Hankikeliä oli kestänyt viikon verran.
Utuniemen Simo oli käyttänyt hyväkseen hangen aikaa ja käynyt kaksi
matkaa toisessa päässä järveä, appelassaan, Rantamaulassa. Poron
kelkassa oli hän tuonut vaimonsa perimiä tavaroita Utuniemeen. Ei
Selmaa tyhjin käsin miehelään Rantamaulasta pantu, vaikka talo olikin
isoväkinen ja vähävarainen. Matkaan pantiin kaikenlaista. Oli vuode- ja
pitovaatteita, oli viljaa, oli pientä kapinetta jos jotakin.
Mutta vielä olivat noutamatta nuoren emännän molemmat lehmät, Kukka ja
Riekko, jotka olivat talon parhaita lypsylehmiä.
Järven auettua ja kun kevätkylvöt olivat tehdyt, alkoi Simo hommailla
lähtöä Rantamaulaan. Hän oli korjaillut ja tervannut talon vanhan,
kookkaan kolmilaidan, jolla lehmän kerrallaan aikoi järven päästä
toiseen tuoda.
Tyynenä iltana, kun koivikon urpu alkoi käydä hiirenkorvalle, hän
työnsi kolmilaidan vesille.
Selma oli tullut venevalkamaan saattamaan miestään. Siinä vielä
muistutti terveisistä ja myötätuulta toivotti.
"Sanonko, että ikävöit?" kysyi Simo leikillään.
"Sano, että hyvä on Utuniemessä olla... kaikkea on yllin kyllin eikä
ikävä haittaa..."
Selma virkkoi sen iloisin, säteilevin kasvoin, ja hänen kauniit
valkoiset hampaansa välkkyivät.
Simo oli valmistanut kaikki lähtökuntoon. Väänsi kuitenkin vielä
hankavitsat ja varoksi kävi vielä koivikosta leikkaamassa muutamia
koivunvesoja varavitsoiksi.
Selma oli istunut kivelle veneen viereen ja katseli.
"Käy sitten kokemassa verkot", puheli Simo. "Jos et saata yksin
uudestaan laskea, niin tuo maalle... Viuhkuraisen lahdessa on nyt paras
lahnain kutuaika."
"Kyllähän minä... vanha kalanpyytäjä... Kuinka lienevät saaneet
kevätkalaa Rantamaulassa?" arveli hän sitten.
"Kyllähän siinä päässä järveä aina kaloja saadaan. Sieltähän parhaat
kalamiehet ovatkin... Hyvästi nyt. Eläkä ikävöi..."
Selma jäi kivelle istumaan katsellen loittonevan veneen kulkua. Simo
souti reippain ottein, ohjaten kulkua suurelle selälle, koska tuulesta
ei ollut pelkoa. Mutta jo ensimmäisen niemennenän taakse katosi vene.
Simo näki kotiniemestä enää vain korkean koivikon ja palasen alastonta
niemenkärkeä, joka kivisenä sormena ulottui pitkälle järveen. Pian oli
hän vaipunut syviin ja onnellisiin haaveiluihin, vain vaistomaisesti
veneensä suuntaa pitäen.
Kun hän heräsi unelmistaan, oli hän joutunut niin likelle rantaa, että
hiekka karahti veneen pohjaan. Silloin hän ohjasi seljemmäs ja veti
muutamia kertoja voimansa takaa.
Kun hän oli sivuuttanut Hanhiniemen ja saapunut Hanhilahteen, johon
laski harreistaan kuuluisa Kierimän joki, poluttomilta kiveliöiltä päin
koskisena kohisten, kuuli hän joen suulta huutoja ja arvasi, että
Hanhikeron tukit jo olivat uitetut Raahonjärveen. Hän kääntyi katsomaan
lahteen päin ja näki tukkeja jo suuren laverin. Siellä näkyi venekin,
jossa keksit käsissään tukkilaiset puita työntelivät. Tyynenä,
kirkkaana iltana kaikuivat heidän huutonsa kauas vuoriseen ympäristöön.
