Sitten katsahtivat toisiinsa. Ja molemmista heistä tuntui olo ikävältä.
He lähtivät nousemaan pihaan. Koivikko näytti autiolta ja niinkuin
harvenneelta. Kalpeankeltaisia lehtiä varisi vieläkin puista, peittäen
marjanvarret ja sammalmättäät. Polulle niitä oli kokoontunut
läjäpäihin. Selma kulki edellä, Simo perässä.
"Ennenkuin uusi lehti puhkeaa, pitää rakennuksen uuden päädyn olla
valmiina", sanoi Simo.
Kun pihaan nousivat, kysyi Selma:
"Muistit kai Aapolle puhua niistä Elsan lääkkeistä?"
"Toki muistin. Ja lupasi Aapo käydä itse lääkärin puheilla", selitti
Simo.
Selma meni sisälle, mutta Simo käveli suoraan kuokkamaalle. Hän oli jo
kahtena iltana yrittänyt Jantukan niemeen kiuasta purkamaan, mutta oli
sattunut niin kummasti, että Aapo aina pyrki juttelemaan hänen
kanssaan, ja niin ei päässyt livahtamaan. Mutta nyt tänä iltana sen
piti tapahtuman! Ja kun saisi sen yksin kivin perustuksiaan myöten
hajalleen, niin kutsuisi Selman katsomaan: tuossa se nyt on Jantukan
kiuas, jota olet pelännyt!
Hän kuokki ahkerasti, reimasti nousi kuokka, ja nauskuen katkesivat
kovat juuret.
Iltapäivällä, kun alkoi jo hämärtää, juoksi Selma Simon luo ja puhui
hätäisellä äänellä, että Elsa oli alkanut houria ja pyrki pois
vuoteestaan. Hän oli aivan kalpea ja pelästyneen näköinen.
"Tyynny nyt toki, hyvä ihminen!" lohdutti häntä Simo ja läksi hikeä
otsaltaan pyyhkien Selman matkassa pihasalle.
Kun he joutuivat Elsan vuoteen viereen, näytti Elsa nukkuneen. Ei
herännyt, vaikka Selma pani kätensä hänen otsalleen.
"Nyt hän taas on rauhoittunut, ja äsken juuri..." alkoi Selma kertoa.
"Hänellä on aivan samanlaisia taudinoireita kuin äitivainajalla
viimeisinä aikoinaan", sanoi Simo. "Ehkäpä taas siitä selkiää, kun
saapi nukkua."
Selman täytyi mennä navettaan. Simokin lähti Elsan vuoteen luota, ja he
painoivat oven kiinni, ettei sairaan lepoa mikään häiritsisi.
Pirtissä oli jo pimeä. Syystuuli ulvoi ulkona, ja lännen
taivaanrannalta vilkkui vielä kaitaisena pitkänä viiruna illan
viimeinen kajastus.
Simo sytytti kuivista hongista iloisen pystytulen ja istui sen
loisteeseen tupakoimaan.
-- Ehkä Aapo rantamailta palatessaan tuo Elsalle sopivat lääkkeet, --
ajatteli hän, vaikka kyllä sisimmässään tunsi ja uskoi, ettei Elsa enää
pitkälle eläisi. Hänen tautinsa oli nyt syyspuoleen muuttunut aivan
samanlaiseksi kuin äiti-vainajalla viimeisinä aikoina.
-- Muutenkin on perinyt äiti-vainajan luonnon, -- ajatteli hän lisäksi.
Hän ehti polttaa piipullisen tupakkaa ja mietti juuri lähteäkseen
Jantukan kiukaan kimppuun, kun kuuli Elsan huoneesta ääntä.
Hän seisahtui keskelle lattiaa ja kuunteli. Hetkeen taas ei erottanut
mitään, mutta sitten kuului Elsa kuin unissaan tai houreissaan puhuvan:
"Eikö kuulu Veksalahdesta Selman huuto... kuuluu... niitä on kolme
miestä... Riennä... riennä! Jantukan kirous! Jantukan kirous!"
"Hourii se... hourii se!" sanoi Simo itsekseen.
Kun ei taas hetkeen mitään kuulunut, raotti Simo ovea ja kuunteli.
