Alkoivat sydäntalven pitkät pimeät. Vaisusti vain päivä valkeni, ja
arkana piileskeli aurinko etelän kukkuloiden takana, harvoina päivinä
kirkasta otsaansa näyttäen.
Mutta ahkerasti naputtelivat Simo ja Aapo uuden rakennuksen nurkilla,
naputtelivat aamuhämystä iltahämyyn. Nurkka nousi, hirsi liittyi
hirteen, salvos salvokseen.
Niin kului pimein aika Utuniemessä; eräänä päivänä, kun miehet menivät
kehälle ja uuden hirren kiinnipanoa aloittivat, näkivät he auringon
näyttäytyvän kokonaisena etelän vaaroja korkeammalla.
Huurteinen kotikoivikko ikäänkuin riemastui, ja kirkas valo levisi
pitkin erämaata. Kuollut, nukkunut järvien luonto kuin heräsi.
Molemmat miehet sen kehältä huomasivat, ja molemmilta pysähtyi kirves,
joka salvokseen oli putoamassa. Tuntui kuin päivä nyt pitkästä kotvasta
hyvää huomenta huutaisi ja niinkuin viluisin huulin, mutta lämmennein
katsein hymyilisi.
"Pimein aika on ohi!" huudahti Aapo iloisesti.
"Niin on!" myönsi Simo.
Ja molempain miesten äänessä helähti riemua ja katseissa vilahti varmaa
toivoa.
He alkoivat naputella, ja heidän liikkeensä olivat notkeammat kuin
eilen, ja mielessä tuntui lämpöiseltä ja hyvältä.
"Keväthankien aikana näkyy pääty yli koivujen latvain kauas järvelle
niinkuin arvelinkin", sanoi Simo ja katsahti Aapoon nauravin silmin.
"Onhan tässä koetettu kirveenvarresta kiinni pitää", sanoi Aapo. "Jos
hyvin käy, niin on kurkihirsi paikallaan niihin aikoihin, kun uutta
tulokasta varrotaan..."
"Pitäneeköhän ikävää Selma, kun on minusta liiemmästi laihtunut... Mitä
sinä, Aapo, luulet?"
"Mihinkä ikävöisi hyvästä talosta, mutta jos luulottelisi ja pelkäisi
mielessään sitä Jantukkaa..."
Simo ja Aapo eivät olleet koskaan keskenään Jantukasta ja hänen
kirouksistaan puhuneet.
"Oletko sinäkin kuullut siitä Jantukka-noidasta?" kysyi Simo. Hän oli
luullut, ettei Aapo tiennyt koko asiasta mitään.
"Kuulin minä siitä vanhain miesten meidän kylässä puhuvan. Ja tulin
sitä ajatelleeksi, kun kuulin kerran Selman unissaan puhuvan ja
Jantukan nimeä mainitsevan."
Simo kertoi nyt Aapolle kaikki, senkin, että hän jo syksyllä oli
Jantukan kiukaan maan tasalle hajoittanut.
Näihin aikoihin alkoi Elsa huononemistaan huonota. Selma valvoi usein
öisin hänen luonaan ja piti tarkkaan ovea kiinni, etteivät Elsan
hourimiset miesten unta häiritsisi. Usein tarjousi Simo Selman puolesta
sairaan luona olemaan, mutta Selma vakuutti jaksavansa eikä millään
ehdolla sanonut jättävänsä sairasta miesten hoitoon.
"Se on minuun jo niin sairastuksensa aikana tottunut, että heti kaipaa
ja kysyy", sanoi hän, ja siihen tyytyi Simokin.
Eräänä päivänä, kun Selma jo oli mennyt iltakarjalle, laskeusi Simo
rakennukselta, aikoen mennä pirttiin juomaan. Hän koetti liikkua
hiljaa, niinkuin he koko talven olivat tehneet, ettei Elsa
häiriintyisi, sillä tällä oli tavattoman tarkka kuulo. Mutta kun hän
pääsi pirttiin, kuuli hän Elsan äänen ja oli kuulevinaan, että Elsa
pyysi jotakin. Kun hän raotti ovea, sanoi Elsa:
"Simohan se on!"
"Niin on. Puuttuuko sinulta mitään?"
"Ei, mutta ole sinä hyvä Selmalle... Selma rakastaa sinua ja minua...
Viaton on Selma..."
Simo sai taas sen käsityksen, että Elsa houri. Hän painoi oven kiinni
ja juoksi navettaan Selmalle ilmoittamaan.
Mutta puolikartanossa tuli Selma jo vastaan ja oli kalpean ja
pelästyneen näköinen.
"Elsa taas hourii", sanoi Simo ja näki kummallisen pelokkaan ilmeen
Selman silmissä. "Älä nyt kuitenkaan säikähdä... se on sitä tavallista
hourimista", lisäsi hän rauhoittavasti.
Selma riensi juoksujalkaa Elsan luokse.
Simo nousi rakennukselle, joka jo alkoi olla räystään tasalla. He
vaihtoivat vain jonkun sanan Aapon kanssa ja ryhtyivät työhönsä.
Iltapäivällä, kun alkoi hämärtää, näkivät he Selman tulevan portaille
ja viittaavan heille. He laskeusivat rakennukselta niin nopeaan kuin
voivat.
Kun he tulivat sisälle ja riensivät Elsan huoneeseen, näkivät he Selman
polvistuneena itkevän Elsan vuoteen vieressä.
Elsa oli kuollut.
