On kulunut kaksi vuotta. Utuniemi on perintötalo. Rajat ovat selvät,
linjat auki, suorina kujina ulottuen kauas kiveliöön päin ja järven
rantaan asti. Paljon hyvää metsääkin on Utuniemi saanut ja siitä ovat
tukkiyhtiöt jo suurta summaa Simolle tarjonneet. Simo ei ole vielä
kauppaa tehnyt, hierottu ja tuumailtu on, mutta ei ole sovittu vielä.
Mutta nyt tänään -- syyskuun kirkkaana päivänä -- on taas tukkiyhtiön
metsänostaja Romppainen aikonut tulla metsäkauppaa hieromaan.
Rantamaulasta päin piti Romppaisen tulla ja hänen matkassaan myöskin
Rantamaulan vanhan Esan, joka ei ollut kahteen vuoteen Utuniemessä
käynyt. Simo oli vartavasten vanhaa Esaa pyytänyt tulemaan, neuvoja
antamaan metsäkaupassa, ettei yhtiö polkuhinnasta tukkeja saisi...
Simo on jo aamusta alkaen odottanut, vähäväliä järvelle silmäten.
Nämä vuodet ovat kuluneet nopeaan. Simo on paljon yrittänyt ja paljon
valmista saanut, ja ihmeenä hänen hommistaan kerrottiin. Talossa on nyt
kaksi palvelijaa ja sitäpaitsi kesäisin pari kuokkamiestä
uudisviljelyksiä raivaamassa.
Mutta vaikka Simon toimia ja ahkeruutta kylissä ja taloissa ylistettiin
muuallakin kuin Raahonjärven ympäristöllä, huhuiltiin myöskin, etteivät
Utuniemessä sittenkään olleet asiat oikein. Emäntä oli kuihtunut
entisestään ja yhä kuihtui. Ei ollut saanut useampaa kuin yhden
lapsen. Ja tiesivät huhut, että samantapaisia taudinoireita alkoi
Selma-emännässä ilmetä kuin ennen Elsa-vainajassa, jonka uskottiin
Jantukka-noidan kiroissa olleen ja siihen kuolleen. Ja Jantukka-noidan
kirojen nyt uskottiin Selmaan tarttuneen.
Semmoisia oli kerrottu nyt viime aikoina varsinkin, kun kulkijoita oli
sattunut Utuniemen kautta käymään ja emäntä laihtuneena nähty. Oli
tullut tiedoksi sekin, että Simo oli vihapäissään Jantukan kiukaan
jäännökset hajoittanut ja heitellyt kivet järveen. Ja siinä kohden
järvessä, niemen nenässä, mihin kiuaskivet oli heitelty, olivat muka
syyskalan pyytäjät nähneet sinisen liekin leimuavan koko pitkän yön,
siihen asti kun päivä alkoi tuntua. Siinä Jantukan vihat paloivat...
Niin kerrottiin. Ja huhu oli levinnyt kaikkiin järvikyliin ja
rantamaillekin. Simo ei kuitenkaan ollut huhuja kuullut semmoisina,
vaikka oli hänkin pannut merkille, että kun joku entinen Selman tuttava
tai kotikyläläinen Utuniemeen sattui tulemaan, niin Selman kuihtumista
alkoi päivitellä ja viittaili puheessaan Lapin noitiin, joiden kirojen
sanottiin kestävän satoja vuosia heidän kuolemansakin jälkeen... Simoa
se oli harmittanut, vihlonut sydänjuuriin asti...
Ja kun vieras salaperäisine sanoineen ja omituisine hymyineen oli
poistunut, kirosi Simo ensiksi vieraan ja hänen tyhmät puheensa ja
alkoi taas Selmalta udella, mitä Selma itse uskoi...
Ja vaikka Selma kyllä vakuutti Simolle, ettei hän uskonut eikä
välittänyt Jantukan kiroista ja että hän kyllä ajan oloon paranisi, jäi
Simolle sittenkin epäilys. Sillä Selman katse oli arka eikä noussut
koskaan suoraan Simon silmiin...