Sairas hengitti taas tasaisesti, aivan kuin nukkuen rauhassa.
Simo painoi oven kiinni.
"Jantukan kirous -- Jantukan kirous", sanoi hän itsekseen ja tunsi,
että hänen verensä alkoi kiehua. "Jo nyt on kumma, etten saa tuota
kiuasta hajalle!"
Hammasta purren hän läksi, sydän oudosti kuohuen.
Pihalla hän jo sentään tyyntyi, ja rauhoittaakseen Selmaa, joka oli
lypsämässä, meni hän navetan ovelle ja virkkoi niin rauhallisella
äänellä kuin voi:
"Elsa nukkuu oikein rauhassa... Minä käväisen niemeltä noutamassa sinne
aamulla jääneen kalakontin."
"Elähän nyt viivy kauan", sanoi Selma, kurkottaen lypsyasennostaan
näkemään Simoa.
"En toki."
Mennessään otti hän rautakangen navetan porstuasta ja läksi kiireisin
askelin astumaan niemen nenään päin. Vaikka jo oli aivan pimeä, osasi
hän noudattaa polkua. Tuuli oli muuttunut myrskyksi. Koivikko huojui
ja tohisi ja järven laineet löivät vaahtoisina kivistä rantaa vasten.
Kuului kuin raskaita huokauksia järven selältä päin, ja koko niemi
tuntui vavahtelevan.
Mutta rohkeasti, pelkoa tuntematta, käveli Simo kanki olalla koivikon
läpi. Hänen ajatuksensa olivat kuumat ja hän tunsi raivoa mielessään.
Olisi tullut jo ennen hävitetyksi tuo joutava kiuas, niin ehkä Elsakin
olisi lapsekkaasta pelostaan päässyt eikä olisi sairaita luulojaan
Selmalle mennyt selittämään!
Hän pääsi koivikon laitaan, josta aukea niemen kärki alkoi. Vaikka oli
pimeä, erotti hän silti mustan möhkäleen, joka siinä rantatörmällä
törötti.
Vihapäissään iski Simo kangellaan kiviin, että tuli leimahti; tarttui
sitten molemmin käsin päällimmäisiin kiviin, jotka olivat irtaimia, ja
heitti niin kauas järveen kuin jaksoi. Molskahtaen ne upposivat veteen,
ja Simo heitteli niitä niin taajaan, että kun toinen järveen putosi,
niin toinen oli perässä tulossa... Puoliväliin sai paljain käsin
puretuksi, mutta siitä alkaen olivat kivet niin lujassa, että täytyi
ensin kangella irroittaa. Hän teki työtä niinkuin hengenhätä olisi
ajanut. Kun hän oli saanut kiukaan maan tasalle hajoitetuksi, loppuivat
siinä pienemmät kivet ja tasainen laaka tuli vastaan. Se tuntui olevan
kiinni maassa eikä liikahtanutkaan, vaikka Simo koetti sitä kangella
vääntää, oli kuin maahan kiinni kasvanut. Kangen kärjellä tunnustellen
joka kulmalta tunsi Simo, että se oli maahan päin juureva, syvällä
oleva maakivi, jonka päälle kiuas oli muurattu.
-- Jo siitä nyt pahimmat haltiat taisivat lähteä, -- hymähti hän ja
iski vielä kangen kärjellä maassa olevaan laakaan, että paukahti.
Silloin kuului kuin pamaus jostakin ilmasta tai maan alta. Hän ei
saanut selvää, mistä päin.
Hän jäi kanki käteen seisomaan ja odotti kuin lisää, ja vaikka hän ei
tuntenut minkäänlaista pelkoa, säpsähti hänen luontonsa pamauksesta.
Rohkaistakseen itseään iski hän toisen kerran ja uhmaten ärjähti...
Ei kuulunut enää mitään.
"Taisivatpa haltiat kadota!" sanoi hän melkein hyvillään.
Myrsky yhä kiihtyi, vihuri viskasi lakin Simon päästä ja lennätti
pimeään. Koivikko huojui, ja rannalla olevat kuuset tohisivat ja
kumartelivat.