Simo ei rakastanut tukkilaisia. Häneen oli jäänyt kuin vika vereen,
sillä isävainaja oli niitä aina epäillen katsellut, varsinkin etelästä
päin tulleita, jotka kaikki tuomitsi pahamaineisiksi. Utuniemen
uudistalo oli kuitenkin saanut olla hyvin rauhassa heiltä, vaikka
tukkiliikkeitä jo vuosikymmenen aikana oli Raahonjärvenkin ympäristöllä
ollut. Utuniemi oli kuitenkin vielä näihin asti ollut syrjässä, sillä
tukinhakkuut ja uitot olivat olleet toisella puolen järveä, parin
peninkulman päässä talosta. Vasta kuluneena talvena oli kruununmaalta,
Hanhikerosta, myyty tukkeja ja tukkiliike oli niin ollen alkanut
siirtyä idänpuolellekin järveä. Mutta kaukana oli Hanhikerokin
Utuniemestä, ja sieltäkin oli lyhempi matka muihin sekä yksinäisiin
kruunun uudistaloihin että järvi- ja joenvarsikyliin kuin Utuniemeen.
Simo tunsi melkein lapsellista iloa, kun Utuniemeen päin katsahtaen
tiesi, että se oli siellä monen niemen ja pitkän matkan päässä ja
etteivät tukit olleet sinne päin menossa, vaan myötävirroille,
Rantamaulaan ja siitä taas virtavaa jokea pitkin toisiin järviin ja
joen lompoloihin. Ei kuulunut nytkään huuto eikä loilotus Utuniemeen,
sillä siksi paksut olivat metsät välissä ja siksi leveät järven
lahdet...
Yö saattoi jo olla puolessa, mutta Simo näki auringon paistavan kahden
korkean vaaran välistä suoraan pohjoisesta. Hän silmäsi taivaalle, joka
oli vaalea ja pilvetön. Ei näyttänyt siltä, että rupeaisi tuulemaan...
Hän heräsi mietteistään ja alkoi soutaa. Nyt hän huomasi, että äskeinen
vene, joka oli ollut laverin laidassa ja josta oli kuullut laulua, oli
takaa päin lähestynyt sitä paikkaa, jossa hän veneineen oli. Se oli
suuri, punakeulainen ja punaperäinen tukkiyhtiön vene, jossa oli useita
miehiä. Pari miestä näkyi olevan soutamassa, seisoivat veneessä, toiset
istuivat. Yksi hoiti perämelaa...
Simo ei ollut heitä näkevinäänkään, vaan alkoi, tasaisesti soutaen,
ohjata venettään etelää kohden.
"Mies hoi!" huusi sieltä joku. "Onko sinulla kaloja? Me ostamme..."
Simo hellitti soutamisen ja vastasi:
"En ole kalan pyyntiretkellä!"
Punakeulainen vene tuli yhä likemmäksi Simon venettä ja muuan
rokonarpinen, pitkä mies huusi:
"Valehtelet!"
He soutivat aivan Simon veneen viereen, ja kun näkivät, ettei hänen
veneessään ollut kaloja eikä kalanpyydyksiäkään, niin kiroilivat...
Simo ei kuitenkaan paljoa kuunnellut, mitä sanoivat, sillä hänen
huomionsa kiintyi veneen perässä istuvaan mieheen, joka hoiti melaa. Se
oli sama korkearintainen, pystypäinen ja leveäkasvoinen jätkä, joka
talvella oli Utuniemessä komennellut ja jonka hän keväällä oli nähnyt
järveä hiihtämässä Hanhikeroon päin.
Simo tunsi hänet varmaan. Nyt sen naama näytti vielä ilettävämmältä,
kun päivä oli sen paahtanut ihan punaisenruskeaksi, niin että vaaleat
viikset ja kulmakarvat törröttivät pystyssä kuin harjakset... Samat
olivat vedenväriset silmätkin...
"Soutakaa takaisin laverille!" komensi hän soututeljolla istuvia
miehiä.
Simon vene oli jo loitonnut vähän matkaa, ja samalla kääntyi
punakeulainen venekin takaisin lahteen päin. Simo virkosi soutamaan ja
veti nyt täysin ottein.