Simo suri sitä ja mietti usein keinoja saadakseen Selmasta nuo joutavat
luulot juurineen pois. Iltasin, kun he laskeusivat levolle, alkoi hän
asiasta puhua. Hän selitti Selmalle, että hän kirkolla käydessään talon
perintökirjaa lunastamassa oli pistäytynyt pappilassakin ja rovastin
kanssa ottanut asian puheeksi. Oli rovastikin kuullut kerrottavan, että
Raahonjärven ympärillä kansa uskoi Jantukka-noidan kiroihin ja että
Utuniemeä pidettiin paikkana, jossa noita-vainajan henki kummitteli.
Joutavaksi taikauskoksi oli rovasti kaikki tuominnut, käskenyt Simon
mennä rauhassa kotiinsa lohduttamaan arkaluontoista vaimoaan.
Semmoisiin Simon vakuutuksiin ja puheisiin ei Selma vastannut mihinkään
päin. Joskus vain huokasi raskaasti. Ja niin olivat nämä vuodet
kuluneet... eikä Simo saanut selvää, uskoiko Selma Jantukan kirojen
häneen pystyneen vai ei.
-- Mutta Aapramiin eivät ainakaan ole kirot pystyneet, -- hymähti Simo
itselleen, kun käveli venevalkamalle nähdäkseen, eikö järvellä jo
näkyisi venettä tulossa. Poika kasvoi ja varttui kuin hevosenvarsa, oli
ikäisekseen melkein luonnottoman vankka ja näytti päivä päivältä käyvän
pahankurisemmaksi. Selma sitä hemmotteli, eikä Simo ollut tahtonut
lapsen ja äidin väliin sekaantua, vaikka joskus olikin tehnyt mieli
poikaa kurittaa, kun tahallaan teki pahaa. Itsellään hänellä ei ollut
aikaa lapsen kanssa mekastella ja hänen puolestaan supistui kasvatus
siihen, että hän vain kielsi poikaa kaatamasta piimää lattialle,
särkemästä astioita ja muuta pahaa tekemästä. Hän saapui venevalkamaan
ja tähysteli järvelle. Ei näkynyt soutavia järvellä, ja ilta alkoi
lähetä.
-- Saattaapa mennä huomiseen, -- arveli hän ja läksi nousemaan takaisin
pihaan.
Vainion takaa kuokkamaalta oli hän lähtenyt rantaan ja päätti mennä
jatkamaan työtänsä. Hän poikkesi kuitenkin sisälle. Muu väki oli
perunamaata purkamassa, mutta Selma oli kahvin keittohommassa.
Aaprami kävellä tepasteli siinä takan ympärillä ja piti kovaa ääntä,
huutaen ja takoen tervaksella takan laitaan, että jymähteli.
"Näkyikö järvellä tulevia?" kysyi Selma.
"Ei näkynyt... Voivat viipyä huomiseen. Ei liene se Romppainen
määräpäivälleen saapunutkaan Rantamaulaan..."
Aaprami takoa kalkutteli tervaksellaan, ja kun Selma silmäsi toisaalle,
sysäsi hän tervaksen takassa palavien puiden alle, että kuumaa tuhkaa
pölähteli lattialle.
Simo katseli tyytymättömin ilmein pojan hommia. Mutta Selma ei
kieltänyt. Poika alkoi toistamiseen sysiä palavia puita, niin että
kiehuva kahvipannu kaatui, tupruttaen takasta tuhkaa ja kuumaa höyryä.
"No tuota poikaa, mitä nyt teki!" sanoi Selma ja nosti tyhjenneen
kahvipannun pystyyn.
"Pitäisi sinun sitä nuhdella vähän lujemmin", sanoi Simo ja alkoi torua
poikaa.
Aaprami oli nähtävästi itsekin hämmästyksissään odottamattomasta
kahvipannun kaatumisesta, katsellen isäänsä alta kulmain, huulet
pitkällä...