Simo koetti haparoida lakkiaan, mutta ei löytänyt. Avopäin läksi hän
kotia päin, kanki olalla lyöntiasennossa. Hän oli melkein hyvillään,
että nyt vihdoin oli saanut tuon taikapaikan hajalleen. Ja hän päätti,
jahka tästä ehtisi, purkaa vielä Jantukan kodan sijankin ja nakella
kivet järveen. Ja perata pelloksi koko niemen kärjen...
Kun hän kävi pirttiin, istui Selma honkatulen ääressä sukkaa kutoen.
Hän oli jo navettatyöt saanut tehdyksi ja maidonkin siivilöinyt. Simon
astuessa sisälle kohtasivat heidän katseensa, ja Simo oli huomaavinaan
Selman silmissä pelokkaan ilmeen, semmoisen, jota ei ennen koskaan
ollut niissä nähnyt.
"Se nukkuu nyt rauhallisesti", sanoi Selma hiljaisella äänellä,
viitaten Elsan huoneeseen.
Nyt vasta huomasi hän, että Simo oli lakittomin päin.
"Tuuli kiskoi lakin päästä, enkä pimeässä löytänyt", virkkoi Simo
ennenkuin Selma ehti kysyäkään.
Kun hän sitä sanoessaan katsahti Selmaan, tuntui hänestä, että Selma jo
tiesi, missä hän oli käynyt ja mitä ollut tekemässä.
"Eivätköhän siitä Jantukan kiukaasta haltiat paenneet", puhui hän
puoleksi nauravin suin.
Selma katsoi häneen pelokkaasti, ja hänen poskensa kalpenivat.
"Olisi tullut se ennen hajoitetuksi, niin ei Elsankaan olisi tarvinnut
sitä pelätä ja uskotella sinullekin..."
Kun Simo sai kerrotuksi, kuinka hän oli kiukaan hajoittanut ja että
uskoi Elsan hourimisen juuri sen pelosta johtuvan, näytti Selma käyvän
rohkeammaksi, ja kun Simo oli kaikki kertonut, virkkoi hän:
"En minä sitä sentään ole pelännyt, mutta Elsa kyllä uskoo Jantukan
kiroukseen vieläkin..."
"Minkä vuoksi sinä sitten olet raskaalla mielellä niin usein ja minkä
vuoksi itkit riihen kynnyksellä?"
Selma ei osannut heti vastata. Mutta hetken päästä hän sanoi vältellen:
"Elsan vuoksi."
Simo istahti vaimonsa viereen ja laski kätensä Selman olkapäälle.
"Nyt älkää kumpikaan pelätkö. Nyt saamme olla rauhassa..."
"Tohtiiko sen hajoittamisesta Elsalle mitään puhua?" kysyi Selma.
Simo mietti hetken.
"No ollaan sanomatta Elsalle, mutta sinun on huomenna lähdettävä
niemelle näkemään, mitä olen tehnyt, ja heitettävä pelkosi pois!"
Simo oli varman ja voimakkaan näköinen. Selmalle johtui siinä äkkiä
mieleen, etteivät semmoiseen mieheen Jantukan kirot pystyisikään,
vaikka koettaisikin...
V
Kuutamoisena pakkasiltana hiihteli Rantamaulan Aapo Utuniemeen
kehämieheksi Simolle avuksi, niinkuin luvannut oli. Järvellä sattui
olemaan mainio keli, niin että Aapo lykkeli menemään nopeaan. Oli
helppo osata niin kirkkaalla kuutamolla. Aapo hiihteli suoraa reittiä,
keskeltä suurinta selkää, sillä järvijäät olivat tänä syksynä
tavattoman lujat, kun pakkaset ehtivät ennenkuin lumen tuiskusi.
Niemien nenistä ja saarista, joista valkohuurteiset metsät loistivat,
otti hän merkkiä ja oikeaan osasi. Jo kauas erotti hän Utuniemen
korkean koivikon, joka valkoisena välkkyi kuun hopeavalossa.
Talossa valvottiin vielä. Simo sattui huomaamaan hänen tulonsa ja
riensi jo pihalle vastaan.
Laukussaan toi Aapo lisää lääkkeitä Elsalle ja taloon kaikenlaista
pikku tarvetta.
