Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1914.
I
Varhaisen kevätaamun kirkkaassa loistossa kiilteli järven pinta
tasaisena ulappana. Mailla ja metsissä ei hanki vielä kantanut, mutta
täällä järven selällä oli mainio lipee ja verraton kulku. Poron kavio
ei luiskahtanut paisteen reikimältä hangen pinnalta eikä pienoinen reki
päässyt siipeämään. Vain silloin kun he talon rannasta ajoivat alas
järven jäälle, siipesi poron reki rantaporeen sileällä pinnalla ja
silloin Selma hiukan kiljahti. Mutta Simo vain tempasi hihnasta, ja
pian he pääsivät rantaporeen yli ja joutuivat seljemmäs järveä.
Siinä vasta ohjasi Simo poronsa Utuniemeä kohti.
Utuniemi! Järvi oli penikulmien laajuinen ja myrskyinen ja oikullinen.
Selma ei ollut koskaan Utuniemessä asti käynyt, vaikka tämän
ristiaalloistaan tunnetun Raahonjärven eteläpäässä oli hänenkin
kotinsa, Rantamaulan talo. Oli vain usein kuullut Utuniemestä
puhuttavan, ja rippikoulu-aikana oli hän tullut tuntemaan Simon,
Utuniemen nuoren isännän. Selman mielestä oli jotakin kummallista
siellä Utuniemessä. Hän muisti, että kun he kalassa kulkivat ja
loittonivat kauas kotirannasta, siinsi kirkkaina kesäöinä hyvin kaukaa
järven ulappain takaa niemen nenä ikäänkuin usvan seasta...
"Sieltä siintää Utuniemi", sanottiin hänelle.
Ja hän muisti isän kertoneen, että se niemi aina näytti olevan usvan
seassa, kun sinne järveltä päin katseli. Olipa kesä tai talvi, aina
sieltä näkyi usvaa...
Selma kuuli poron rautakellon kalkkuvan, kun se tasaisesti "tolvasi"
pitkin järven pintaa. Kotikylän vaaran takaa alkoi aurinko näkyä, ja
yhtäkkiä oli koko kylä kirkkaankellertävän valon vallassa. Selman koti
oli järven rantaa likimpänä, ja sen ikkunain läpi paistoi aurinko niin,
että asuinrakennus oli kuin tulessa...
Hän käänsi samalla katseensa pohjoiseen päin, jossa hyvin kaukaa järven
toisesta päästä siinsi korkeita, valkopäisiä vaarain lakia; niiden
kyljiltä erotti tummat kuusikot, varjossa vielä. Ääretön ja asumaton
oli ympäristö niin kauas kuin silmä kantoi. Ainoastaan kylän lähellä
näkyi järven rannalla, järveen laskevan metsäjoen suussa, joku
pienoinen, vinosuinen laukkupuoli-lato, harmajana pilkkuna
metsänlaidassa kyyröttäen...
He eivät olleet monta sanaa vaihtaneet sitten kun talosta lähtivät.
Selma mietti miettimistään, ja Simolla oli omat mietteensä. Mutta kun
yhä uusia ja erilaisia niemiä tuli toinen toisensa takaa näkyviin,
kääntyi Selma Simoon päin ja kysyi:
"Joko Utuniemi sopii tänne näkymään?"
Simo heräsi mietteistään ja vastasi:
"Ei vielä juuri. Mutta kun ehdimme tuon niemen nenän ohi, jossa näkyy
huurteinen koivikko, niin siitä alkaa näkyä... Kun katsot suoraan tuota
Karhujupukan paljukkaa kohti, niin siitä järvelle päin näkyy Utuniemen
nenä..."
"Onko talo niemen nenässä ja näkyykö se järvelle?" kysyi Selma.
"Ei näy tänne päin, sillä pitkin niemen rantaa kasvaa vankkaa
koivikkoa, jota isävainaja ei raaskinut hakata... ja kielsi minuakin
hakkaamasta..."
Siitä pääsivät he keskustelun alkuun.
Simo kertoi, mitä hänellä oli mielessään. Hänellä oli jo hirret
ajettuina uutta uhkeaa päärakennusta varten. Siitä tulisi niin korkea,
että harja ja pääty näkyisivät tännekin päin järveä, vaikka
rantakoivikon jättäisikin hakkaamatta. Hän kertoi maanviljelyksestään,
karjastaan, metsän ja järven antimista, kuinka ne olivat runsaat...
Yhdessä he tekisivät Utuniemestä hyvän talon, jossa eläisi rennosti...
"Kun ei tullut minulta siellä ennen käydyksi, vaikka usein teki
mieleni, pyytäessäsi tulemaan", sanoi Selma, itseään moittien.
"No, nytpä tuon näet ja saat viipyä pitemmän aikaa", naurahti Simo.