Kun Simo aikoi ottaa pois tervaksen pojan kädestä, ei tämä antanutkaan,
vaan siirtyi loitommaksi. Simo nyhtäisi silloin pojan otsatukasta
kiinni ja pudisti vähän. Poika pillahti itkuun ja iski tervaksella
Simoa kämmenselkään.
"Tuommoisen siitä olet saanut, kun aina hellit etkä mistään kurita",
sanoi hän äänellä, jossa soinnahti kiukkua. Selma oli sanatonna ja
poika huusi kurkun täydeltä.
Simo tunsi äkkiä kummallista halua mennä vielä poikaa tukistamaan,
mutta hillitsi kuitenkin itsensä. Hänen sydämessään vihlaisi kuin
veitsellä ja hän tunsi oudon tunteen lastaan kohtaan. Oli melkein kuin
vihaa...
Hän läksi sanaa sanomatta ulos. Hän oli huomannut pojassaan jotakin
kummallista, jota hän ei osannut selittää. Merkillistä, ettei hän
saattanut Aapramia rakastaa, vaikka se oli ainoa lapsi!
Melkein kuin hän itse olisi syyllinen, käveli hän kuokkamaalle ja alkoi
kuokkia...
Ilta hämärtymistään hämärtyi.
Simo aikoi juuri heittää työnteon pois, kun näki Selman tulevan
kuokkamaalle päin, taluttaen poikaa kädestä.
Äskeisen kohtauksen oli Aaprami unohtanut, puheli isälle, minkä
mitäkin, tahtoi koetella kuokan vartta, ja kun lähtivät kuokkamaalta
pihaan, niin pyrki isän syliin.
"No, nytpä se Aaprami on oikein kiltti", sanoi Simo hyväilevällä
äänellä. "Isä ottaa pikku poikansa syliin..."
Hän katsahti Selmaan ja näki Selman silmissä riemukkaan ilmeen, niin
kirkkaan, ettei muistanut pitkiin aikoihin nähneensä.
"Kyllä se siitä viisastuu ja vakaantuu, kun vielä vanhenee", sanoi
Selma. "Pyydä anteeksi isältä", liverteli hän sitten Aapramille.
Simo tunsi leppyneensä, ja ensi kerran tuntui hänestä hyvältä pitää
lasta sylissään.
"Pahankurisiahan ne lapset ovat tuolla iällä", puheli Selma, kävellen
Simon perässä. "Ei Aaprami ainoa ole... Ja ihmisiä niistä sentään on
tullut... Olisit nähnyt siellä meillä niitä nuorempia, kun olivat
silmät puhkaista kepeillään..."
"Niin taitaa olla", naurahti Simo. "Mutta en muista itse uskaltaneeni
olla tottelematon vanhemmilleni..."
"Et enää muista", sanoi Selma, puoleksi leikillä.
Nauravin huulin he kolmisin menivät kookkaaseen pirttiin.
* * * * *
Seuraavana aamuna oli kuuraa maassa ja aurinko nousi kirkkaana kuin
talviaamuina. Koivikko alkoi kellastua ja ruoho kulottua.
Simo ja Aaprami olivat venevalkamassa tulijoita odottamassa.
Simo oli tuskin ehtinyt laskea pojan sylistään ja katsahtaa järvelle,
kun samassa näki veneen hyvää vauhtia ilmestyvän Kotiniemen takaa ja
ohjaavan suoraan talon venevalkamaa kohden.
"Siinäpä nyt tulevat!" sanoi hän itsekseen ja asetti pojan
rantapenkereelle istumaan.
Tulijat -- vanha Esa, Romppainen ja Aapo -- kertoivat Isonsaaren luona
tulleen niin pimeän, etteivät enää osanneetkaan. Heidän oli täytynyt
yöpyä Isoonsaareen ja olivat nukkuneet rakovalkean ääressä. Muutoin
olisivat jo edellisenä iltana taloon ehtineet.
Vanhan Esan huomio kiintyi ensiksi Aapramiin, joka seisoi ujostellen
isänsä vieressä, takin liepeestä kiinni pidättäen.
