Oli kaikkein viimeisin elokuun päivä. Antti käveli edestakaisin isolla
verannalla.
Syksy oli tullut varhain. Taivas sininen, mutta kalpea, melkein
valkoinen. Ilma viileä, tuuli seisoi. Koivuista varisi itsestään
lehtiä, elottomia, ruskeita...
Hän marssi verannan kulmasta toiseen. Vavahteli jännityksestä,
huolesta: koulu alkoi taas huomenna!
Jälleen johtuivat mieleen matematiikan maisterin kylläkin kauniit,
tummansiniset, mutta suuttuessa kamalasti sähköilevät ja veriset
silmät. Ennen kaikkea ne...
Kuinka pelastuisi hän ensi talven ukko Köröltä?
Luulen, etteivät rikoksista tuomitut pelkää enemmän kuritushuonetta
kuin Antti lyseota Körö-poloisen vuoksi.
Hänen täytyi keinotekoisesti rohkaista itseään sankaruuteen. Kouluun
oli mentävä; vain oma rohkeus, kärsivällinen päättäväisyys, vain ne
saattoivat hänet varjella, muuta apua ei ollut, — ei taivaan
enkelienkään.
Antti heilutteli vimmatusti käsiään ja alkoi lyödä tahtia kuin rumpua
päristäen. Ja hän lauloi, ensin hyräillen, lopulta ääneen, Porilaisten
marssia.
Se oli toista nyt kuin kesällä: silloin laulettiin sitä huviksi,
marssittaessa muiden poikien kanssa paperihatut päässä kaunista,
matalaa Poukkusiltaa myöten. Kuinka loitolta kesä jo tuntui: kuten sitä
ei olisi ollutkaan! Nyt oli tosi edessä, oikea taistelu. Huomisaamuna
täytyi lähteä sotaan.
Se tukala aamu tuli.
Ja meni. Menivät muutkin aamut ja päivät. Jäi taakse syksy, jäi koko
talvikin.
Ja kävi niin onnellisesti, että kevätpuoli, se lämmetessään viettelevä,
loppui oikeinpa kunnialla...
Niin, kunnialla: Antin vuoroksi tuli nyt vaihtaa arvopaikkaa
pulpettitoverinsa Oskarin kanssa.
Asia oli siten, että heitä oli kaksi muka tavallaan tasaväkistä, kuin
parihevoset. — Oskar ja hän. Niin tasaväkistä, että oli varmaankin
nähty oikeimmaksi vaihtaa heidän paikkojaan vuorotellen: nyt toinen
ensimmäiseksi, — nyt taasen Oskarista secundus. — Sen olivat he
molemmat olleet huomaavinaan lankeavan melkein itsestään kuin köyhän
kuolema, käyvän aivan mekaanisesti.
Mutta Antti oli itse parhaiten tietävinään, kenen oikeastaan olisi aina
pitänyt istua hänen paremmalla puolellaan. Ystävä Oskar oli todella
lahjakas, todella hyväpäinen, — Antti pelkästään ahkera.
Ystäviä he kyllä olivat keskenään, — ainoastaan hiukkasen kateellisia
toisilleen, — jos nyt Oskar lienee ollut sitäkään. Olivat asuneet pari
lukukautta yhdessä, samassa pienessä vehnäspuodin taustakamarissa;
nukkuneet vieretysten, jakaneet toisilleen kumpikin kotoa varustettuja
eväitään. Nyt oli Antti siirretty toiseen kortteeriin. Mutta varsinkin
tuolta ajalta, minkä Antti asui Oskarin kanssa, tiesi hän
kilpaveikkonsa suuret avut.
Joku muista pojista, ei Oskar, sillä hän oli hyvin hienotunteinen,
naurahti kerran:
"Antti lukee, — ei hän hyväpäinen ole..."
Antti säpsähti karvasta totuutta. Mutta tarkemmin miettien, mitäpä
siihen oli sanomista? Poika oli oikeassa ja sitä mukaa varsin
kunnioitettava.
Säntillinen, uuttera, kilttikin tunsi Antti olevansa, kulkevansa aivan
tavallisia, ikäänkuin alentavia latuja; ei hänessä ollut mitään
luonnostaan vauhdikasta, raisua, todellista kykyä. Kun taasen Oskar!
Kuinka helppoa hänelle oli — matematiikka! Ja olisi ollut kaikki, jos
hän olisi viitsinyt vähänkin enemmän. Mutta hän ei oikein viitsinyt,
hän oli niin varma itsestään: hän sai todella kaikki tietonsa ikäänkuin
lahjaksi.
