Veneen kadottua näkyvistä nousi Selma kiveltä ja läksi astumaan taloon.
Venevalkamaan tuova polku kulki mutkikkaana koivikon läpi ja nousi
pihaan perunakellarin vieritse, joka oli kaivettu mäen laitaan lähelle
asuinrakennusta. Nuoren emännän mieli tuntui apealta, ja vielä
koivikossa kääntyi hän järvelle päin katsomaan, näkyisikö Simoa
veneineen. Mutta niemennenät estivät venettä näkymästä.
Kun Selma meni sisälle, ei Elsa ollutkaan pirtissä, ja hän arvasi hänen
menneen kesänavetalle, joka oli palasen matkaa talosta, vainion takana,
niemen juurelle päin. Elsa oli tottunut ja huolellinen karjanhoitaja,
ja umpisokeanakin osasi hän pihasalla ja navetassa muiden aistiensa
avulla toimitella askareita kuin näkevä ihminen ainakin. Lehmäin
hoitoon oli hän erityisemmin perehtynyt, niin että Selma saattoi häneen
huoleti luottaa.
Elsa-parka!
Hän oli ollut näkevä niinkuin muutkin ihmiset; suuret ruskeat silmät
olivat olleet kirkkaat kuin taivaan tähdet, mutta eräänä syksynä oli
näkö alkanut vähitellen vähetä, ja ennenkuin joulu oli käsissä, oli hän
jo umpisokea. Elsa oli silloin vasta kymmenvuotias...
Näinä viikkoina oli Selma yhä enemmän kiintynyt Elsaan. Elsa oli niin
hyvä ja rakastettava. Aina iloinen, aina tyytyväinen kovaan
kohtaloonsa. Hän olisi varmaan hyvin kaunis sievine kasvoineen ja
tummine tuuheine hiuksineen, jos hän olisi näkevä, ajatteli Selma häntä
katsellessaan.
Ilta oli ihana ja lämmin. Selma ei viipynyt sisällä, vaan riensi
kesänavetalle. Navetan ovi, joka oli pihaan päin, oli auki, ja Selma
arvasi Elsan olevan lypsyhommassa. Polulle mennessään kuuli hän
navetasta suuren messinkisen lehmänkellon helähtävän...
Elsa istui kellokasta lypsämässä, ja vaikka Selma astui hiljaa
kynnyksen yli, kuuli Elsa hänen tulonsa ja kysyi:
"Joko Simo meni?"
"Jo meni... venekin jo katosi niemen taakse..."
"Isävainaja sanoi sitä niemeä Kotiniemeksi sen vuoksi, että sen nenästä
alkoi kotirannan koivikko näkyä."
"Niinkö? Simo ei ole tullut minulle maininneeksi..."
Selma tarjoutui lypsämään.
"Kyllä minä", vastasi Elsa. "Ei olekaan enää lypsämättä muita kuin
Pohjantähti."
Selma istui navetan kynnykselle vartomaan ja juttelemaan.
"Valkoisetko ne ovat kumpikin sinun lehmäsi, Riekko ja Kukka?" kysyi
Elsa, lopetettuaan lypsyn.
"Valkoiset ne ovat, mutta Kukalla on punaiset kyljet ja korvat",
selitti Selma. "Kukka on vuotta Riekkoa vanhempi."
Kun he navetalta palatessaan kävelivät vierekkäin maitoastiaa välissään
kantaen, virkkoi Elsa:
"Kun nyt Simo onnellisesti saisi Kukan ja Riekon tänne Utuniemeen..."
"Isä tulee sieltä Simolle toveriksi..."
Maitokellari oli pirttirakennuksen pohjoispäässä, puoleksi maahan
kaivettu ja seinät laakakivistä ladottu. Sisällä tuntui viileältä, ja
viilin ja rieskamaidon haju tuoksui jo ovella vastaan. Selma siivilöi
maidon valkoisiin, pyöreihin pyttyihin ja asetti hyllylle
järjestykseen. Mutta illalliseksi täytti hän Elsalle ja itselleen
kupposen rieskamaitoa särpimeksi.