-- Menivätpä kuitenkin siivolla takaisin, -- ajatteli hän, mutta
omituinen paino tuntui hänen mielessään. Minkä vuoksi se tuo
kenoselkäinen mies oli hänelle niin vastenmielinen? Olihan tuossakin
joukossa yhtä rumia miehiä muitakin! Mutta niistä ei yksikään ollut
niin julman ja kavalan näköinen kuin se leveänaamainen... Äänikin sillä
oli kimakka ja korvia vihlova. Talvella jo, kun se oli Utuniemessä
käynyt ja komentelemalla ruokaa pyytänyt, oli hän Simoon tehnyt
vastenmielisen vaikutuksen, ja vähällä oli ollut, ettei hän tarttunut
niskaan ja heittänyt ulos... Olkoonkin, että sillä oli paksu niska ja
näytti raskaalta mieheltä, mutta Simon kourissa se ei olisi paljoa
painanut...
Soutaessaan silmäsi Simo omiin kalvosiinsa, jotka olivat paksut kuin
reenjalakset, silmäsi kouriinsa, joihin airojen kädensijat kokonaan
peittyivät...
Vähitellen Simo taas soutaessaan rauhoittui.
Ehkäpä hänet, kenoselkäisen, nyt näki viimeisen kerran. Pian he
lavereineen, ankkurin avulla, pääsisivät järven toiseen päähän ja siitä
väleen katoaisivat myötävirroille... ja sinne jäisi paksu Sakarikin...
Sillä harvoin niitä samoja miehiä takaisin tuli samoille työpaikoille,
kovin harvoin. Ja ne, jotka seuraavana vuonna palasivat, olivat
rehellisiä ja oikeita miehiä, jotka tahtoivat elää sovinnossa ihmisten
kanssa. Ei tuntenut Simokaan monta semmoista tukkilaista, vaikka
tukkilaisia jo toistakymmentä vuotta oli Raahonjärven ympäristöllä
liikkunut. Kun talven olivat tukinhakkuussa ja kesän tukkien matkassa
painuivat myötävirroille, niin sille tielle jäivät... mihin lienevätkin
kadonneet... ja uusia, nuorempia miehiä tuli sijaan...
Rantamaulan rannassa olivat koko kylän veneet yhteisessä
venevalkamassa. Ja siinä näkyi liikkuvan useita ihmisiä, miehiä ja
naisia. Simo arvasi niiden olevan kalanpyyntiin lähdössä tai sieltä
palaamassa.
Kun hän hetken soudettuaan uudestaan silmäsi rannalle, tunsi hän
Rantamaulan isännän, Selman isän, seisovan venevalkamassa ikäänkuin
häntä vastaanottamassa. Simo tunsi hänet harmaasta parrasta, joka
kulkien leuan alitse ulottui toisen korvan juuresta toiseen. Tuttuja
kylän miehiä ja naisia näkyivät muutkin valkamassa olevan.
Aurinko paistoi jo korkealta, etelästä oli alkanut puhaltaa leuto
tuuli, niin että järven kuvastinpinta rikkoontui.
Taloon noustessa puheli vanha Rantamaula vävylleen:
"Joko siellä Utuniemessä ensimmäiset oraat alkavat vihannoida?"
"Jo olivat ensimmäiset kylvöt pitkällä oraalla", vastasi Simo ja
huomasi nyt vasta, ettei täällä eteläpäässä järveä näkynyt ainoatakaan
orasta.
"Tavallista oli isävainajasikin aikana, että Utuniemessä sanottiin
peltojen jo vihannoivan, kun täällä vasta kylvettiin..."
Ja pian sai Simo alkaa kertoa enemmältäkin, kuinka Utuniemessä sitten
keväthankien oli jakseltu, mitä hommailtu ja miten Selma rupesi uudessa
kodissaan viihtymään.
Nauravin suin ja hyvillä mielin Simo kertoikin kuulumiset ja Selman
terveiset moneen kertaan mainitsi.
"Kyläläiset pelottivat Selmaa, että ikävä tulee Utuniemessä, jossa ei
kukaan vieras käy, se kun ei ole kenenkään kulkutien varrella, ei
kesällä eikä talvella", alkoi emäntä puhua. "Mutta jo silloin Selmaa
lohdutin, ettei ikävä tule sille, joka miestään ja kotiaan rakastaa ja
työnsä joka päivä pyrkii tekemään... Rantamailta olen itse kotoisin,
virtavan joen ja kosken rannalta, mutta eipä ole ikävä vaivannut,
vaikka tänne metsäkylään miehelään jouduin..."