Antti pänttäsi päähänsä matematiikkaa. Ah, mahdottomia olivat hänelle
päätöslaskut, — johtopäätösten teot! Kolmioiden merkilliset kulmat:
A, B, C! Oskar auttoi toveriaan kotitehtävissä, koetti herättää hänen
järkeänsä. Turha vaiva. Kuinka Oskar hymyili, — yrittäen salata
hymyään. Antti luki geometriaa kuin papukaija, — tietäen kyllä, ettei
hänellä parempaa keinoa ollut.
Ja tuollaisen lahjakkaan, ei kiltin, eikä erikoisesti suositun, kanssa
sai hän, Antti, vaihtaa yhtä mittaa paikkaa! Niin oli käynyt koko sen
ajan, minkä he olivat olleet lyseossa. Niin, ahkeraksi Antti kyllä
myönsi itsensä. Mutta täytyihän Antin sitä olla... Kun hän istui illoin
uudessa asunnossaan, — ei siinä, jossa hän silloin oli asunut Oskarin
kanssa, — istui hämärtyvän ikkunan ääressä, kunnes se pimeni ja
lukulamppu piti sytyttää; istui tunnin toisensa jälkeen, lähtemättä
monesti luistinjäälle tai mäenlaskuun, sillä sellaiseen ei hänellä
ollut aikaa; niin, kun hän luki läksynsä kymmenet kerrat ja varsinkin
matematiikkansa, jossa hän sittenkin usein kompastui; luki ja tähysteli
välistä uupuneena mustankiiltävästä ikkunasta pihalle, missä ei koskaan
mitään tapahtunut, tai hiljaa pihisevään öljylamppuun, salli itsensä
ajatella kesällä nautittuja romanttisia kertomuksia, joissa hän olisi
mielellään elänyt, vaikkei nyt suonut niiden päästä ajatuksiinsa kuin
hyvin lyhyeksi hetkeksi, ja alkoi sitten taas lukea, nurkuen
aikuisille, jotka olisivat vaatineet tuota nurkkahiirtä ulos
virkistäytymään, — lukea, kunnes tuli illallisaika ja viimein vuode
levottomine unineen lohikäärmeen hampaasta, traakin kidasta, nimittäin
poloisesta ukko Köröstä; niin, kun hän täten vaivautui, näki hän
sielussaan etenkin sen hymyilevän rouvan, joka oli miltei kuin hänen
äitinsä, — jos hänellä olisi ollut äiti. Näki hänen istuvan illoin
siellä maalaiskartanossa, kamarissaan kirjoituspöydän ääressä,
yrittämässä tehdä uutterista toimista jäykistyneillä sormillaan
talousarvioita, huoahtaen välistä huolestuneena, sillä sellainen hyvä
ihminen ei voi olla suunnattoman rikas, — tätä ei Antti tosin
ajatellut, vaan tunsi; siellä hän istui, — pitämässä hänkin
matematiikkaansa tasapainossa! Se tuttu kodikas huone! Lämpömittari
ulkona ikkunan pielessä värisi ja soitti hiljaa alakuloista lauluaan
tuiskun pyöriessä, — uneksivasti, liikuttavasti...
Silloin, silloin ajatteli Antti, miten suloista olisi lauantaina mennä
kotiin, jossa oli varattu uuniin hänen parhainta herkkuaan, maidossa
pehmitettyjä vehnäsviipaleita, jotka paistettiin voissa ja joiden
väliin oli pantu hautumaan runsaasti sokeroitua puolukkahilloa. Sitä
paistia sanottanee tavallisimmin "Pilven veikoksi". Suloista oli
ajatella, miten lukukauden loputtua olisi mukava painaa, ikäänkuin
varkain, päänsä tuon rouvan povelle ja saada häneltä kiitokset.
Siis täytyi olla ahkera, — vaikka lahjakkaamman vahingoksi.
Ja nyt oli jälleen kevät; vuosi oli mennyt kunnialla. Antti oli
voittanut; hän tunsi suloisesti, että oli varastautunut Oskarin ohitse.
Oli mennyt raskas, aina samanlainen talvi. Oli kevät! Antti nouti
rehtorin kädestä juhlasalissa todistuksensa, kulki poikki suuren
permannon kuin erämaan ja palasi paikalleen riviin, — eikä tohtinut
katsahtaa Oskariin. Mikä häväistys Oskarille, — ansioton, syytön!
Tuokioksi se suru haihtui jonkinlaisen ylpeyden sekoittamana, kun
kasvattajasiskon iloiset silmät tervehtivät Anttia ovelta. — Ja taivas
säteili salin korkeista kaari-ikkunoista toisenmoisena! Vapaus oli
koittanut, täydellinen vapaus maalla, kuumilla kallioilla, humisevissa
metsissä, leikkivällä järvellä... Meni juhlallisuus. Ajettiin kotiin.