"Voi, voi kuinka nyt on ihana ja lämmin ilta", sanoi Selma, kun he
molemmat illallisen syötyään tulivat pihalle. "Kun sinäkin näkisit,
kuinka kirkasta on taivaalla, metsissä ja noilla korkeilla vaarojen
huipuilla!"
"Ja järvi kirkkaan sileänä!... En näe, mutta tunnen sen... Muistan
entisestä... Hyvä Jumala kuitenkin!"
Elsa purskahti itkemään.
"Kun eläisi vielä äitikään!"
Selma tarttui hänen käteensä ja lohdutteli. Vähällä oli, ettei häneltä
itseltäänkin päässyt itku. Sillä samalla kun hän tunsi Elsaa
säälivänsä, karmi pelonsekainen ikävä mieltä, kun tiesi olevansa kahden
kesken sokean kanssa.
Kun Elsa oli tyyntynyt, kysyi hän:
"Puhuiko sinulle Simo mitään minusta tai Utuniemestä, kun tänne
tulitte?"
"En muista erityisesti puhuneen", vastasi Selma.
"Eihän tiedä Simokaan niistä mitään."
Selma tuli uteliaaksi.
"Olen minä joskus kuullut, että tässä Utuniemessä on ennen vanhaan
asunut vanha Lapin noita ja sen vuoksi ei tähän ole kukaan uskaltanut
ruveta asumaan... Mutta ovat sitä jotkut sanoneet taruksikin..."
"Ei se ole tarua... jospa se olisikin tarua... Minä tiedän kaikki
Utuniemen tarinat... Simo ei tiedä... Isä ei kertonut kenellekään,
mutta äiti minulle kuolinvuoteellaan kertoi..."
Yhä uteliaammaksi tuli Selma ja alkoi ahdistella Elsaa kysymyksillään.
"Jos lupaat, ettet pelkää ja ettet sano Simolle, mitä olen kertonut,
niin selitän, mitä äiti-vainajalta kuulin..."
Selma lupasi, ja he läksivät kävelemään niemen kärkeen päin.
Rantakoivikon halki vei sinnekin polku, mutta siitä, missä toinen
kääntyi venevalkamaan päin, läksi toinen viemään eteenpäin keskeltä
nientä, joka kärkipuolestaan oli hakattu puista puhtaaksi.
"Menemme tänne aivan niemen nenään", puheli Elsa melkein kuiskaavalla
äänellä. "Siinä näet Lapin noidan, Jantukan, kodan sijan ja kiukaan...
Siinä sillä on ollut noitapaikkansa ja siitä se on kirouksensa
sinkauttanut maailman ääriin asti..."
He pääsivät aukean laitaan, johon koivikko loppui, ja heidän eteensä
aukeni suuri peilikirkas järven ulappa, johon ilta-aurinko paistaa
helotti ja johon saarien metsiköt kuvastuivat.
"Nyt pääsimme aukean laitaan", sanoi Elsa. "Näetkö sitä mustunutta
alttaria, joka on laakakivistä tehty törmän laitaan?"
"Näen... tässä se on."
Elsan kuiskaileva ääni, tyvenen illan hiljaisuus ja hänen oma
mielenjännityksensä vaikuttivat, että Selma alkoi jotakin pelätä. Hän
aikoi jo ehdottaa, että lähtisivät pihasalle, mutta Elsa ehti sanomaan:
"Se on ollut viimeinen lappalainen näillä vesillä ja näillä mailla,
Jantukka. Kun muut lappalaiset pakenivat rantamaailmoilta tulevia
kalastajia, piti Jantukka tätä Utuniemeä ja näitä kalavesiä hallussaan
eikä kukaan uskaltanut tähän päähän järveä tulla hänen kalavesiinsä.
Sillä hänen noidanmaineensa oli kuuluisa. Hän osasi langeta loveen ja
kerrotaan hänen kerran lovessa ollessaan juoneen Pikku-Raahonjärven
kuiviin..."