* * * * *
Simo on lähdössä rantamaille, kirkolle asti, Elsaa hautaan saattamaan.
Porrasten eteen pihalle, poron rekeen, on arkku jo kannettu. Simon
vankka ajokas seisoo navetan luona tavallisella siljollaan, neuvot
selässään, märehtien.
Raskain mielin lähtee Simo. Ikävä on Elsaakin, ainoaa siskoa, jonka
kohtalo on ollut raudankova. Huoli on Selmasta, joka nyt hoivaa
tarvitsisi.
"Menehän nyt vain", koettaa Selma lohdutella Simoa. "Enhän kuitenkaan
nyt yksin jää, kun on Aapo toverina, menehän onnessa ja vainaja
kunnollisesti hautaan toimita, ja kun palaat, niin..."
Selma katsahti Simoon. Simo ymmärsi Selman katseen ja sanoi:
"Koetan saada Alman tai äidin Rantamaulasta tänne tulemaan... Et sinä
yksin täällä Aapon kanssa toimeen tule, jos sattuisi sillä aikaa..."
"Ei se nyt sillä aikaa", esteli Selma.
"Ei sitä tiedä..."
Ulommaksi järvelle päästyään silmäsi Simo taakseen ja riemastui.
Vaikkei uudessa rakennuksessa vielä ollut päätyäkään, näkyivät jo
tasakerran uudet hirret järvelle asti... Valmista oli tullut.
-- Ensi talvena saapi Selma jo emännöidä isossa, uudessa pirtissä,
jossa on neljä isoa ikkunaa, -- mietti hän hyvillä mielin. --
Tiilisavikin on jo valmiina, ikkunat ja ovet valmiit ja lattia- ja
kattoneuvot sahattuina, jo pari vuotta kuivuneina...
Sopisipa siinä sitten pienen tulokkaan tepastella.
Ja Simon ajatukset siirtyivät tulevaisuuteen, sinne asti, jolloin hän
itse jo oli ikämiehenä ja hänen ympärillään vankkoja poikia, jotka
tekivät talossa työtä... Silloin olisi jo Utuniemi iso,
lukuisakarjainen talo, jossa elettiin oman pellon antimilla... ja josta
eivät miehet joutaneet tukinajoihin eivätkä uittoihin...
Simon miettiessä oli poro tolvannut lähemmäksi maata, ja silmätessään
rannalle päin huomasi hän olevansa aivan niillä paikoin, missä
tukkilaiset olivat hänen veneensä viereen laskeneet ja kaloja häneltä
ostaakseen kysyneet... Ja silloin hän taas muisti paksun Sakarin...
Mutta huono loppu oli tullut Sakarillekin, niinkuin monelle muulle
etelän puolen miehelle, oli Aapo tiennyt kertoa. Puukotettu kuoliaaksi!
Hän ei ymmärtänyt, minkä vuoksi, mutta hänestä oli tuntunut kuin joku
paino olisi pudonnut hänen mielestään, kun Aapolta kuuli, minkälainen
loppu Sakarille oli tullut. Ja niin tuntui vieläkin, oikein hytkähti
hyvältä rinnassa...
Ei ollut Rantamaulaan vielä viesti kulkenut Utuniemen Elsan kuolemasta.
Aapo kyllä oli kertonut, että Elsa sairasteli ja houraili ja tapahtua
voisi, että piankin kuolema hänet kutsuisi. Ja niin oli arvellut
Almakin, ettei Elsa-parka enää pitkällinen ollut, tuskin sulaa järveä
enää näkisi.
Alma sattui pihalle ja näki järvellä poron tolvaavan ja miehen istuvan
kuin ruumisarkun päällä...
Silloin riensi hän muulle talonväelle näkemänsä ilmoittamaan, ja
pihalle kokoontuivat kaikki Simoa kuormineen vastaanottamaan.
Vanha emäntä pillahti itkuun.
"Elsa-parka... Elsa-raukka", nyyhki hän. "Sillä olivat omat uskonsa ja
luulonsa... Hyvä Jumala on hänelle armollinen... Ei hän hourinut, mutta
hänen uskonsa oli sellainen, että Jantukan kirot..."
Ei mennyt kukaan häiritsemään vanhaa emäntää, joka siinä arkun vieressä
itki ja nyyhkytti. Vakavina seisoivat vieressä emännän itkiessä...
Mutta kun hän vihdoin tyyntyi ja kuivaili kyyneleensä, kysyi hän Simoon
päin kääntyen:
"Kuinka siellä Selma... eikö sanonut lähtiessä...?"
"Oli minulla ajatus semmoinen, että pyytäisin teitä ja Almaa sinne",
sanoi Simo, ymmärtäen vanhan emännän kysymyksen.
"Sitä minä olen tässä itsekseni ajatellut", sanoi vanha emäntä. "Ja
siltä varalta olen työni toimittanut, että joudan. Alma tulkoon
toveriksi..."
* * * * *
Aamulla, ennenkuin kevätvarhainen aurinko oli noussut, olivat
Rantamaulan vanha emäntä ja Alma-tytär lähdössä Utuniemeen, sillä
siellä kuului nuori emäntä vartovan taloon perillistä. Simon uljaalla
ajokkaalla olivat lähdössä. Ja toisella kujalla seisoi niinikään
lähtövalmiina talon hevonen, jonka reessä oli musta ruumisarkku. Sillä
oli Simon määrä lähteä alas kirkolle, sisko-vainajaansa viimeiseen
lepoon saattamaan.