tiesin tukkilaisia
Hanhilahden olevan puolillaan... Omaa tyhmyyttäni kiroan elinaikani..."
He saapuivat niemen aukealle, jota ei entiseksi tuntenut. Koko niemen
kärki oli kauniin, voimakkaan ohranoraan peittämä ja levisi siinä kuin
tasainen pöytä, kärjestä kapeneva. Jantukan kodan ja kiukaan paikat
kasvoivat yhtä kaunista orasta eikä Selma enää olisi muistanut
kädellään osoittaa paikkaa, jossa Simon hajoittama alttari oli ollut.
"Näet nyt itse", sanoo Simo, hyvillä mielin viitaten pellolleen. "Näet
nyt, että jos Jantukka kirouksillaan jotakin mahtaisi, niin tämän
kauniin alun ensiksi kellastuttaisi ja lopulta kuivaisi korsiksi..."
Selman katse, joka on aukean laitaan tullessa ollut arka ja väijyvä,
alkaa vähitellen tulla rohkeammaksi samoin kuin koko olentoon ilmaantuu
jäntevyyttä.
"Entä ne siniset liekit, jotka kalamiehet ovat nähneet niemen nenässä
palamassa?" kysyy hän, ääni vieläkin epävarmana.
"Kalamiesten joutavia juttuja!" naurahtaa Simo. "Enpä minä ole
nähnyt..."
"Entäs kun Aapolta lakin heitti metsään?"
"Sekään ei ollut kuin tuulenpuuska... Järvellähän usein sattuu
tuulenpuuskia, vaikka järvi onkin tyven..."
Mutta Simo näkee, että Selman silmien ilmeessä on vieläkin epäilystä.
"Jos vain jaksaisit uskoa, että kaikki sinua ja minua kohdannut
onnettomuus on vain kovaa kohtaloa eikä Jantukan kiroja, niin..." sanoo
Simo, katsoen vaimoaan syvälle silmiin.
Selman huulilla on jo kysymys, mutta hän nielaisee sanansa viime
hetkessä.
Hän ymmärtää nyt, ettei Simo pidä pojan hukkumisessa mitään
rikoksenaan. Näyttää uskovan, että hänen käytöksensä on ollut aivan
luonnollinen asia...
Eihän Aaprami-raukalla ollut oikeutta olla hänen lapsenaan.
* * * * *
Tuli varhainen syksy. Utuniemen kauniista koivikosta ehtivät tuskin
lehdet kellertävinä varista pois, ennenkuin viikon kestävät pakkaset
jäädyttivät järven peilisileäksi.
Näinä päivinä ja öinä, joina järvi kävi syysjäähän, oli Simo miettinyt
elämänsä käännekohtaa. Hänelle oli nyt selvinnyt se seikka, että Selma
uskoi Jantukan kiroihin ja ettei hän vakuutuksillaan koskaan saisi
Selmaa niistä luopumaan. Jotakin oli toimitettava ja yritettävä. Ei
käynyt laatuun, että Selma joutavia enää pelkäsi... Saattaisi siinä
pelossaan rasittua niin, että alkaisi sen pojan kuolemasta hourailla...
Simo itse oli nyt kuin entistä levollisempi eikä hän tuntenut vielä
minkäänlaista omantunnon tuskaa siitä, että oli antanut pojan tuhoutua.
Pojalle oli kuolema paras!
Niin hän itseään lohdutteli, mutta syvällä sydämessään hän toivoi, että
saisi oman pojan, jonka hyväksi kaikkensa tekisi. Niin uskoi hän
Selmankin toivovan.
Maa alkoi olla kylmetyksissä. Simo heitti kuokan olalleen ja lähti
pihaan. Pakkanen, jota oli kestänyt monta päivää, oli lauhtunut, taivas
oli harmaja ja lumia alkoi tasaisesti tuiskuta.
-- Taitaapa tulla varhainen talvi, -- ajatteli hän.
Selma ei ollut pirtissä, kun Simo astui sisälle. Hän pani takkinsa ja
kintaansa kuivumaan ja silmäsi kamariin. Ei ollut Selma sielläkään,
mutta Selman lipaston laatikko oli jäänyt vähän raolleen. Simo meni
kamariin ja veti laatikon auki... Siellä olivat siistissä kasassa
Aaprami-vainajan vaatteet, niin pienoiset paidat kuin housutkin...
Simo ei ollut niitä muistanut ja kun ne tuossa puhtaina ja silitettyinä
näki, pisti hänen tuntoansa pahasti kuin puukolla. Hän arvasi, että
Selma oli näin nämä pessyt ja silittänyt ja tänne laatikkoon ne
limikkäin latonut.
Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että hän kokoisi ne kääröön ja veisi
nuotioon, joka oli kuokkamaalla vielä palamassa. Ikäviä muistoja
vain... jotka joutaisivat pois! Mutta kun hän alkoi niitä laatikosta
ottaa, tuntuivat ne käteen liukkaan kylmiltä... ja hän tempasi kätensä
pois kuin pahantekijä. Hän säpsähti niin, että koko ruumis vavahti...
Ja melkein kuin olisi ollut tekemäisillään jotakin kauhean pahaa,
peräytyi hän ja astui nopeasti pirttiin.
"Olkoot siellä... minun vuokseni", sanoi hän kuivin huulin itselleen.
Ja samalla hänen mieleensä ilmestyi Aaprami sellaisena kuin se sinä
leutona syyskuun iltana oli, jona yhdessä lähtivät venevalkamalle päin.
Hän näki vaalean tukan ja kulmakarvat ja... lapsen punaposkiset
kasvot...
Ja ensi kerran tunsi hän pistoksen, joka tuotti tuskaa ja soimasi...
Mutta pian hän voitti hetkellisen arkuutensa ja teki kuin
näkymättömälle olennolle kysymyksen: Kenen oli syy, että poika oli
maailmaan syntynyt? Ei ollut hänen eikä hänen vaimonsa. Oliko hän
velvollinen kasvattamaan lasta, jonka paljas näkeminen tuotti helvetin
tuskia? Miksi ei hän, joka johtaa meitä niin onnen kuin murheenkin
tiellä, rikosta estänyt ja tuskasta rukoilevaa avutonta ja viatonta
naista auttanut?
Hän oli yksin suuressa syyshämärässä pirtissä. Hän nousi istumasta ja
tuli kuin raivoon. Teki mieli murskata kaikki. Hänen sormensa
puristuivat nyrkeiksi, ja kämmenet syyhyivät kuin paha niitä
kutkuttaisi...
Mutta pian hänen raivonsa asettui, kun hän muisti, että poika oli
kirkkomaassa...
Kuta enemmän ilta hämärtyi, sitä mukaa taantui Simon raivo, ja hetken
päästä kykeni hän levollisesti asioitaan ajattelemaan.
Simo oli päättänyt tänä iltana sanoa Selmalle, mitä oli miettinyt ja
johon ajatukseensa uskoi Selmankin suostuvan. Hän oli ajatellut, että
Selmalle olisi virkistykseksi saada olla lapsuudenkodissaan joku aika.
Ehkä hän siellä vähitellen alkaisi ymmärtää, ettei Jantukan kiroissa
ollut mitään pelkäämistä, ja ehkä ajan oloon pääsisi erilleen koko
taikauskostaan. Siitä oli vanha Esa jo Utuniemessä käydessään Simolle
puhunut, vaikka Esa vain ajatteli Selman surua pojan hukkumisen vuoksi.
Ja voisi olla juuri pojankin vuoksi Selmalle Rantamaulassa olo hyväksi,
uskoi hän, Esa oli puolestaan esitellyt, että Alma voisi tulla siksi
aikaa taloutta hoitamaan, ellei Simo uskoisi tulevansa toimeen
palvelijoiden kanssa.
Simo kuuli nopeita askeleita porstuassa. Selma tulla tupsahti sisälle
säteilevin kasvoin, ja Simo näki kirkkaan liesitulen loisteessa, että
Selman posket punoittivat ja silmät loistivat.
"Siellä oli meillä Liisan kanssa hommaa navetassa... Kukka poiki... Ja
arvaa!... Lehmäsen vasikan nyt ensi kerran... valkoisen, oikein
sievän..."
"No elähän!"
Simokin näytti ilostuvan Selman uutisesta.
"Käyhän katsomassa! Olen sille jo pannut Riemun nimeksi."
Selman ilo teki hyvää Simon synkälle mielelle.
"On joskus meilläkin ilon päivä", sanoi hän Selmaan katsahtaen.
Sitten hän, käyden kolistamassa tuhat piipustaan lieteen, sanoi enemmän
itselleen kuin Selmalle:
"Jos en minä _sinä_ yönä Kukkaa noutamaan lähtenyt, niin ei semmoinen
murhe olisi meitä kohdannut..."
"Elä nyt enää siitä!" sanoi Selma, melkein nuhtelevalla äänellä.
Selman äänessä helähti iloa, ja kun Simo katsahti häneen, näki hän,
että Selma hymyili omituisesti.
