Juhannuksena kävi Rantamaulan emäntä Utuniemessä kyläilemässä, ja
heinäajaksi saapuivat Selman sisko Alma ja nuorin veli Aapo, jotka
aikoivat olla talossa koko kesän, ettei Simon tarvitsisi nyt ensi
kesänä naimisiin menonsa jälkeen vierasta väkeä talon työhön ottaa.
Nyt oli jo syksy käsissä. Riihet olivat puidut, perunat kannetut
kellariin, ja Simo oli jo ehtinyt parina päivänä kuokkia notkoon
aloittamiansa uusia peltosarkoja. Oli ollut hyvä kesä. Oli ollut
lämmintä ja saatu sadetta oikeaan aikaan. Vuodentulo oli runsas niin
heinäin kuin viljakasvienkin puolesta.
Mutta sittenkään ei ollut kesä ollut niin hauska Simon mielestä kuin
hän poikamiehenä sitä oli kuvitellut.
Hän itse kyllä olisi ollut iloinen ja nauttinut nuoresta onnestaan,
mutta Selma näytti joinakuina hetkinä ikävöivän. Tätä Simo piti sitäkin
kummempana, kun Selmalla kuitenkin oli veli ja sisar seuranaan. Simolle
ei Selma ollut puolella sanallakaan ikävästään sanonut, mutta Simo oli
ollut sen huomaavinaan. Kerrankin oli tavannut Selman itkemästä riihen
kynnykseltä, ja kun syytä kysyi, oli Selma vain vastannut, että ilman
aikojaan tuli äkkiä ikävä.
Elsastakin oli Simolla ollut enemmän huolta nyt kuin ennen. Elsa ei
ollut enää entisenlainen. Oli kipeänä vähän väliä ja, mikä pahinta,
tuntui välistä kuin olisi järkeen koskenut, kun itselleen puhui ja
pillahti itkemään ilman minkäänlaista aihetta.
Nyt notkon mustia mättäitä kuokkiessaan Simo sitä mietti ja koetti
syitä keksiä. Parin päivän perästä lähtisivät Aapo ja Alma kotiinsa
Rantamaulaan ja kuinka sitten kävisi? Alkaisiko Selma yhä enemmän
ikävöidä? Mikä sitten neuvoksi tulisi?
Ajatuksissaan löi hän kuokallaan, että paksut kuusen juuret
katkeilivat, ja väänsi juurevia kantoja kyljelleen kuin irtomättäitä.
Oli kuin itselleen vihassa, vaikkei tiennyt mistä.
Kun hän alkoi sitkistynyttä koivunkantoa kiskoa irti, pitivät vielä
kovat juuret joka haaralla vastaan eikä kanto hievahtanutkaan. Hän
katkoi kirveellä vankimmat juuret poikki ja yritti uudestaan, mutta
kanto ei vieläkään irtautunut. Silloin tarttui hän lujin kämmenin
kahteen juurentynkään ja riuhtaisi niin, että maailma silmissä musteni.
Mutta jo kanto irtaantui ja Simo käänsi sen siihen tarttuneen maan
kanssa kyljelleen. Hymähtäen hyvillään tuli hän samassa katsoneeksi
niemen kärkeen päin ja äkkiä muisti Jantukan kiukaan ja tarinan
siitä...
Hän seisahtui siihen kyljellään olevan kannon viereen, ja nyt alkoivat
hänelle mielestään asiat selvitä. Nyt ymmärsi hän, minkä vuoksi Selma
näytti ikävöivän. Ikävää se ei ollutkaan! Se oli pelkoa. Elsa oli
varmaan kertonut Selmalle tuosta Jantukan kiukaasta ja Jantukka-noidan
kirouksesta, josta hänkin oli jotakin kuullut puhuttavan ja josta
viimeksi olivat appensa kanssa järvellä tullessaan puhelleet. Elsa oli
ehkä lisännyt omia sairaita luulojaan ja saanut Selmankin pelkäämään.
Mutta Selma ei tohtinut hänelle, Simolle, siitä mitään puhua!
Niin se olikin. Hän tuli keksinnöstään hyvilleen ja oli melkein
kiitollinen tuolle äskeiselle itsepäiselle kannolle. Sillä hänen sitä
irti kiskoessaan oli tuo ajatus hänen mieleensä juolahtanut.
Hän sai uskolleen vielä vahvistusta siitä, että oli Elsan ja Selman
usein kuullut kahden kesken puhuvan kuiskaten, ja kun kuulivat hänen
tulevan likemmäksi, niin taukosivat kokonaan puhumasta tai alkoivat
puhua kovemmalla äänellä. Ehkä olivat Elsankin hourimiset ja sairaudet
lähtöisin tuosta onnettomasta mustasta kiukaasta.
Sitähän isä-vainaja oli häntäkin varoittanut hajoittamasta...
Hän alkoi kuokkia ja teki päätöksensä. Heti tänä iltana hän lähtisi
niemelle. Ottaisi rautakangen matkaansa ja hajoittaisi yksin kivin koko
tuon taikapaikan! Isä-vainajaakin vaivasi taikausko!