Kaksin kerroin tervetullut oli Aapo nyt. Ennenkuin sisälle menivät,
tarkastelivat he kuun valossa rakennuksen pohjaa. Simo oli jo ehtinyt,
kun maat kylmettyivät eikä kuokka enää pystynyt, hakata pelkkakerran
asuinrakennukseen ja asettaa nurkkakivet paikoilleen. Hirret, kuivat
kuin kanteleet, olivat sirossa läjässä aivan vieressä. Sopisi alkaa
lyödä hirttä hirren selkään!
Koko rospuuton ajan oli Utuniemi ollut eristettynä muusta maailmasta
eikä talossa ollut käynyt ketään, sittenkun Aapo rantamailta palattuaan
Elsalle lääkkeet toi. Mutta nyt tiesi Aapo kertoa, että suuria
tukinajoja jo oli alkamassa muillakin kruunun omistamilla alueilla kuin
Hanhikerossa. Rantamaulan kautta oli jo sulalla syksyllä mennyt miehiä
tukinajopaikoille talviasuntoja tekemään, ja nyt järvien jäädyttyä,
kovan pohjan ja lumen tultua, oli tukinajoon painunut monia kymmeniä
hevosia ja hakkuumiehiä.
"Isot ajot nyt tulevat tänä talvena, -- isommat kuin kuluneena
talvena", kertoi Aapo, kun takkavalkean ääressä Simon kanssa
juttelivat. "Kuuluvat kehuvan palkkojakin entisiä paremmiksi, vaan eipä
tuonne tehnyt mielikään outojen etelän miesten joukkoon, ja kun tänne
jo olin tullut luvanneeksi..."
"Vai etelän puolen miehiä olivat", sanoi Simo. "Sattuiko tuttua miestä
yhtään?"
"Sanoi siinä eräässä roikassa kaksi miestä ennenkin meillä käyneensä,
vaan ei niitä tunnettu eikä nimiä kysytty... Mitä sinä niistä?"
"Ilman aikojani... Ajattelin, että mistä niitä aina uusia ja uusia
miehiä riittänee sieltäkään etelän puolesta..."
"Näkyy niitä riittävän ja vaikka minkälaisia. Kirkonkylässä olivat
tässä syksyllä taas tapelleet, ja kaksi siinä oli puukotettu
hengettömäksi. Ja oli siellä römppäviikolla, jolloin nyt viimeksi
kävin, taas puukotettu mies, joka päivän perästä kuoli... Se, joka
tapettiin, oli viime kesänä täällä Hanhikerossa tukinhakkuussa ja
uitossa ja meni tukkien matkassa alas jokisuulle. Kävi se meilläkin.
Semmoinen paksu, pystyrintainen ja isoääninen mies..."
"Ja pää pystyssä, silmät harmaat?" kysyi Simo vilkkaasti.
"Sama mies. Kuuluivat nimittävän Sakariksi..."
"No sitten se on sama, joka tässä meilläkin on käynyt", sanoi Simo
melkein riemulla. "Vai menetti henkensä!"
Selma oli hommaillut miehille illallista ja seisoi selin heihin.
"Kuulitko, Selma, kun kuuluvat tappaneen sen paksun Sakarin", puhui
Simo Selmalle, mutta ei ottanut huomioonsa, kuuliko Selma, mitä hän
sanoi.
"Kesällä, kun menin lehmää noutamaan, teki minun mieleni sitä miestä
vähän käsitellä."
Ja Simo kertoi retkestään, kuinka jätkät olivat tulleet häneltä kaloja
ostamaan, kun hän oli menossa Hanhilahdessa...
Mutta illallinen oli valmiina. Rasvainen poronlihakeitto höyrysi
vadeissa, ja Selma käski miehet syömään.
Silloin he alkoivat muista asioista keskustella, ja paksun Sakarin
kohtalo unohtui.
Aapolle oli tehty ovipieleen vuode.
Illallisen syötyään asettuivat miehet levolle, mutta Selma jäi pesemään
astioita. Miehet nukkuivat heti vuoteeseen päästyään.
Mutta Selmaa ei nukuttanut. Hän oli toimitellut minkä mitäkin ja lisäsi
vähän väliä puita takkaan. Elsa oli ollut levollinen koko päivän eikä
nyt illallakaan ollut tuskitellut. Mutta nyt kuului kamarista hiljaista
valitusta. Selma päätti antaa hänelle niitä uusia lääkkeitä, joita Aapo
vasta oli tuonut.