"Mitä niistä sitten liekään hyvää kaikenlaisista kulkijoista...
Parahiksi on etäällä Utuniemi, ettei ole kaikkien kulkijain jaloissa...
nyt tähän maailman aikaan..."
Ja Rantamaulan vanha Esa alkoi muistella, että paljon olivat ajat
muuttuneet tässäkin kylässä siitä kun hän oli nuori. Silloin ei vielä
ollut niin suuria tukkiliikkeitä täälläpäin kuin nykyvuosina, ja mitä
tukkilaisia töissä kulki, niin oman pitäjän miehiä olivat. Harvoin
näkyi etelän puolen miehiä, jotka nyt näkyivät olevan enemmistönä...
"Eipä tuo sanonut Selma muita ikävöineensä kuin isäänsä ja äitiänsä",
virkkoi isännän puheisiin Simo ja omasta puolestaan arveli:
"Minä en nyt kyllä enää osaa mihinkään ikävöidä -- nyt kun Selman sain
toveriksi..."
Vasta seuraavana iltana Simo alkoi hommata takaisin kotiaan, jonne
hänen appensa oli päättänyt hänen mukanaan lähteä kyläilemään.
Veneeseen oli kannettu olkia, joista tehtiin pehmoinen vuode Kukalle,
ja siihen se maata asetettiin. Sillä niin oli vanha Rantamaulan isäntä
lopulta päättänyt, että lehmä kerrallaan oli vain vietävä, koska ei
koskaan ollut tapahtunut, että vara veneen olisi kaatanut.
Ilta oli tyven ja lämmin. Rantamaulan rannassa hommaili koko talon
väki. Olipa kerääntynyt kyläläisiäkin katsomaan, sillä nyt ensi kerran
tämän polven aikana lehmää vietiin veneellä järven päästä toiseen.
Simo istui soututeljolle, ja veneen perään asettui Rantamaulan vanha
Esa, savuava piippu suussa. Tyytyväisenä makasi Kukka pehmoisella
vuoteellaan ja katseli rannalle jääviä ihmisiä.
"Terveiset viekää!" huudettiin vielä, kun vene jo oli kaukana rannasta.
"On aikaa siitä, kun Utuniemessä kesän aikana olen käynyt", alkoi vanha
Esa puhella, kun olivat joutuneet jo kauas kotirannasta. "Usein
isävainajasi kutsui, mutta ei tullut lähdetyksi..."
"Eipä niitä ole minun muistooni monta järven eteläpääläistä Utuniemessä
käynyt", vastasi Simo soututeljolta. "Lienevätkö pelänneet vieläkin
Lapin noidan kiroja?"
Esa hymähti.
"Saattaapa olla, että niitä ovat pelänneet ja ehkä pelkäävät vieläkin",
sanoi hän.
"Isävainaja niitä ei pelännyt", sanoi Simo siihen. "Taikauskoa ja
hullutusta kaikki..."
Esa rykäisi.
"Niin tuo lienee. -- Tiennetkö sinä -- kertoiko isävainaja -- mitä
huhuja Utuniemestä oli kulkemassa ennenkuin hän siihen asettui talon
tekoon?"
"Ei tullut sitä kysytyksi, vaikka muualla kuulin kerrottavan... mitä
huhuja ne olivat?"
"Tarvinneeko minun ruveta sinulle niitä selittelemään... eivätkö ne
liene vanhan kansan luuloja ja hullua uskoa..."
Mutta Simo tuli uteliaaksi. Hän oli kyllä kuullut joskus salaperäisiä
kuiskeita, että Utuniemeä painoi Lapin noidan kirous, koituen
onnettomuudeksi niille ja niiden lapsille, jotka Utuniemeen
uskaltautuisivat asumaan. Mutta ylpeänä ja taikauskosta vapaana hän ei
ollut koskaan siitä tahtonut kuulla tarkemmin puhuttavan eikä liioin
ollut sitä isävainajaltakaan kysynyt.
"Ei tullut kysytyksi isävainajalta", sanoi hän toistamiseen.