Riemullinen aavistus täytti Simon mielen. Hän nousi, kävi vaimonsa
luokse ja laski kätensä Selman olkapäälle niin hellästi ja niin
rakkaasti, että tuskin koskaan ennen...
"Uskotko..." sanoi hän, ja hänen silmänsä säteilivät.
"Olen jo aivan varma siitä", sanoi Selma, hänkin melkein lapsellisen
iloiseksi tullen.
Simo riemastui niin, että sulki vaimonsa syliinsä ja huudahti:
"Jospa se olisi poika!"
Illalla, kun he jo olivat asettuneet levolle, alkoi Simo puhua siitä,
että Selma talveksi lähtisi Rantamaulaan kyläilemään ja voisi viipyä
siellä vaikka kesään asti...
Selma oli itsekin sitä mielessään miettinyt, mutta ei ollut tahtonut
siitä Simolle vielä puhua... Oli arvellut, että kevättalvella vasta...
He puhelivat pitkän aikaa, ja molemmin tunsivat he, että he nyt tänä
iltana olivat päässeet paljon likemmäksi toisiansa kuin koskaan
ennen...
"Jos sinä arvaisit tuskani silloin, kun tiesin, ettei poika ollut
sinun..."
"Osaan minä sitä kuvitella, kun muistan omaa tuskaani, kun pahimmat
aavistukseni näin tosiksi..."
Selma huokasi.
"Sano kaikki, mikä mieltäsi painaa!" kehoitti Simo.
"Yhtä ajattelen: koskitko käsin vai putosiko muutoin?"
Selma odotti vastausta jännittyneenä niinkuin siitä riippuisi koko
tuleva elämä.
"Muutoin putosi, mutta en auttanut, vaikka matalaa tiesin olevan..."
X
Selma on ollut jo monta viikkoa Rantamaulassa. Simo on kulkijain
matkassa saanut terveisiä, että hyvin jaksoi, oli lihonnut ja terve
oli.
On jo joulukin mennyt, talven selkä on katkeamassa.
Simo on toimittanut kaikki kotityöt. On ajanut heinät niityiltä, on
hakannut halkoja, niin että niitä nyt on pinoissa kuivumassa pariksi
vuodeksi. Iltapuhteet on hän tehnyt rekiä ja suksia, joita tukkiyhtiöt
olisivat ostaneet paljon enemmänkin.
Mutta sittenkään ei Simon aika ole tahtonut kulua. Öillä valvotti,
vaikka raatoi päivät päästään. Monenlaisia mietteitä tuli ja meni.
Usein hän unissa näki Aaprami-vainajan...
Selma oli jättänyt kaikki Aaprami-vainajan vaatteet lipastonsa
laatikkoon. Ei ollut niistä mitään Simolle maininnut, eikä Simo ollut
saattanut ajatustaan niistä Selmalle sanoa, vaikka lähtöpäivänä oli
varmaan aikonut.
Joka ilta on hän päättänyt, että hän kokoaa ne kääröön ja vie ne niin
kauas, etteivät enää ole silmissä. Mutta joka ilta on se jäänyt
tekemättä.
Mutta nyt tänään on hän päättänyt sen tehdä. On harmaja pakkanen,
semmoinen, jona taivas seuloo hienoja lumihiutaleita harvakseen
ikäänkuin pakkasta ruokkiakseen. Aamupimeässä on Simo jo koonnut
vaatteet kääröön ja köyttänyt verkkolangalla lujaan kimppuun. Hän on
päättänyt ne viedä niemen juurelle, jossa oli syksyllisiä rutoläjiä,
kätkeä ne rutoläjän alle ja sytyttää risut palamaan, -- jos ei nyt
heti, niin varhain keväällä, jolloin kaikki läjät tulevat
poltettaviksi.
Hän pistää käärön kainaloonsa, potkaisee sukset porrasten päässä
jalkoihinsa ja hiihtää, toista sauvaa vain käyttäen, poikki vainion,
saunan taitse ja kesänavetan vieritse niemen juurelle päin, jossa
rutoläjät nyt lumikinoksina törröttävät vasta syksyllä raivatulla
aukealla...
Hän potkaisee lunta jalallaan, kohottaa kantoja ja risuja ja työntää
niiden alle käärön ja peittää sitten sijan huolellisesti... Kun hän
nousee kumartuneesta asennostaan ja silmää pohjoiseen päin, josta metsä
jo on järveen asti raivattu, näkee hän kaksi miestä hiihtämässä
järveltä ja nousemassa niemen vastaletta taloon päin.