Ja samalla hän kiinnitti hihnaa ja hoputti tottunutta ja vireää
ajokastaan nopeampaan vauhtiin.
Aurinko oli jo noussut korkeammalle, paistaen nyt yli koko suuren,
saaririkkaan ja niemistään kuuluisan Raahonjärven ja valaisten
ympäristöä. Joka haaralta näkyi tänne järven selälle asumatonta
kiveliötä, korkeita, puuttomia vaarain lakia ja paljukoita, äärettömiä
tummia metsiä ja kukkuloiden kupeilta harmahtavia hongikoita. Ei
missään näkynyt asuttua maailmaa, ei ainoankaan niemen nenässä näkynyt
ihmisasuntoa eikä yhdenkään saaren rannassa venevalkamaa. Maailmaa
näytti ulottuvan pitkän pitkältä taivaan rannalle asti ja ehkä jatkuvan
siitä samanlaisena.
He joutuivat sen koivuisen niemen nenän kohdalle, johon Simo äsken oli
viitannut. Selma koetti nyt teroittaa katsettaan sinnepäin, jossa
arveli Utuniemen olevan. Hän näki kyllä suuren valkoisen vaaran laen,
jonka arvasi Karhujupukan paljukaksi, mutta niemeä hän ei erottanut.
Mutta sen sijaan otti hänen silmänsä suuren aukean palstan, joka näytti
olevan keskellä tummaa metsää Karhujupukan kyljessä.
Simo arvasi, mihin Selma katsoi, ja virkkoi:
"Näet tuon suuren aukean tuolla Karhujupukan kyljessä. Se ei tänne
näytä isolta, mutta siitä on syystalvella ajettu monta sataa tuhatta
tukkia..."
"Tuoko se sitten on se Hanhikero, johon tukinajajia meidänkin kylän
kautta kulki?" kysyi Selma.
"Siinä se on... se on kruunun metsää..."
Raahonjärven ympäristöltä oli kuluneena talvena ajettu paljon tukkeja,
jotka veden auettua tulisivat kuljetettaviksi ensin pitkin Raahonjärveä
ja sitten moninimisiä jokia myöten suuren valtaväylän vesille.
Tukinhakkuut olivat kuitenkin olleet kaukana sydänmailla. Ei ollut
Rantamaulassakaan siitä tiedetty muuta kuin että sen kautta kulki
tukinajoon meneviä hevosia ja miehiä ja pitkin talvea ruokavaroja
kuorma kuorman perästä. Rauhassa oli Utuniemikin saanut tukkimiehiltä
olla. Se oli kaukana tukinhakkuumailta, eivätkä työmiehet liikkuneet
vasituisilta metsäasunnoiltaan kuin kerran kaksi koko talvena.
Kerran oli kuluneena talvena saapunut neljä miestä hiihtäen rantamailta
ja osunut Utuniemeen. Ne olivat kaikki etelän puolen miehiä. Olivat
kertoneet olevansa Hanhikeron tukinhakkuupaikalla kirvesmiehinä,
käyneensä rantamailla ja eksyneensä menoladultaan...
"Siinä sitten pyysivät yösijaa", kertoi Simo. "Vastenmielisiltä minusta
miehet näyttivät, enkä tiedä, miksi luontoni on aina ollut etelän
miehiä vastaan. Eräs heistä, jota toiset kutsuivat Sakariksi, oli
todella vastenmielisen näköinen ja komentelemalla se alkoi vaatia
talosta minkä mitäkin. Oli oikein ilkeän näköinen mies, vesiharmaine
silmineen ja vedenvärisine hiuksineen, jotka näyttivät karheilta ja
olivat pystyssä kuin harjakset. Oli semmoinen paksu ja tukeva mies. En
tiedä minkä vuoksi minua se mies iljetti..."
"Oliko sillä karheat viikset ja seisoiko se aina selkä kenossa?" kysyi
Selma.
"Semmoinen se oli", vastasi Simo. "Oletko sinäkin hänet nähnyt?"
"Semmoinen mies oli toisten joukossa menneenä talvena, kun tukinajoon
mennessä meillä levähtivät", muisteli Selma. "Se puhui kovalla äänellä
ja oli olevinaan muita mahtavampi..."
"No semmoinen oli juuri tämäkin mies, -- se on sama mies..."
"Menivätkö ne siivosti talosta vai varastivatko?" kysyi Selma.
"Eivät voineet mitään varastaa, kun koko yön olin valveilla... siivosti
ne sitten aamun tullen lähtivät hiihtelemään..."
Simo tempasi samassa hihnasta ajokastaan nopeampaan menoon, ikäänkuin
haihduttaakseen äskeisiä muistoja.
Molemmat huomasivat he samalla vaaleaa savua, joka niemen metsän takaa
nousi kevätkirkasta taivasta kohti. Niemen nenänkin jo erotti ja suuria
valkokylkisiä koivuja sen rannalta. Aurinko paistaa helotti kirkkaasti
koivikkoon ja valkoinen järvenpinta kimalteli kuin helmissä.