Mutta siinä samassa hän muisti, että kun hän kerran isävainajan kanssa
kävi niemen nenässä ja näki siinä sen kivisen, mustuneen alttarin, joka
siinä vieläkin nokimustana törrötti, ja yritti sitä poikamaisuudessaan
hajoittaa, kielsi isä jyrkästi ja varoitti, että sen piti antaa olla
siinä rauhassa hänen kuolemansakin jälkeen...
Simo muisti nyt sen tapauksen aivan kuin se olisi eilen ollut. Hän ei
kuitenkaan puhunut Esalle muistoistaan mitään.
Esa oli ohjannut venettä seljemmäksi järveä, ja kun erään niemen
nenästä näki savun nousevan, virkkoi hän:
"Kukahan siellä lienee Uimaniemessä kalanpyynnissä, koska savu näkyy
nousevan?"
Simokin kääntyi teljoltaan Uimaniemeen päin katsomaan.
"Jos lienevät muista järvistä tulleita", sanoi hän.
Hetken päästä, kun oli piippunsa sytyttänyt, kysyi Esa:
"Tiennetkö, mistä tuo Uimaniemi on nimensä saanut?"
"En ole kuullut..."
"Vanhat siitä minun nuoruuteni aikoina kertoivat", jutteli Esa.
"Koko tämä järvi ja järven ympäristö on ennen vanhaan ollut
tuhkalappalaisten hallussa. Tässä ovat kalastelleet ja niemien nenissä
ja tuuheapuistoisissa saarissa asuneet. Niistä paljon ennen kerrottiin.
Siihen aikaan oli Utuniemessä asunut Lapin kuuluisin noita Jantukka,
jolla oli paljon omaakin perhettä ja sitäpaitsi muuta Lapin kansaa
töissään. Lantalaiset olivat jo silloin anastaneet tämän Raahonjärven
eteläpään, luultavasti ne maat ja kalavedet, missä meidän kylä nyt on.
Mutta he eivät olleet uskaltaneet mennä pohjoisemmaksi, mahtavaa
Jantukka-noitaa kun pelkäsivät. Mutta eräänä kesänä tuli paljon
vierasta väkeä rantamailta ja suuren valtajoen varsilta, ja niin
päätettiin lähteä miehissä Utuniemen kuuluisia kalavesiä koettamaan ja
ajaa Jantukka pois koko järven rannalta.
"Niin lähtivät he aseilla varustettuina. Oli ollut syksy ja pyynnin
aika. Oli tullut vastatuuli ja pimeä. Lantalaisten oli ollut pakko
laskea tuohon Isoonsaareen, joka on vastapäätä Uimaniemeä.
Isossasaaressakin asui silloin lappalainen, Rauni nimeltään.
Lantalaiset elelivät herroiksi ja komentelivat Raunia heitä
kestitsemään. Pimeä yö tuli, ja lantalaisten oli pakko yöpyä saareen ja
jäädä päivänkoittoa odottamaan. Mutta yöllä Rauni, joka oli
ystävyydessä Jantukka-lappalaisen kanssa, työnsi kaikki lantalaisten
veneet vesille ja souti itse pimeänä yönä Utuniemeen Jantukalle
lähestyvästä vaarasta ilmoittamaan. Jantukka kokosi väkensä ja aseensa
ja lähti vihollista vastaan, ja Rauni liittyi hänen väkeensä...
Syysaamuna saapuivat lappalaiset näille vesille, missä nyt juuri
olemme. Lantalaiset huomasivat vasta aamun valjetessa, minkä tepposen
Rauni oli tehnyt, ja hädissään läksivät uimalla saaresta niemeä kohden,
jonka nenään heidän veneensä olivat rantaantuneet. Mutta siihen ehti
Jantukka väkineen ja tappoi tai hukutti jok'ikisen lantalaisen... Siitä
asti on tuota niemeä kutsuttu Uimaniemeksi... Rauni liittyi sitten
Jantukan väkeen, ja Isosaari jäi asukkaatta..."
"En ole näistä kuullut", virkkoi Simo, kun Esa oli lopettanut
kertomuksensa. "Mutta voisivatko ne olla tosia?"