Ne ovat oudon näköisiä nuoria miehiä ja ovat hiihdosta hikisinä.
"Tämä taitaa olla se Utuniemi?" kysyy toinen, jolla on vankka
huuliparta.
"Se tämä on", vastaa Simo.
"Mistä päin vieraat?"
"Oikeaanpa on osattu", sanoo nyt toinen mies hyvillään ja kolistelee
suksensa, asettaen ne seinää vasten pystyyn.
Ja nyt alkavat he selittää, keitä ovat. Ovat tukkiyhtiön poliiseja,
jotka eivät tunne näitä maita. Heille on Pikku-Raahonjärvellä neuvottu
suunta tänne Utuniemeen, ja verrattain hyvin ovat osanneetkin, kun
seurasivat kruunun linjoja ja pitivät vaarojen lakia merkkinä.
He olivat takaa-ajamassa kuuluisaa viinakauppiasta, joka oli saanut
tuoduksi Venäjän puolelta pirtua kuormittain. Mies oli aina ehtinyt
heidän edestään, kun hänellä oli apureita täällä sydänmaillakin.
Viinakset oli hän osannut piilottaa niin hyvin, että he vasta
Pikku-Raahonjärvellä olivat onnistuneet saamaan pienemmän erän
takavarikkoon. Siellä oli arveltu, että viinan salakuljettaja ehkä oli
poroillaan ajanut tänne Utuniemen maille, jotka olivat syrjässä ja
tiettömien taivalten takana.
"Ei ole täällä käynyt", sanoi Simo. "Eikä tässä olisi kauan ollut...
Etelän puolen miehiä kai on?" kysyi hän sitten.
"Etelän puolen miehiä lienee syntyjään, mutta on täällä Lapin rajoilla
jo kuljeksinut vuosikymmenen", vastasi toinen.
Miehet kertoivat lisäksi, että he Pikku-Raahonjärvellä olivat tavanneet
Romppaisen, joka oli kehoittanut heitä hiihtämään tänne Utuniemeen,
pyytämään Simoa oppaaksi, kun aikoivat tästä oikaista poikki synkän
kiveliön toiselle kairalle. Sieltä oli nimittäin tullut tietoja, että
siellä on ollut viinoja lujasti, on tapeltu ja puukotettu toisiaan
pahoin.
"Ei ole tänne kuulunut niistä mitään", sanoi Simo. "Niitä kai on monta
miestä?" kysyi hän sitten.
"Kaiketi hänellä on apureita, mutta sitä samaa Venäjän puolelta tuotua
pirtua kuuluu sielläkin Riipinjärvellä olleen", selitti taas toinen.
Ja pitkäviiksinen poliisi jatkoi:
"Kerran kuluneella viikolla olisimme saavuttaneet, mutta osui tulemaan
se kova pyry ja peitti jäljet... Oli ollut kolmella porolla
liikkeellä..."
"Sepä mato on mieheksi, jota ei saavuteta... Onko sitä lupa kiinni
panna?" kysyi Simo.
"Kiinni se on määrätty pantavaksi. Sillä on paljon muitakin kolttosia,
paitsi sitä, että nyt on monta vuotta viinaa pitkin Lappia
myyskennellyt. Kirjaton varas ja uskotaanpa hänen työkseen sekin viime
miestappo Sassalissa", selitti pitkäviiksinen.
"Semmoisia lurjuksiahan niitä on paljon niiden etelän puolen miesten
joukossa", sanoi Simo synkästi. "Niille pitäisi olla semmoinen tuomio,
että henki pois, jos eivät elä ihmisiksi ja siivosti."
"Sehän niille parasta olisi. Mutta ei ole laki semmoinen. Mutta jos nyt
käsiin sattuu, niin tarttuu se nyt pitemmäksi aikaa... on sillä siksi
ansioita", puheli pitkäviiksinen.
"Tunnetteko miestä?" kysyi Simo.
"On se nähty... Sen nimi on Sakari Kippari... Sanotaan muuten
Paksu-Sakariksi..."
Simo kalpeni, mutta pysyi kuitenkin rauhallisena ja sanoi:
"Jo taidatte olla väärillä jäljillä... Paksu-Sakarihan on jo monta
vuotta sitten puukotettu kuoliaaksi... Luutkin jo lahonneet...
Rantamaulan Aapo kertoi nähneensä..."