"Vai, vai", puheli Esa, veneestä maalle noustessaan, "vai, vai
tämmöinen miehen alku täällä on... Vankka poika... kättelepä nyt
äijä-vaaria", kehoitti hän, mennen Aapramin luo.
Poika turvausi isänsä viereen ja katseli alta kulmin ukkoa. Ei
ojentanut katteen, vaikka Simokin kehoitti. "Ujostelee se... No annahan
olla... Kyllä meistä hyvät tuttavat tulee", puheli ukko, nostaen
tuliaissäkkinsä pois veneestä.
Mutta sitten hän taas kääntyi Aapramiin päin ja puheli:
"Vankka poika... Mutta kenenkä näköinen sinä veitikka oletkaan... Ethän
sinä ole isääsi etkä äitiisi... Et meidän puoleen vähääkään..."
"Se on itse näköisensä", naurahti Simo.
Romppainenkin oli kantanut kapistuksensa veneestä.
"Niinhän tuo poika on vankka ja rintava kuin täysi mies, ja vasta
kolmannella vuodella... Seisookin niin mahtavana kuin ennen
Paksu-Sakari ponttuulla", sanoi hän leikillä.
He lähtivät nousemaan taloon.
Simo ei enää tarkoin kuunnellut vieraittensa puheita. Hänen ajatuksensa
paloivat kuin tulessa, ja hän oli kuulevinaan Romppaisen äänen:
"Seisoo kuin Paksu-Sakari ennen ponttuulla."
Melkein tietämättään töytäsi hän Aapramia edellään pirttiin eikä
huomannut, että Selma häneen loi pitkän, kysyvän katseen.
* * * * *
Näinä päivinä, joina Romppainen on Utuniemessä metsän tarkastuksessa
ollut, on Simo ollut entistään hajamielisempi ja joskus niin syvissä
mietteissä, ettei ole kuullut, kun toinen on kysynyt.
Romppainen on mennyt menojaan toisten järvien rannoille metsiä
tarkastelemaan ja Aapo on seurannut apurina. Simon kanssa he eivät ole
metsäkauppoihin päässeet. Rantamaulan Esakin on palannut heidän
kanssaan, koska oli kiire syyskalan pyyntiin.
Utuniemessä on kotosalla talon tavallinen väki ja elämä näyttää
jatkuvan samaan tapaan kuin ennenkin.
Syyskuun iltapäivä on tyven ja lämmin ja auringon laskuun vielä aikaa.
Simo on kuokkinut uudisviljelyksellään, mutta päättää nyt lähteä
kokemaan verkkojaan, joita ei kahteen päivään ole muistanut.
Hän on ollut kuin turtana näinä päivinä. Hirmuisen raskas paino
rasittaa hänen sydäntään, ja hänen mielensä on musta. Epäilys, joka
joskus oli hänen mieleensä johtunut, on moninkertaisella voimalla
kasvanut, ja joinakuina hetkinä valtaa hänet hirmuinen tuska, joka
vihloo sydäntä kuin rauta. Mutta ei hän mitään ole Selmalle virkkanut
ja on muutenkin koettanut olla niin, ettei Selma havaitsisi hänen
olossaan muutosta eikä arvaisi hänen mustia mietteitään. Sillä eihän
hän tiedä mitään varmasti, epäilee vain.
Oliko se mahdollista ja kuinka se oli mahdolliseksi käynyt?
Hän on nämä yöt ja päivät miettinyt sitä samaa. Joskus uskoo hän
erehtyvänsä ja toivo palaa häneen. Mutta sitten muistuu mieleen
monenlaisia seikkoja ja tapauksia, jotka viittaavat päinvastaiseen.
Esa-ukon puhe Aapramista oli jo hänen epäilyksiänsä vahvistanut, mutta
sitten hän äkkiä heräsi kuin unesta ja silmiltä putosi kuin peite, kun
hän kuuli Romppaisen sanovan:
"Seisoo niinkuin ennen Paksu-Sakari ponttuulla..."
Yhtäkkiä on hänelle selvinnyt se, miksi poika heti syntymästään asti on
ollut hänelle vastenmielinen. Siinä on ollut jotakin vierasta, mikä ei
ole häntä miellyttänyt...