"Onhan siellä vielä Isossasaaressa Raunin kodan jäännöksiä ja onhan
Uimaniemestä minunkin muistooni löytynyt ihmisluita, sillä niemen
nenään ovat tapetut ja hukkuneet lantalaiset haudatut..."
Esa näkyi varmaan uskovan, että niin oli ennen ollut, eikä Simokaan
osannut vastaan väittää.
"Mutta mistähän sitten Utuniemi on saanut nimensä?" kysyi hän hetken
perästä.
"Olen minä senkin kuullut", virkkoi Esa. "Minulle kertoi Utuniemen
tarinan Riimin Elli-vainaja silloin kun olin poikanen, mutta mielessäni
se on pysynyt. Elli oli tuhkalappalainen, viimeinen, joka näillä mailla
on elänyt..."
Sen pitemmältä ei Esa kuitenkaan ehtinyt kertomaan, sillä molempain
miesten huomio kohdistui tukkilaveriin, jolta kuului huutoja ja
loilotuksia. Laveri oli jo päässyt Hanhilahdesta ja oli tulossa
Uimaniemen takaa Isoonsaareen päin.
Esa kolisti piippunsa tyhjäksi ja virkkoi:
"Täällä niillä nyt on sijaa ja ilmaa huutaa ja mellastaa... Kelvottomia
tuli toisella viikolla meille neljä, etelän puolen miehiä kaikki, ja
alkoivat siinä kujeitaan jakaa... Onko niitä Utuniemessä käynyt?"
"Ei ole käynyt nyt kesän tullen, talvella kävivät..."
Simo kääntyi laveriin päin, ja vaikka se vielä oli kaukana, oli hän
tuntevinaan, että se pystyrintainen ja leveänaamainen jätkä, Sakari,
käveli ponttuulla edestakaisin, punainen pusero yllään.
"Yksi niistä varsinkin oli olevinaan kuin mikäkin patruuni,
keikkaselkäinen ja herasilmäinen mies", jatkoi Esa äskeiseen
puheeseensa.
"Oliko sillä hyvin punakka naama ja vaalea huuliparta?" vilkastui Simo
kysymään.
"Oli, oli... Tunnetko?"
"Kuulin toisten nimittävän häntä Sakariksi... Tylynnäköinen mies..."
"No tyly..."
Heidän veneensä oli tullut lähemmäksi laveria, mutta Esa ohjasi kulkua
seljemmäksi.
Simo tunsi nyt varmasti punapuseroisen miehen Sakariksi, mutta ei
virkkanut siitä mitään Esalle.
"Tuollahan se köntys kävellä viuhtoo ponttuulla", sanoi Esa samassa.
"Näetkö? Se on tuo punapuseroinen mies..."
"Se näkyy olevan", sanoi Simo ja huomasi pusertavansa lujemmasti
airoja. Nopeasti vene loittoni tuosta järven hurjasta joukosta.
He olivat ehtineet niille vesille, jonne Utuniemi alkoi näkyä. Aurinko
oli jo matalalla ja paistoi suoraan Utuniemen takaa, koivikon läpi
kilottaen. Mutta niemen juurelta, josta alkoi havumetsää takalistolle
päin, nousi ilmaan kuin hienon hienoa pilveä.
Simokin kääntyi teljoltaan kotinientä katsomaan ja sanoi:
"Tänne asti, yli koivujen latvain, näkyy jo ensi kesänä rakennuksen
pääty... jos elänen..."
"Hakkaisit nuo koivut pois", neuvoi Esa, "niin näkyisi koko talo ja
vainio kauas järvelle!"
"Sitä mieltäpä tuntui Selmakin olevan, ettei hakata koivikkoa... Siihen
kokoontuvat teeret, että saapi noutaa kuin omasta aitastaan..."
"No, se tuo nyt lienee... Taitaa olla asekoivua joukossa?"
"Reenjalaksia kuin rytiä..."
Kun Simo hetken päästä kääntyi katsomaan Utuniemeen päin, näki hän,
että törmällä venevalkaman lähellä käveli nainen.
"Onpahan Selma huomannut tulomme", sanoi hän hyvillään Esalle.
Ja alkoi loppumatkaa soutaa entistä rivakammin.