"Puukotettu sitä kyllä on kolmisen vuotta sitten, mutta ei sitä tapettu
ole", alkoi toinen poliiseista selittää. Hän, joka jo oli ollut
tukkiyhtiön poliisina toistakymmentä vuotta, tiesi kyllä. Paksu-Sakari
oli juuri sama pirtunkauppias, jota hakivat... Aapo oli erehtynyt...
Simo istui sanatonna eikä virkkanut mitään.
"No, erehtynyt se sitten on Aapo", sanoi hän pitkän ajan perästä.
* * * * *
Seuraavana aamuna ani varhain, kun kuun neljännes pilkisteli kylmiltä
laitumiltaan, oli Simo jo vaatteissaan ja lähtövalmiina.
Illalla oli hän paahtanut omat ja poliisienkin sukset ja luvannut
lähteä oppaaksi. Hän se tiesikin kaikki loukot ja kaikki oikopolut
osasi. Tiesi taipaleella, jolle olivat lähdössä, olevan Riipin-Heikin
torpan, pienoisen Riipinjoen varrella keskellä synkintä kiveliötä.
Mutta Heikin asunnon kautta tiesi hän tänä talvena olleen teitä joka
haaralle niin rantamaille kuin tukkityömaillekin, niin suoraan itään
kuin viistoon pohjoiseenkin. Simo oli kuullut sen kautta kulkeneen
kaikenlaisia rihkamakauppiaitakin, joten oli hyvin uskottavaa, että
Paksu-Sakarikin oli sitä käyttänyt.
Simo selitti tietojansa poliiseille innokkaasti. Illalla vielä, kun
poliisit häntä oppaaksi pyysivät, oli hän ollut välinpitämätön koko
hommasta, oli tosin puoleksi luvannutkin, mutta arvellut samalla, että
kyllä osaisivat Riipinjärvelle, kun hän vain kävisi opastamassa
taipaleelle. Mutta kuultuaan, ketä poliisit olivat etsimässä, innostui
hän, lupasi lähteä ei ainoastaan oppaaksi, vaan vieläpä avuksi Sakaria
kytkemäänkin.
Oli hänkin, Simo, tuntenut Sakarin, mies oli käynyt tässä
Utuniemessäkin sinä talvena, kun Hanhikerossa oli kruununhakkuu. Kyllä
hän miehen tuntisi kilometrien päähän.
Simo oli lähtövalmiina jo silloin, kun poliisit pauloittivat kenkiään.
Hän oli toimittanut illalla paahdetut sukset jo pihalle jäähtymään ja
kertoi, että ei ollut tosin oikein hyvä hiihtokeli, mutta ei
huonoinkaan.
Hän liikkui notkeasti ja paloi lähtöinnosta. Pitkäviiksinen poliisi
kehui ja ihmetteli Simon kokoa ja voimaa. Semmoisia miehiä kun olisi
joka kylässä yksi, eivät viinakauppiaat pääsisi pakoon livahtamaan.
Toinen kertoi pitkäviiksiselle, että tämä Utuniemi juuri oli se paikka,
jossa ennen vanhaan Lapin noita oli asunut ja jonka hengen vieläkin
sanottiin niemen nenässä kummittelevan. Oli pitkäviiksinenkin kuullut
siitä puhuttavan. Oli kuullut senkin, että isäntä, tämä Simo, oli
maantasalle noidan entisen kiukaan hajoittanut. Ja kun hän nyt näki
Simon voimakkaan, pitkän varren, kovat, kulmikkaat kasvot,
teräsharmajat silmät, joissa rohkeat ilmeet vaihtelivat, uskoi hän,
että tämä mies uskaltaisi mihin hyvänsä.
"No nyt, miehet, suksille!" sanoi Simo, kun palasi ulkoa, honkahalkoja
sylissään. "Karhu on kierroksessa... Kun jäljille osuttaisiin..."
Ja poliisien vielä viimeistellessä pukujaan kertoi hän
karhunpyynnistään, niitä sanoi viisi eläessään kiertäneensä ja
ampuneensa.
"Tämmöistä otusta en ennen ole ollut ajamassa", sanoi hän. "Mutta
eiköhän yhteen osuta..."
Simo ei enää ollut opas, vaan puhui aivan sillä lailla kuin hän
liittyisi poliiseille apumieheksi Sakaria hakemaan.
Utuniemeen jäivät kotimiehiksi vain molemmat piiat ja alaikäinen poika
Lassin-Uno, joka oli isänsä puolelta vähän sukua Simolle.
Oli aika pakkanen, kun miehet pihalle tulivat ja suksillensa nousivat.
Tummalta taivaalta kiiluivat tuhannet tähdet, valju kuu oli laskeunut
metsänrannan taakse, mutta taivaanrannat punoittivat ja ilma tuntui
helähtelevän.