Elsa oli istunut rantatörmälle, johon oli kasvamassa lyhyttä maaheinää,
sileänä, vihreänä nauhana päärmäten niemen nenää.
Selma istui hänen viereensä, häntä alkoi kammottaa Elsan tarina.
"Kerran sitten uskalsivat lantalaiset näille Utuniemen vesille. Oli
ollut varhainen aamu syksyllä, silloin, kun poronpinta oli
paksuimmillaan. Lantalaiset näkivät järvelle Jantukan kodasta nousevan
savun, mutta eivät tienneet, oliko noita yksin kotona. Silloin rohkein
heistä, heidän johtajansa, Juho nimeltään, kiipesi kodan katolle,
nähdäkseen savutorven reiästä, oliko noita yksin kotona... Jantukka
istui takkansa luona ja keitti vastateurastetun poron lihaa, josta
rasva muodosti paksun kannen padan pinnalle... Silloin äkkää hän miehen
pään kuvastuvan rasvaan ja arvaa siitä heti, että vainolaiset ovat
lähellä. Mutta noita ei ole näkemästään millänsäkään, eikä savutorven
aukosta tirkistelevä Juho arvaa Jantukan häntä huomanneen. Yhtäkkiä
tempaa Jantukka jousensa ja ampuu savutorven kautta kurkistelijaa, joka
heti tupsahtaa kodan katolta maahan. -- Juhon miehet näkevät
veneisiinsä, kuinka heidän johtajansa kävi. He rynnistävät miehissä
maihin, ympäröivät kodan, saavat noidan kiinni ja puhkaisevat hänen
silmänsä... Mutta ennenkuin ehtivät hänet hengiltä ottaa, kerkiää
Jantukka lukea hirmuisen kirouksensa kaikkien lantalaisten tuhoksi ja
uhata sokeudella kaikkia tälle niemelle asettuvia..."
"Sokeudella!" kertasi Selma arasti.
"Ja kun Jantukasta henki lähti, niin nousi hirmuinen syysmyrsky, vaikka
oli ollut tyven syysaamu. Eikä niistä lantalaisista päässyt kotiin
takaisin yksikään, vaan jokainen sille matkalleen kuoli mikä minkin
tapaturman kautta."
Selma kuunteli Elsan kertomusta melkein henkeään pidättäen.
"Ja vuosikymmeniä, ehkä satakin vuotta kului, eikä kukaan uskaltanut
tälle niemelle nousta eikä näillä vesillä kalastaa. Mutta ajan oloon
nousi uusi polvi, eteläpäähän järveä tuli vakinaisia asukkaita, jotka
uskalsivat tulla näillekin vesille kalastamaan..."
"Täällähän ovat ennen käyneet kalassa kaikki meidän kyläläiset", sanoi
Selma, alkaen voittaa pelkoansa.
Elsa oli kuin ei olisi kuullut, mitä Selma sanoi, kysyi vain vuorostaan
Selmalta:
"Uskotko sinä, että Jantukan kirous kestää aina?"
Selma oli jo ehtinyt tyyntyä ja vastasi:
"Asuivathan isä- ja äiti-vainajasi tässä niemellä ja kalastivat
Jantukan entisissä kalavesissä..."
"Niin, niin", myönsi Elsa. "Äiti kertoi, että silloin kun
isä-vainaja tälle niemelle päätti ruveta kotia tekemään, oli hänelle
Pikku-Raahonjärven vanha isäntä kertonut Jantukan kirouksesta ja
varoittanut isää, mutta isä ei ollut pelännyt... Oli vain sanonut,
etteivät Jantukan kiroukset häneen pysty..."
"Eivätkä pystyneetkään", sanoi Selma melkein hyvillään.
"Eivät pystyneet", myönsi Elsa. "Mutta äiti-vainaja eli ainaisessa
pelossa ja rukoili Jumalan suojelusta... niin itse kuolinvuoteellaan
kertoi..."
"Pelkäätkö sinä?" kysyi Selma.