"Näetkö savua?"
"Näen toki... Jo erotan rantakoivikonkin selvästi."
"Siinä on venevalkamakin koivikon rannassa..."
"Näyttää kuin olisi vene kumollaan rantatörmällä..."
"Niin onkin. Se on isävainajan vanha kolmilaita..."
Puhuessaan Simo yhä heitteli hihnaa, ja poro näytti kotia lähestyessään
vapaaehtoisestikin jouduttavan kulkuaan...
Kun he jo olivat ehtineet niin lähelle niemen rantaa, että silmä erotti
selvästi, näkivät he kaksi miestä laskemassa suksillaan niemen juuren
rantatörmältä alas järven jäälle. He näyttivät hiihtäneen talosta päin
ja pyrkivän järven itärantaa etelää kohti. Kun rantatörmän antama
vauhti oli loppunut ja miehet rupesivat hiihtämään, erotti Simo, että
molemmilla oli laukut selässä. Peräkkäin läksivät hiihtämään,
jälkimmäinen mies melkoisen matkaa jälellä...
Selma oli miehet huomannut samalla hetkellä kuin Simokin. He katsoivat
kumpikin hiihtäviä ja Selma virkkoi:
"Ne näyttivät tulevan talosta päin."
"Niin näyttivät ja pyrkivät ehkä Hanhikeroon, koska noin itärantaa
pitävät..."
"Taitavat olla tukkilaisia, koska niillä on laukut selässä..."
"Tukkilaisia ne ovat... Mitäpä muita ihmisiä täällä liikkuisi..."
Simo oli kääntävinään katseensa hiihtävistä kotinientä kohden, mutta
hän näki sittenkin, että jälkimmäinen mies hiihti kenoselkäisenä, rinta
pystyssä...
Hän muisti heti sen talvellisen miehen, jota toiset olivat Sakariksi
kutsuneet, ja oli näkevinään sen kankeat viikset, ilmeettömät silmät ja
ilkeän näköisen naaman. Kun hän syrjäsilmällä katsahti Selmaan, huomasi
hän, että Selmakin katsoi hiihtäviin miehiin.
Mutta kumpikaan ei virkkanut mitään siitä, että tuo kenoselkäisenä
hiihtävä mies ehkä oli sama Sakari, joka talvella oli Utuniemessä
komennellut ja Rantamaulassa isoa ääntä pitänyt.
He heräsivät siitä, että poro yhtäkkiä kääntyi maalle päin ja rupesi
puolta vihaisemmasti tolvaamaan, ottaen suoran suunnan venevalkamaa
kohti...
Kun se vihaiseen laukkaan lyöden porhalsi ylös venevalkaman korkeaa
rantatörmää valkokylkiseen koivikkoon, johon päivä hauskasti paistoi,
hytkähti Selman sydän riemusta, ja ensi kerran tunsi hän nyt, että hän
oli mieheensä sidottu ja entisestä kodistaan eronnut. Hän näki Simonkin
silmässä riemukkaan ilmeen...
"Tässä on heinätie, joka tulee tuolta Veksalahden niityltä", sanoi
Simo, kun poro keskellä solkikoivikkoa puhalsi entiselle jäljelle...
"Mutta jopa onkin kaunis tämä koivikko", sanoi Selma. "Ei tätä henno
koskaan hakata..."
"Niin minunkin mielestäni..."
Koivikon läpi alkoi näkyä pienoinen asuinrakennus, jonka ilma jo oli
harmahtavaksi muuttanut, ja navettarehto, joka oli punaiseksi maalattu.
"Kohta ollaan perillä!"
Koivikosta talon pihaan oli loivaa vastamaata.
Poro puhalsi siinä laukkaan ja vihmoi menemään kovaksi tallaamalleen
siljolle navetan eteen, niin että reki siipesi syrjään...
Aurinko helotti jo korkealta. Pihalla tuntui lämmin paiste ja
koivikossa koivujen alimmilla oksilla näkyi vielä yön ripottelemaa
huurretta. Suuren järven selkä siinsi edempää kimaltelevana kenttänä...
Simon sokea sisar, Elsa, seisoi portailla, ja kun Selma ja Simo
nousivat reestä, huudahti hän iloisesti:
"Kuulen, että kaksi henkeä on 'Keron' kelkassa... Terve tulemaan,
Selma!"
Selma riensi Elsaa vastaan, ja sokea sulki Selman syliinsä...
Selma ei koskaan ollut osannut ajatella eikä uskoa, että sokean ihmisen
kasvot voivat olla niin miellyttävät...
Hän häpesi omia ajatuksiaan ja pusersi lujasti sokean kättä. Ja hänestä
tuntui nyt, että hän todella oli tullut uuteen kotiin.