Simo oli laukkuunsa evääksi ottanut ilmassa kuivatun poronlavan, vähän
leipää ja voirasian. Mutta laukun alle selkäänsä asetti hän pitkän
karhupyssynsä.
Simo läksi edellä. Hän potkaisi menemään venevalkamaan vievää
myötälettä järvelle, oikaisi siitä suoraan Veksalahteen, jonka
etelälaidasta lähti kruunun ja Utuniemen leveä linja suorana kiveliöön
päin.
Hän oli kuin syntynyt suksilleen, notkeasti liikkui jalka, keveästi
sompa, eivätkä hänen jalkavat suksensa lumeen uponneet, vaan tekivät
tasaisen ladun, jota pitkin poliisit perässä hiihtivät, pitkäviiksinen
jälkimmäisenä. Veksalahden pohjukasta alkoi heti vankkaa petäjikköä,
jonka läpi linja suorana kulki. Oli hyvin hämärää linjalla, johon ei
muuta sopinut näkymään kuin tumman taivaan tähdet. Huurteisena,
molemmin puolin linjaa, seisoi metsä, hiljaisena kuin jäinen
hautaholvi.
Mutta latu nousi nousemistaan, männikkö harvenemistaan harveni, päivä
alkoi tuntua, tähdet himmenivät ja harvenneen metsän läpi alkoi näkyä
lumisia vaarain lakia. Simo hiihteli hyvän matkaa toisten edellä ja
päästyään korkean vaaran laitaan, johon linja näytti loppuvan, pysähtyi
jälessään tulevia vartomaan.
Hänen mielensä oli oudosti kuohuksissa. Sydämen pohjalla raivosi
hillitön viha, ja mieltä polttivat koston kuumat liekit. Hän oli näinä
vuosina elänyt siinä varmassa uskossa, että Paksu-Sakari oli kuollut;
hän oli koettanut unhottaa sen iljettävän miehen piirteet ja pyyhkiä
pois kaiken entisen... Mutta nyt äkkiä saikin tietoonsa, että mies,
joka hänen elämäänsä oli lyönyt umpeen menemättömät haavat, vielä eli
täällä ehkä hyvinkin lähellä ympäristöllä ja voisi jonakin päivänä
ilmestyä Utuniemeenkin... ja tehdä samat työt toistamiseen... Hän oli
niin kuohuksissaan, että hiki tippui otsalta, kämmenet syyhyivät, eikä
hän tahtonut malttaa toisten tuloa odottaa... Hän ei jaksanut ajatella
muuta kuin kostoaan, ei kyennyt mitään oman järkensä voimalla
punnitsemaan. Verinen vääryys, joka oli häntä kohdannut, vaati
hyvitystä...
Kun jälessä tulevat saavuttivat Simon, oli päivä jo valjennut. Aurinko
nousi etelän vaarojen takaa, ja koko kiveliön valtasi kirkas valo.
He hiihtivät kukkulan huipulle, johon rajalinja päättyi. Siitä näkyi
ensin pitkä, harvametsäinen vaarankylki ja sen alta aukea vuoma. Vuoman
toisesta laidasta siinsi lumisia metsiä ja metsien takaa tunturin
huippuja. Simo viittasi sinne päin, suurta, synkkää sydänmaata kohden.
Pitkäviiksinen poliisi pudisti päätään. Häntä pelottivat nämä
äärettömät, asumattomat erämaat.
Simo viittasi erästä kukkulaa kohden, joka oli muita matalampi ja jonka
huipulta siinsi komea puisto, kuin tummana tukkana jättiläisen
päälaelta. Sen vaaran takana oli Riipin-Heikin torppa, johon nyt
ensiksi menisivät... Siitä sitten jatkaisivat matkaansa, sinne päin,
jossa uskoivat otuksen kohtaavansa.
Simo potkaisi menemään myötämäkeä, välttäen puut ja pahimmat rotkot.
Vaikka ei keli ollutkaan liukas, saivat sukset myötäleessä vihaisen
vauhdin, jota riitti aina vuomalle asti... Vuomalla oli lumi kovaa ja
tuulen reikimää. Siinä luisti suksi liukkaasti. Simo hiihti niin, että
kun hän vuoman toisessa laidassa silmäsi taakseen, tärppivät poliisit
vielä puolivälissä vuomaa...