"En minä osaa pelätä itse kohdaltani... Mutta äiti-vainaja sanoi...
eikä tiedä siitä Simo eikä kukaan muu kuin minä... sanoi, että vielä on
Jantukan kirous voimassa ja vielä se tällä niemellä tuntuu... hänelle
oli niin unessa ilmoitettu..."
"Äitisi oli ehkä niin sairas, että houri. Ne ovat semmoiset
taikauskoja, vanhan väen luuloja..."
"Mutta pelänneetpähän ovat ihmiset tätä nientä, ja oli huhuiltu ensi
vuosina, kun isä-vainaja ensin saunan rakensi, että hänkin osasi
noitua..."
"Enpähän minä ole siitä kuullut, eikä ole meidän kylässä kukaan puhunut
Jantukasta mitään..."
"Ei taida enää nykyinen polvi muistaa..."
"Ei ole minunkaan isäni koskaan Jantukasta mitään puhunut", vakuutti
Selma ja koetti rauhoittaa Elsaa, joka näytti olevan varma siitä, että
Jantukka-noidan kiroukset vielä olivat voimassa.
"En minä itseni takia pelkääkään, mutta minusta tuntuu niinkuin aina
vartoisin jotakin kauheaa. En uskalla enkä ole uskaltanut Simolle
mitään puhua, vaan sinulle nyt puhun, kun mieli on niin täysi aina ja
pelko sydämessä öisinkin..."
"Sitä äiti-vainajasi ennustustako uskot?"
"En osaa oikein selittää, kuinka tuntuu... Välistä kuulen kuin
avunhuutoja Veksalahdelta päin..."
"Sinun mielesi on sairas", sanoi Selma. "Kyllä ne luulosi ja kuulemasi
ajan oloon haihtuvat ja unohtuvat."
"Kunpa ne unohtuisivat!"
Elsa pusersi Selman kättä.
"On toki nyt hauskempaa, kun sinä olet täällä! Joskus oli minunkin
hirveän ikävä, kun Simo viipyi metsillä tai kalassa ja olin yksin
kotona!"
"No, nyt et enää saa pelätä Jantukkaa etkä uskoa hänen kirouksiinsa!"
"Minä koetan olla uskomatta!"
He nousivat törmältä ja kävelivät huvikseen pitkin niemen nenää,
kävivät ihan kärjessä, jossa oli suuri röykkiö veden hiomia
mukulakiviä, ja kiersivät toista rantaa takaisin. Selma näki mustia
hiiliä ja kiviä lähellä Jantukan kiuasta ja arvasi, että siinä kai oli
noidan kodan jäännöksiä. Mutta hän ei virkkanut Elsalle näkemästään
mitään, vaan koetti puhua muista asioista.
"Sisareni Alma ja Pirkko tulevat tänne heinäajaksi", sanoi hän, "ja
nuorin veljeni Aapo on luvannut tulla meille koko ensi talveksi..."
"Sepä olisi hauskaa..."
He joutuivat koivikkoon ja polulle, joka vei pihaan päin. Koivikossa
kukkivat jo mustikat ja siellä täällä notkopaikoissa näkyi joku
valkoinen hillonkukka. Polku vei peltojen piennarta pihaan. Pelloissa
oli jo kaunis oras, joka rehevänä ja vihantana ilahdutti silmää.
Yörastas lauloi peltojen päässä tuuheassa kuusessa.
"Selma ja Elsa... Selma ja Elsa... jopa tulit... jopa tulit...
Jantukka... Jantukka..." hoki se.
Selmasta tuntui niin, ja hetken päästä taas:
"Mene pirttiin... mene pirttiin... noita tulee... noita tulee..."
Elsa ei kuitenkaan näyttänyt kuulevan, mitä yörastas rallatti, eikä
Selma uskaltanut puhua siitä, kuinka se hänestä kuulosti.
Kun saapuivat pirttiin, paistoi aurinko vielä suoraan sivuikkunaan,
vaikka jo oli puoliyö. Elsa valitteli väsymystä ja sanoi päätänsä
kivistävän. Selma toimitti hänet makuulle ja kasteli kääreen, jonka
sitoi Elsan otsalle.