Ja nyt näinä päivinä, kun hän on poikaa tarkemmin katsellut, on hänen
täytynyt myöntää, että Aaprami oli kuin Paksu-Sakari pienoiskoossa.
Miten se oli selitettävissä?
Silloin hän kuokkiessaan muistaa Elsa-vainajan puheet, joita oli
hourauksiksi uskonut, ja hän rupeaa nyt vasta ymmärtämään...
Hirveä hätä ja tuska häntä ahdistavat. Hyvä Jumala! Miksi ei Selma ole
mitään hänelle selittänyt ja sanonut! Miksi on salannut ja yksin
onnettomuuttaan murehtinut!
Sillä vaikka hän ei tiedäkään yksityisseikkoja, muistaa hän kaikki,
mitä Elsa-vainaja puhui, ja siitä saa hän aavistuksen asiasta ja
selityksen siihen, miksi Selma murehti ja laihtui...
Hän osaa oikein kuvitella, kuinka kaikki on käynyt, ja hän puristaa
kuokan vartta, että veri kynnen alta kihoaa. Ja sen vuoksi oli Selmakin
pojalle alussa tyly! Mutta se oli kuitenkin hänen oman vaimonsa
synnyttämä!
Ja hän onneton oli uskonut, että Selma pelkäsi Jantukan kiroja! Syvempi
sydämen murhe Selma-raukan hautaan viepi!
Ei tahtonut, ei uskaltanut totuutta ilmaista, mutta nyt se ilmestyy
itsestään, omia teitään. Hän ymmärtää hyvin, mitä Selma on kärsinyt, ja
hän syyttää itseänsä, kun ei heti sanonut, ettei tämä tunnu oikein
omalta lapselta... Ehkä Selma silloin heti olisi kaikki tunnustanut...
Nyt verkalleen pihaan kävellessään muistaa hän illan, jona lähti
Rantamaulaan lehmää noutamaan. Muistaa kohtauksen Hanhilahdessa ja
muistaa Paksun-Sakarin pienimmänkin piirteen...
Viha vapisuttaa häntä niin, ettei hän tahdo saattaa kävellä, ja hänen
kasvonsa ovat aivan kalpeat.
Ettei hän jo ensi talvena, kun se kulkuri taloon tuli ja komentelemalla
ruokaa pyysi... ettei hän jo silloin upottanut puukkoaan sen rintaan!
Nyt se on kuollut, Aapo on itse nähnyt, nyt sille ei enää voisi kostaa!
Ja hänen onnensa ja rauhansa se oli vienyt!
Pihaan tullessaan koettaa hän taas rauhoittua. Ja taas vilahtaa ajatus,
että ehkä hän sittenkin on erehtynyt, ehkä sittenkin Elsan puheet ja
hänen omat otaksumisensa olivat vain mielikuvitusta ja turhia luuloja!
Mutta ne valoisat ajatukset vain vilahtavat mielessä niinkuin
päivänsäde mustien pilvien lomitse. Pian on hän taas varma asiasta,
eikä hän keksi nyt enää mitään seikkaa, jolla voisi uskoaan muuttaa.
"Seisoo kuin Paksu-Sakari ennen ponttuulla."
Niin tekeekin. Olisipa hänen pitänyt se nähdä itsensäkin, ennenkuin
Romppainen siitä huomautti!
Hän kokoaa koko voimansa, kun hän käy pirttiin, jossa Selma ja poika
ovat. Hän päättää, ettei hän katso poikaan, mutta heti kun hän oven
aukaisee, osuu hänen katseensa Aapramiin, joka seisoo keskellä lattiaa
keppi kädessä... Poika seisoo kenoselkäisenä, posket punottaen, ja
vesiharmajat silmät...
Simo kääntää pois katseensa pojasta Selmaan, joka istuu takan luona.
Selman katse on arka eikä nouse Simon silmään.
Kun Aaprami kuulee, että Simo aikoo verkoille, alkaa hän pyytää mukaan,
sillä hän on kesän aikana isänsä kanssa tottunut pääsemään järvelle.