Vuomalta alkoivat rotkoiset maat, paunikot ja kuusikkokorvet, jotka
lumen peitossa nukkuivat kuin ikuista untaan. Vihdoin, kun vaivaloinen
hiihto korven poikki loppui, tuli aukeampia ahoja, hiekkakukkuloita ja
niiden harjoilla solkikoivikoita...
Simo tiesi Riipinjoen olevan lähellä ja painui menemään sitä suuntaa,
jossa joenuoman arveli likimpänä olevan.
Hän saapui jyrkkärantaiselle, kapealle, pikkukoskistaan,
luikertelevista mutkistaan kuuluisalle Riipinjoelle, joka toi asutuilta
seuduilta vetensä ja ne synkän sydänmaan läpi kuljetti suurempiin
alavesiin. Heti kun hän joen jyrkkää törmää oli laskenut sen uomalle,
näki hän jäljet, jotka näyttivät vievän joen uomaa pitkin myötävirralle
ja Riipinjärvelle päin. Simo näki heti, että siitä oli aivan äskettäin
kulkenut kaksi poroa, joilla toisella oli ollut perässään kelkka ja
toisella tavallinen lappalaisveturi. Sekä kelkassa että veturissa oli
ollut painoa aikalailla, sillä jäljet olivat syvät.
Kun jälessä tulevat ehtivät näkösälle, lähti Simo hiihtämään joen uomaa
pitkin. Hän ei ollut näitä maita koskaan Riipinjoelle kulkenut, mutta
korkeasta, puuttomasta vaarasta, joka kohosi hänen edessään, tiesi hän,
ettei Riipin-Heikin asunto enää ollut kaukana.
Simo hiihti nyt nopeampaan. Päivä alkoikin jo käydä illaksi, hämy
lisääntyi ja pakkanen tuntui kiihtyvän. Hiukset ja parta kuurassa Simo
lylyään lykkeli, ja hänen mielensä paloi kuin liekeissä.
Mutkikkaana ja jyrkkärantaisena painui joki suoraan pohjoista kohden.
Kerran se jo näytti puskevan suoraan suureen, jyrkkään vaaraan, joka
näytti olevan aivan lähellä ja jonka Simo tiesi olevan Riipinvaaran.
Vaaran alle päästyään teki joki taas äkkimutkan ja putosi vihaisena
koskena alempana olevaan pieneen järveen.
Simo huomasi järven vaaranpuoliselta rannalta tulevan muitakin jälkiä,
jotka liittyivät niihin, joita hän seurasi. Näytti että sitä jälkeä
pitkin oli kulkenut kaksi suksilla ja kolmas porolla.
Simo seisahtui taas vartomaan. Hän tiesi, ettei Riipin-Heikin pirtille
enää voinut olla pitkää matkaa.
Hetken perästä näkikin hän poliisien laskevan järvelle. He olivat
hiihtäneet voimainsa takaa ja ihmettelivät Simon vauhtia, sillä
Simolla, joka latua aukaisi, oli raskaampi hiihto kuin heillä.
Simo selitti heille, että jokea pitkin oli poroilla kuljetettu jotakin
kuormaa. Jäljet olivat verekset... eivät voineet olla vanhemmat kuin
tämänpäiväiset... Valtatien varrelta oli tätä Riipinjokea pitkin
verrattain lyhyt matka ensimmäisille tukinhakkuupaikoille...
Poliisitkin, vaikka olivatkin väsyksissä, alkoivat innostua, ja heitä
ihmetytti se into, joka Simoa kannusti. Semmoista miestä he eivät
olleet uneksineetkaan kohtaavansa näissä kiveliöissä, joissa melkein
kaikki suojelivat viinakauppiaita.
Oli ehtinyt tulla aivan hämärä. Tähdet syttyivät ja revontulet
roihusivat. Pakkanen yhä kiihtyi ja Lapin taivas riemuitsi...
Kun he nousivat järveltä maalle, kääntyi joki viistoon länttä kohden,
vaaran laidasta loittoutuen. He hiihtivät joen törmää, joka oli
luonnostaan aukea, seuraten äskeisiä jälkiä.
Hetken päästä näkyi metsän läpi tuli kiiluvan, vuoroin himmeämmin,
vuoroin kirkkaammin.
Riipin-Heikin asunto oli suurista hongista salvettu uusi rakennus.
Kun miehet saapuivat pihalle, näkivät he kaksi poroa syömässä jäkälää
pirtin edustalla. Rekiä ja pulkkia ei näkynyt. Sisälläolijat olivat
kuulleet pakkaslumen pihalla narisevan, sillä juuri kun Simo aikoi
portaille, tuli mies lakittomin päin ovesta ulos... Mutta palasi pian
takaisin pirttiin temmaten oven kiinni, että paukahti.