Selma oli jo tullut huomaamaan, että Elsa aina pienenkin
mielenliikutuksen jälkeen kävi raukeaksi ja voimattomaksi kuin
lankavyyhti. -- Hänen mielensä on niin kovin pehmeä ja ruumiinsa
heikko, -- ajatteli Selma.
Mutta vuoteeseen päästyään Elsa pian rauhoittui, ja kun Selma hetken
päästä kävi vuoteen viereen, kuuli hän tasaista ja rauhallista
nukkuneen hengitystä.
Elsa nukkui rauhassa, mutta hän itse ei tuntenut väsymystä eikä unen
tarvetta.
Hän muisti verkkoja, jotka Simon kanssa aamulla olivat Veksalahteen
laskeneet, ja päätti lähteä aikansa kuluksi niitä kokemaan.
Yö oli kirkas. Hän muisti Simoa, joka kai jo oli kaukana järven selällä
Rantamaulaan menossa. Tuntui ikävältäkin, ja hänen mielessään kierteli
Elsan äskeinen kertomus Jantukka-noidasta. Ja vaikka hän vakuutti
itselleen, etteivät Jantukan kirot mitään merkinneet, tuntui sittenkin
kuin pientä pelkoa sydämessä, kun hän koivikon poikki kulki
venevalkamalle. Koivikossa ei ollut niin valoisaa kuin aukealla, sillä
koivujen lehtevät oksat estivät auringonvaloa sinne paistamasta. Oli
paikoitellen melkein kuin hämärää. Niemen nenästä kuului kuikan huuto
kimeän pitkänä, haikeana valituksena. Veksalahdesta päin erotti käkien
kukuntaa.
Hän alkoi juuri työntää venettä teloiltaan, kun samalla oli kuulevinaan
kimakan, valittavan huudon Jantukan kiukaalta päin. Se huuto kuului
vihlovalta ja sai Selman sydämen levottomasti lyömään.
Hän heitti veneen työntämisen ja seisahtui henkeänsä pidättäen
kuuntelemaan.
Kuikkako se oli?
Ei ollut...
Huuhkain ehkä... Hän kuunteli vielä, seisoi liikahtamana, silmissä
pelokas ilme. Mutta huuto ei toistunut. Hän tunsi helpotuksen
henkäyksen nousevan rinnastaan ja pääsi pian entiselleen.
Joutavia maa- ja vesilintujen rääkkymisiä, -- lohdutteli hän itseään ja
koetti saavuttaa entisen levollisuutensa.
Mutta kun hän toista kertaa alkoi työntää venettä vesille, kuului huuto
melkein selän takaa koivikosta. Hän ei kuitenkaan kovin pelästynyt,
sillä nyt hän uskoi sen huuhkaimen ulvonnaksi. Hän veti veneen
teloilleen ja nousi koivikkoon. Ei osannut päättää, lähteäkö taloon vai
yrittääkö verkkoja kokemaan. Kun hän joutui koivikon varjoon, muisti
hän yhtäkkiä, että he olivat kahden Elsan kanssa eikä muita ihmisiä
ollut kuin peninkulmien päässä. Se tieto ei ollut häntä ennen
erikoisesti vaivannut, mutta nyt hän melkein pelkäsi.
Hän, joka lapsuudestaan asti oli ollut niin rohkea, että uskalsi
metsiin ja järvelle aivan yksin. Lapsellinen hän oli! Hän oli
heikontunut Elsan seurassa, joka pelkäsi kaikkea ja uskoi kaikkea...
Puolivälistä polkua aikoi hän mennä takaisin venevalkamalle ja soutaa
Veksalahteen verkkoja kokemaan, mutta päätti lopuksi pistäytyä
katsomaan, nukkuiko Elsa...
Ehkä Elsa-parka oli joutunut Jantukan kirojen takia sokeaksi!