Hän sytytti kynttilän sairaan kamariin ja meni lääkepulloineen Elsan
vuoteen viereen. Sulki välioven kiinni.
Elsa näytti heräävän ja olevan täydellä tajulla. Hän tunsi Selman
liikkeistä ja sanoi sairaan heikolla äänellä:
"Kun en minä ehtinyt avuksi..."
"Elä nyt, hyvä ihminen, houri..."
"En minä houri... Mutta minä kuulin uniini sinun huutosi
Veksalahdesta..."
"Hourit sinä... Siitä aina puhut..."
"En minä ole sinulle puhunut..."
Selma sanoi olevan uusia lääkkeitä ja kehoitti Elsaa ottamaan.
"Mitä te niitä kuljetatte", sanoi Elsa raukealla äänellä. "Ei minusta
tervettä tule, kuolla jo tahtoisinkin... Eikö Simo mitään aavista?"
"Mitä aavista?" kysyi Selma, mutta hänen äänensä vapisi.
"Eikä vieläkään ymmärrä, että se on Jantukan kirous?"
Selma kokosi voimansa ja virkkoi niin levollisella äänellä kuin hänelle
oli mahdollista:
"Sulalla syksyllä on Simo jo hävittänyt Jantukan kiukaan maan
tasalle... Ei siinä ole pelkäämistä. Ota nyt näitä lääkkeitä..."
Vihdoin Elsa suostui ottamaan lusikallisen. "Nämä ovat rauhoittavia",
vakuutti Selma. "Lääkäri on Aapolle niin sanonut."
Mutta Elsa tuntui olevan muissa mietteissä. Näytti kuin ei olisi
kuullut, mitä Selma sanoi.
Kynttilä paloi loppuun, ja kuu kumotti huoneeseen.
Selma istui vielä vuoteen vieressä.
Silloin Elsa taas virkosi ja sanoi kiihkeästi:
"Sano, sano Simolle... tunnusta kaikki... minä arvaan kaikki!"
Elsan ääni oli niin kimakka, että Selma säikähti niin, ettei paikaltaan
päässyt. Mutta hetken päästä, kun hän pelästyksestään selveni, riensi
hän raottamaan ovea ja kuunteli, nukkuivatko miehet pirtissä...
Nukkuivat. Eivät olleet Elsan äänestä heränneet.
"Koeta nyt rauhoittua!" sanoi hän Elsalle, poistuen pirttiin; hänen
sydämensä löi niin, että tahtoi rinnan halkaista.
Takassa olivat hongat palaneet loppuun. Selma sulki pellin ja silmäsi
ulos koivikkoon, -- se näytti ihmeen kylmältä valkohuurteisine
koivuineen, jotka liikahtamatta värjöttivät kuutamossa. Suuri, kirkas
kuu kumotti suoraan ikkunasta sisään...
Selma riisuutui. Kun hän lähestyi Simon vuodetta, heräsi Simo ja kysyi:
"Nukkuuko Elsa?"
"Nyt taisi nukkua, äsken vielä houraili..."
"Siitä Jantukan kiukaastako?"
"Siitä."
"Annoitko lääkkeitä?"
"Annoin..."
Selma kallistui miehensä viereen. Hänen ajatuksensa kyllä kuohuivat ja
sydäntä poltti, mutta luonto vaati osansa ja hän nukkui kesken
mietteittensä.
Simo nukkui myöskin. Mutta hän heräsi siihen, että Selma unissaan
huudahti.
Oli Selma öisin ennenkin unissaan valittanut ja puhunut, jotakin, josta
Simo ei selvää saanut. Hän oli ensin luullut, että Selman yöllinen
levottomuus johtui Jantukan kiukaan pelosta. Mutta hajoitettuaan
kiukaan ja tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei Selma enää pelännyt eikä
uskonut Jantukan kiroihin, ja yöllisen levottomuuden yhä jatkuessa
ymmärsi hän, että se johtui raskaudentilasta. Hän tunsi ääretöntä
onnea, tultuaan huomaamaan, että he saivat odottaa perillistä...
Hän nukkui taas rauha ja onni mielessään.