Oli muuten aivan pimeä, mutta revontulten syttyessä näkivät äsken
tulleet, ettei pihalla muita poroja ollut.
Simo astui edellä pirttiin. Avonaisen takan luona istui loisteen
lämpimässä kolme miestä, kaikki Simolle outoja. Ne näyttivät vasta
aterioineen ja kokoilivat eväitään laukkuihinsa. Vaikkei Simo ollut
vielä miehiä puhutellut, tunsi hän heidät etelän puolen miehiksi.
Hän tiedusteli mökin isäntää Riipin-Heikkiä.
Poliisit olivat tulleet hänen jälessään pirttiin ja istuneet loisteen
lämpimään.
"Olipa se taivalta", sanoi pitkäviiksinen.
"Eikä olla vielä kuin puolivälissä", lisäsi toinen.
Mutta Simo teki jyrkän kysymyksen, tiesivätkö miehet, missä isäntä oli.
Mutta miehet vastasivat kierrellen. Silloin alkoivat poliisit heiltä
tiedustella, mitä miehiä olivat ja millä asioilla kulkivat.
Miehet hätääntyivät ja selittivät olevansa laukkukauppiaita ja
menevänsä tukkityömaille Pikku-Raahonjärven seuduille.
"Missä tavarat?"
He näyttivät kaikki myytävänsä, jotka laatikoissa ja säkeissä ollen
olivat kannetut pirttiin.
Mutta mökkiin oli saapunut kolmaskin poro ja hiihtomies, jäljistä
päättäen aivan äsken, tänä päivänä. Missä kolmas poro oli ja mies?
Simo sen kysymyksen teki ja miehet näyttivät hölmistyvän.
"Ei tässä ole meidän olomme aikana ketään käynyt", sanoi eräs miehistä.
Mutta Simon vanha viha etelän puolen miehiä kohtaan nousi voimaansa ja
hän karjaisi niin että pirtti helisi:
"Totuus julki!"
Hänen äänessään helähti semmoinen voima ja päättäväisyys, että
poliisitkin säpsähtivät.
"Sanokaa pois totuus!" käski pitkäviiksinenkin.
Äsken puhunut mies silmäsi poliisien aseisiin ja Simon pitkään pyssyyn.
Miehet alkoivat kuin yhdestä suusta kertoa mitä tiesivät. He olivat jo
aamupäivällä mökkiin saapuneet. Isäntä oli silloin kotona. He saivat
häneltä jäkäliä ja päättivät levähtää itse ja levähdyttää porojaan.
Mutta vähän aikaa heidän tulonsa jälkeen oli samalta suunnalta saapunut
poro, jolla veturissa oli kaksi isoa säkkiä. Toinen mies oli ajanut
poroa, suksilla hiihtäen, toinen oli hiihtänyt perässä...
He eivät tienneet mitä miehiä olivat, mutta isännän kanssa olivat
kuiskailemalla puhelleet ja seurauksena oli ollut, että isäntä,
Riipin-Heikki, lähti omalla porollaan edellä ajamaan... ja isännän
poron veturiin oli toinen säkillinen nostettu... Iltahämyssä olivat
lähteneet...
"Minkänäköisiä miehiä ne olivat?"
Sekä Simo että poliisit tekivät kysymyksen yhtaikaa.
"Etelän puolen miehiä ne taisivat olla", alkoi eräs miehistä selittää.
"Olin minä ymmärtävinäni, että jotakin ne pelkäsivät, koska isäntää
aivan kahden kesken puhuttelivat... Taidatte olla niiden hakijoita..."
"Oliko se toinen paksu, kenoselkäinen mies?" kysyi Simo äkkiä,
keskeyttäen miehen selityksen.
"Olipa niin. Semmoinen punakasvoinen ja vaaleaviiksinen..."
Simo ja poliisit silmäsivät toisiaan. Simon harmaissa silmissä leimahti
kuin salama.
Hän hypähti ylös istumasta kuin olisi sähköiskun saanut.
"Heti perään, muutoin se pääsee käsistämme!" sanoi hän vihasta
vapisevalla äänellä.
Poliisitkin saivat uutta intoa, ja revontulten valossa lähtivät miehet
hiihtämään pakkasyöhön pitkälle, talottomalle taipaleelle.
Simo lykkäsi heti pihasta lähtien täyteen vauhtiin. Ja metsän rannassa,
josta alkoi melko kova porotie, katosi hän näkyvistä ja häipyi kuin
otus lumiseen kiveliöön.