Hänelle tuli äkkiä sellainen usko, ja kun hän meni pirttiin ja kävi
Elsan vuoteen viereen, tuntui hänestä niinkuin hän pelkäisi... Elsa
näytti nukkuvan rauhallisesti, ei tiennyt mitään, vaikka Selma käveli
lattialla kahakäteen. Avonaisesta ovesta kuului käkien kukuntaa, ja kun
Selma silmäsi ulos ja pohjoiselle taivaanrannalle, näki hän kirkkaita
loistoja syttyvän vuorten huipuilla ja arvasi siitä, että oli aamupuoli
yötä.
Mutta sitten suuttui hän itselleen. Tässä nyt toimetonna kävellä ja
pelätä tyhjää valoisana kesäyönä! Lapsi hän oli, joka oli antanut Elsan
kertomuksen luontoonsa vaikuttaa. Elsa saattoi olla sairas muutenkin.
Olihan Simo kerran sanonut, että Elsalla joskus oli hetkiä, joina hän
puheli mahdottomia, omia luulojaan ja kuulemiaan...
Niin se olikin!
Rohkaistakseen luontoaan läksi hän uudestaan rantaan. Nyt käveli hän
reippaasti läpi koivikon, ja kun pääsi venevalkamaan, niin kolisteli
tarpeettomasti airoja ja ryki. Hän työnsi rivakasti veneen vesille,
astui veneeseen, solmi huivin lujempaan solmuun leuan alle, heitti
pitkän, vaalean palmikkonsa olan yli ja istui soutamaan... Hän souti
läheltä rantaa. Veksalahteen päin oli pitkin järven rantaa kasvanut
tuuheita pajupensaita, jotka paikoitellen ulottuivat pitkälle
järveenkin. Airot hipaisemalla koskivat pajuihin, joiden latvat
sujuivat veteen asti.
Pajupensaikon suojassa metsästä tulevan pienen puron suussa olivat
verkot. Mutta Selma piti rannasta merkkiä ja souti vinhaa vauhtia,
sillä Veksalahteen oli venevalkamasta melkoinen matka. Sitä mukaa kuin
hän soutaessaan lämpeni, sikäli tunsi hän äskeisen pelkonsa katoavan,
ja melkein häntä naurattivat joutavat kuvittelunsa.
Kun hän jo oli lähellä ensimmäistä verkkoa, joka oli laskettu toisesta
pajupensaasta toiseen pitkin rantaa, ja silmäsi sivulleen, näki hän
kookkaan, punakeulaisen veneen olevan poikittain aivan verkkojen päällä
lahden pohjukassa. Hän oli niin lähellä, että kolmesta veneessä
olevasta miehestä heti tunsi sen Sakarin.
Olivatko ne tulleet verkkoja omin lupinsa kokemaan? Mikä heidät tänne
oli opastanut? Ja Simo oli ennen lähtöään arvellut, että tukkilaiset jo
tukkeineen olivat eteläpäässä järveä, ehkä jo Rantamaulastakin
lähteneet!
Silloin vasta veneessä olijatkin näyttivät hänet huomaavan...
Selman seuraava ajatus oli palata heti venevalkamalle, sillä äkkiä hän
muisti, että hän oli aivan yksin ja nuo kolme tukkilaista olivat
outoja...
Hän alkoi soutaa toisella airollaan saadakseen veneen kääntymään, mutta
kääntyessään se tarttui pajupensaaseen niin lujaan, ettei lähtenyt
mihinkään päin. Hän nousi seisomaan ja koetti airolla meloa venettä
irroittaakseen pajukosta, mutta sitä tehdessä hän näki, että
punakeulainen vene tuli yhä lähemmäksi...
Hän pelästyi niin, että hädissään tarttui molemmin käsin pajukkoon ja
veti venettä maalle päin... Silloin hän tunsi jonkun hyppäävän
veneeseen, niin että vettä loiskahti laidan yli. Hän kirkaisi ja
hyppäsi rannalle, mutta tunsi samalla kahden käden tarttuvan
olkapäihinsä... Muuta hän ei muistanut.