Jantukalla ei enää ollut tällä niemellä mitään tekemistä!
Hän arveli puhua Aapolle, joka näkyi saran toisesta päästä tulevan
hänen luokseen, koko asian, mutta päätti sitten, ettei hän sittenkään
virkkaisi Aapolle mitään, vaan hajoittaisi kiukaan yksin. Aapo kertoisi
siitä Rantamaulassa, ja siitä syntyisi uusia juttuja ja juoruja.
Ja kun Aapo tuli viereen, alkoi Simo puhua muista suunnitelmistaan.
Koko tämä lihava notko järven rantaan asti pitäisi saada pelloksi ja
ojan varret peratuksi niityiksi. Niittyjä saisi niin paljon kuin
tahtoi. Heinikoita olivat kaikki korvet täynnä. Hän puhui ensi talven
töistä, uuden asuinrakennuksen ja uuden navetan salvamisesta, ja pyysi
Aapoa työtoveriksi.
"Luvannuthan olen", myönteli Aapo. "Ovat ne puhuneet, että ensi talvena
tulee paljon tukinajojakin ja hakkuumiehille hyvät palkat, mutta kun
nyt kerran olen sinun töihisi luvannut tulla, niin tulen."
Aapo olikin kätevä salvumies ja nuoreksi mieheksi vakava ja tasainen.
Ja nyt kun siinä puhelivat Simon kanssa, niin siihen uskoon molemmin
jäivät, että voitollisempaa oli ajan oloon maata viljellä kuin
tukkitöissä kulkea. Rahat, jotka sieltä ansaitsi, kuluivat elämiseen,
mutta maa, jonka muokkasivat, alkoi kasvaa, elätti miehensä eikä
koskaan tyhjää tarjonnut.
"Eivätpä ne siellä ole rikastuneet meidän kylän miehetkään, jotka kesät
talvet tukkitöissä kulkevat... Elämiseen on mennyt kaikki, ja maat ovat
menneet epäkuntoon", sanoi Aapo.
He olivat puhellessaan kävelleet toiseen laitaan vainiota, jossa Aapo
oli kaivanut laajan kuopan, jotta suuri kivi pellolta kyntäjän tieltä
siihen upotettaisiin.
Pitkien riukujen avulla alkoivat he vääntää kiveä kuoppaan. Hetken
ponnistusten perästä se liikahtikin ja pyllähti kuoppaansa...
Silloin näkivät he Selman kävelevän talosta ja arvasivat, että hän tuli
heitä päivälliselle pyytämään.
"Tulehan katsomaan, Selma, kuinka isolle kivelle on käynyt!" kutsui
Simo vaimoaan.
Selma riensi miesten luo. Hän näytti nyt iloisemmalta kuin moneen
päivään, ja hänen kauniissa sinisissä silmissään oli lämmin ilme, kun
hän Simoon katsoi. Simonkin kasvoille levisi kirkas päivänpaiste.
"Me olemme nyt sopineet, että Aapo tulee meille koko talveksi
salvumieheksi", sanoi hän Selmalle. "Vuoden päästä näkyy jo Utuniemen
uuden rakennuksen harja yli koivikon kauas järvelle!"
Omista sanoistaan tuli Simo niin hyvilleen, että tarttui vaimoaan
vyötäisiltä kiinni ja aivan kohoksi nosti.
Kun he astelivat navetan ohi, kysyi Simo:
"Vieläkö Riekko ja Kukka ikävöivät Rantamaulaan?"
"Eivät enää", vastasi Selma nauravin huulin. "Nyt ne syövät ja juovat
ja ovat kuin kotonaan... kodikseen ovat ottaneet..."
"Entäs sinä?" kysyi Simo hiljempaa, ettei heidän jälessään kävelevä
Aapo kuulisi.
"Kodikseni olen ottanut", vastasi Selma, ja Simo näki hänen silmistään,
että Selma tarkoitti totta.
Aapon ja Alman lähtöaamuna puhalteli pohjoinen, ja Simo ja Aapo
valmistivat purjeen reilaan. Näin kipakalla peräntakaisella katkeisi
järven selkä pian ja vaivatta. Ja hyvä olisikin. Sillä lastiksi tuli
kolmilaitaan kesällä kerätty voi, kaksi korkeaa, kuusilaudoista tehtyä
astiaa ja useita puolikoita suolakalaa, jotka Aapo oli aikonut
toimittaa rantamaille myytäviksi yhdessä Rantamaulan kesätuotteiden
kanssa. Muitakin asioita pantiin Aapon matkaan rantamaailmalle.
Simo ja Selma olivat molemmat tulleet venevalkamaan lähteviä
saattamaan.
Ikävältä tuntui ero molemmin puolin.
"Olisi tässä ollut työtä ja ruokaa teille vielä edeskinpäin", hyvästeli
Simo.
"Osataanpa tänne vielä, jos eletään", sanoi Aapo.
Mutta Selma ja Alma pillahtivat molemmin itkemään, kun hyvästelivät.
Simo ja Selma katsoivat niin kauan, että näkivät purjeen katoavan
niemen taakse.