Selma koettaa houkutella Aapramia jäämään äidin luo, mutta poika uhkaa
kepillä äitiään ja aikoo lähteä. Aurinko on vielä niin korkealla, että
ehtisivät verkot kokea ennen sen laskua. Ja lämmin on ilta.
Simo ei virka pojan pyrkimiseen mitään. Hän ottaa vain uunin päältä
jouhivanttuunsa ja tekee lähtöä.
"Ota nyt Aaprami verkoille!" sanoo Selma. "Ei se taida muuhun tyytyä,
kun sattui lähtösi näkemään."
"Tulkoonpa vain!"
Simon ääni on aivan soinnuton ja helähtää kylmältä...
Aaprami on ovella menossa ja Simo lähtee hänen jälessään. Kun hän ovea
kiinni painaessaan katsoo Selmaan, on Selma kalpea kuin palttina ja
hänen silmissään on pelon ja tuskan ilme.
Simo painaa hiljaa oven kiinni eikä kumpikaan virka mitään.
Aaprami tepastelee jo kaukana venevalkamalle vievällä tiellä ja Simo
astelee verkalleen perässä. Mutta hänen mielensä on niin kuohuksissa,
että korvat soivat ja silmissä pimenee. Hän ei tahdo osata kulkea.
Venevalkamaan paistavat syksyisen ilta-auringon viimeiset säteet
ikäänkuin murehtien valkokylkisen koivikon läpi. Rannan luhta on
kulottunut ja kellastunut. Keltapunaisena hohtavat vaarojen kupeet, ja
järveltä henkii jo syksyinen tunnelma.
Aaprami on kiivennyt veneeseen ja mennyt peräteljolle. Simo työntää
veneen vesille ja istuu soutamaan, vaikka useimmiten verkoille
mennessään sauvoi. Hänen ajatuksensa palavat, ja hänen silmissään
leimahtaa viha, joka panee koko hänen vankan ruumiinsa vapisemaan.
Aaprami on istunut perään, mutta nousee seisomaan lähellä
Veksalahtea...
Laskevan päivän viimeinen säde sattuu Aapramiin.
Simo säpsähtää. Nyt on hän varma, että poika ei ole hänen... Kun
Aaprami seisoo veneen perässä, tuntuu Simosta niinkuin näkisi hän
Paksun-Sakarin ilmielävänä, niinkuin hän seisoi silloin kesäyönä veneen
perässä ja kysyi kaloja...
Sama kenoselkäinen asento, samat vesisiniset silmät, pystypää ja
vaaleat kulmakarvat!
Poika jokeltaa jotakin ja huitoo käsillään... Aurinko laskee, ja
Veksalahdessa on melkein hämy. Hiljaisina ovat järven rannat, syys-ilta
suurissa metsissä, eikä minkäänlaista ääntä kuulu...
Lahden pohjukassa on jo hyvin hämy...
Vene kolahtaa tulvan tuomaan puuhun, heilahtaa. Aaprami keikahtaa
selälleen veneen laidan yli. Pienet kädet vilahtavat apua anoen, Simo
hyökkää pystyyn, mutta samalla hänen ruumiinsa ikäänkuin halpautuu.
Uhmana vilahtaa hänen sielussaan: älä auta...
Simo istuu teljolla ja tuijottaa siihen paikkaan, johon Aaprami on
pudonnut. Sitten kääntää hän verkalleen veneen takaisin päin ja alkaa
soutaa. Verkkojaan hän ei muista... Ei ymmärrä mitä on tapahtunut.
Pimeys laskeutuu sydämeen ja mieleen.
Hän herää siihen, että vene töksähtää venevalkaman teloille. On tullut
jo melkein pimeä ja Simo näkee, että pirtin järvenpuolisesta ikkunasta
vilkkuu tuli.
Puolivälissä koivikkoa tulee Selma häntä vastaan avopäin, hiukset
irrallaan hulmuten.
Simo katsoo häneen, ei virka mitään, vain katsoo...