Kesä on taaskin tullut.
Simo on kevätkylvönsä tehnyt ja on nyt lähdössä Rantamaulaan Selmaa
noutamaan.
Keväällä, juuri silloin kun järvi loi jäitään, on Selma synnyttänyt
vankan pojan, vaikka Simo vasta ohrankylvön aikana on siitä tiedon
saanut. Ei ole ollut ketään kulkijaa, jonka matkassa ilosanoma Simolle
olisi lähetetty. Mutta nyt ovat kevätkalan pyytäjät vasiten
sanansaatantaan Utuniemeen soutaneet ja iloisen uutisen Simola
kertoneet.
Hymy kasvoillaan, kirkkain silmin ja kiireisin liikkein hommaa Simo
järvelle. Suuren kolmilaidan on vesille vetänyt ja purjeen kuntoon
asettanut. Nämä viime viikot ovatkin olleet hänelle raskaat elää, kun
tiesi Selman synnytyksen ajan lähenevän eikä hän rospuuton aikana
järvelle päässyt eikä mitään saanut kuulla Selman olosta. Hänen ilonsa
on niin suuri, että hän unhottaa kaikki entiset.
"Terve ja vankka poika niinkuin honganoksa", ovat kalamiehet terveiset
tuoneet.
Simo hymähtää, kun venevalkamassa purjetta pystyyn nostaa. Kipakka
pohjoinen, peräntakainen puhaltaa... saisi laskea selkävesiä koko
välin. Ja sekin on hänestä jo onnen merkki, ettei tuule vihainen
vastainen nyt, kun hänen on niin kova kiire. Purje pullistuu ja raskas
kolmilaita alkaa viiltää Kotinientä kohti.
Pitkä mela kainalossaan istuu Simo veneen perässä. Onnellisessa
mielessään hän nyt taas, monen raskaan vuoden perästä, haaveilee sitä
aikaa, jolloin tämä lapsi on täytenä miehenä... Hänen kuvansa ovat
iloiset ja hauskat. Metsärahoilla hän laajentaisi yhä viljelyksiään ja
panisi toiset puolet pojan varalta säästölaitoksiin...
Kevenneet ovat muutenkin hänen murheensa. Kevättalvella, kun hän Selman
puheilla Rantamaulassa kävi ja asiansa, tunteensa ja tuskansa puhui,
että rantamaille kirkonkylään aikoi ja kaikki papin tiedoksi kertoisi,
kielsi Selma ja lohdutteli. Ei hänen kertomustaan kukaan uskoisi.
Jumala, joka tiesi hänen tekonsa, oli ainoa, joka anteeksi antaisi ja
katuvan rauhaan päästäisi. Niin oli Selma puhunut ja siihen uskoon
pitkän taistelun perästä tullut. Monta päivää ja yötä olivat siitä
puhuneet ja vihdoin, kun Simo takaisin Utuniemeen läksi ja Selma jai
Rantamaulaan synnyttämistä varten, oli hänen helpompi elää ja hän
pystyi taas työhönsä niinkuin ennenkin.
Ja mieleen ne asiat nytkin johtuvat, kun kolmilaita viiltää keskeltä
järven selkää, että vaahto molemmin puolin kuohuu. Mieleen ne johtuvat,
ja raskas siellä on paino vieläkin syvällä sydämen pohjalla, niin hän
tuntee. Mutta toiselta puolen täyttää ilo hänen mielensä, niin että
jälkimmäinen tuntuu vahvemmalta...
"Terve ja vankka poika."
Kalamiesten sanoman mukaan oli poika jo neljännellä viikolla. Oli
odotettu pastoria tulevaksi järvikyliin ja silloin ristittäisiin... Sen
vuoksi pitäisi Simon joutua niin pian kuin mahdollista, vielä että
ehtisi ristiäisiin, -- semmoiset terveiset oli Selma lähettänyt ja
kovin ikävöinyt oli jo kotiakin.
Pian hän sinne nyt joutuukin, tuuli puskee, purje pullistuu, kolmilaita
kiitää kuin lentävä lintu...
Simo kääntää keulaa jo itärannalle päin. Järven päässä jo siintävät
rantaniittyjen ladot, mutta itse kylää ei vielä kuitenkaan näy.
Ei tullut kalamiehiltä tarkemmin kysytyksi, olivatko nähneet pojan ja
joko Selma oli vuoteestaan noussut. Ja äkkiä johtuu Simon mieleen
kysymys: Minkähän näköinen on? Onko minun vai onko Selman?
Kummallisesti se kysymys kaivaa mieltä. Eikä hän saata kieltää, että
hänen mielessään pyörii Aaprami-vainajan kasvojen ilme siltä hetkeltä,
jona Selma lapsen hänelle nähtäväksi paljasti...
Hänen mielensä vavahtaa ja sydän lyö levottomasti.
Merkillisesti se onkin jäänyt hänen mieleensä, se hetki ja ne lapsen
kasvot. On aivan kuin olisivat tuossa silmäin edessä, valkoisen, ohuen
nauhalakin ympäröiminä...
Silloin juuri alkaa kylä näkyä, yhteinen venevalkama ja veneiden pitkä
rivi... Joku miehenpuoli kävelee Rantamaulasta rantaan päin.
Lähempänä rantaa tyyntyy tuuli, ja Simon kolmilaita lähenee laiskasti
venevalkamaa. Mutta itse hän istuu vaihtelevin tuntein, polttavin
mielin, veneen perässä.
Selma on portailla vastassa. Hän on jo aivan terve. On vain ikävä ollut
Simoa ja kotia.
"Täällä se on", kuiskaa Selma ja menee itse edellä porstuan perässä
olevaan kamariin. Ikkuna on peitetty liinaisella, niin että huoneessa
on miellyttävä hämärä.
Simon sydän lyö niin, että tahtoo haljeta, ja melkein henkeään
pidättäen seuraa hän Selmaa, voimatta mitään sanoa.
Valkoisessa vasussa se nukkuu, ohut peite kohotettuna kasvojen yli.
"Täällä se on", kuiskaa Selma, varovasti nostaen peitettä kasvojen
päältä.
Simo kumartuu katsomaan. Lapsi nukkuu. Hän katselee hetken lasta ja
silmää sitten Selmaan.
Nehän ovat aivan samanlaiset kasvot kuin Aaprami-vainajankin!
Simo tarttuu Selman käteen.
"Selma! Selma... Sillähän on Aaprami-vainajan kasvot!..."
"Niin ne ovat, mutta silmät ovat aivan kuin sinun silmäsi", sanoo Selma
tyynin äänin ja liikkein.
Simo tuijottaa lapseen, kauhu kasvoillaan.
"Ja vartalo pitkä!... Katsos tänne!"
Simo ei vain tahdo säikähdyksestään selvitä.
Mutta Selman kasvoilla on iloinen hymy.
"Nyt olemme päässeet Jantukan kiroista! Nyt en enää usko enkä luule
mitään! Yhtä kuitenkin pyytäisin? panemmeko hänen nimekseen Aaprami?"
Simo miettii hetken, pari kertaa nousee rinta raskaasti ja sieraimet
levenevät. Mutta sitten silmää hän lapseen, joka on herännyt ja
katselee sinisin silmin eteensä...
Simon rinta tyyntyy, kasvoille ilmestyy onnellinen hymy, kun hän Selman
silmiin katsoen sanoo:
"Olkoon Aaprami."
Selma laskee kätensä Simon kuumalle otsalle ja kuiskaa:
"Nyt on Utuniemi oma kotimme! En enää noidan kiroja pelkää!"