Raikas tuuli humisi rattaiden ympärillä, kun Antti nuoren tytön
vieressä istuen kiidätti läpi kaupungin, räikkyvillä pyörillä,
Into-orhilla, jonka harja heiskui vaaleana punertavalla kaulalla.
Mutta ennen tulliportin tummia ja vanhoja rakennuksia muisti Antti
vielä jotain, mikä oli tehtävä ennen kaupungista lähtöä. Hän uskoi nyt
lörpöttelynhaluisena asiansa tuolle kasvattajalleen. Hän oli lyönyt
Oskarin kanssa talvella sellaisen veikan, että sen, joka heistä tulisi
ensimmäiseksi, pitäisi antaa toiselle uusi lyijykynä: pyöreä,
mustankiiltävä Faberin-kynä. Kumpikin oli väittänyt, että toinen, — ei
hän itse, — joutuisi ensimmäiseksi: kunnianhimon salailemista
kohteliaassa muodossa. Ja viekastelleensakin siinä Antti tunsi. Nyt
olisi Antin annettava se kynä. Tuolla takana ajoi Oskar isänsä ja
äitinsä kanssa.
"Kyllä sille pitäisi se kynä antaa", sanoi Antti.
"Tietysti sinä pysyt sanassasi!" vastattiin iloisesti.
"Niin, sanasta miestä, sarvesta härkää", tokaisi Antti.
Ja neiti otti ohjakset, joita Antti oli saanut komeasti hoitaa; he
pysähdyttivät erään kaupan eteen, Antti sai rahat, juoksi sisään ja
osti Faberin-kynän.
Parhaiksi ennätti hän takaisin rattaille, kun Oskar ajoi siitä ohitse.
Into juoksemaan. Oskarinkin orhi ravasi uljaasti. Ajetaan rinnatusten.
Ja siitä, omista kärryistään, pistää Antti Oskarille, hänelle päätä
nyökäten ja hymyillen, tuon lyijykynän, jonka Oskar oli — voittanut.
Sitten vetäistään Innon ohjakset suoremmalle, hepo ponnahtaa mainioon
juoksuun, lennättää niin että katukivistön kaiku taloissa paukkaa.
Kasvattajasisko hyvästelee Oskaria ja hänen vanhempiaan... Oskar
hymyilee Antille vastaan, mutta on vaiti...
Ajetaan tulliportista maantielle, hiekka alkaa siristä. Into voi nyt
kaupungin ulkopuolella hidastaa vauhtiaan. Nytkytetään ohi kauniin
kalmiston, halki suuren ja hiljaisen metsän. Antin mieli on —
keventynyt. Mutta sittenkin! Tullaan kyömyiselle kivisillalle...
Mitä hän oli Oskarille tehnyt?
Mitä hän ei ollut hävennyt tehdä! Mitä oli hennonut tehdä!
Oli lyönyt lyötyä... Leikillähän tuo veikka oli isketty ja Antin
puolelta salaisessa toivossa, että toinen joutuisi tappiolle. Mutta
Antti: jonkinmoisen matalan pyyteen vuoksi oli hän lyönyt sellaisen
veikan, — kunnianhimon vuoksi!
Mutta eikös Antti tätä voittoa sitten ollut ansainnut, — ahkeruudella?
Antin omatunto sanoi tällä hetkellä: Ei. Kunnian pitäisi olla jotain,
joka annetaan aina kyvystä, kunnostautumisesta, ei kiltistä, somasta
käytöksestä. Lahjat ovat jotakin aidompaa, jumalallisempaa kun
ahkeruus.
Mitä oli kiltti kirjatoukka, — ikäänkuin laskeva, liian viisas,
lennoton, sellaiseen mieheen nähden kuin Oskar, huolettomaan, kevyesti
tiensä kulkevaan, jonka otsalle itse Jumala oli syntymästä asti
painanut lahjakkuuden merkin, laakeroinut hänet omalla majesteetillaan?
Jos se kunnia olisi sanottu myönnetyksi Antille nimenomaan
ahkeruudesta, olisi kyllä se tuntunut hänestä hyvin karvaalta, — mutta
lopultakin olisi hän ehkä tyytynyt mieluummin siihen kuin Oskarin
loukkaamiseen.
Ja hän itse oli sitä loukkausta vielä lisännyt, heittämällä Oskarille
sen kynän — kuin armopalan! Hän ennätti nähdä miehekkään ystävänsä
kasvoilla pienen nöyryytyksen; sitä ilmaisi sekin, ettei Oskar
virkkanut mitään, — vain hymyili; ja se hymy oli ollut täysin
ystävällistä, hän oli sydämeltäänkin parempi Anttia.
Mutta minkä Antti tälle voi? Pitihän hänen olla ahkera, se on selvä,
muu olisi hulluutta. Hän tahtoi tietysti sitä olla, oli mielellään,
sisällisestäkin pakosta. Jos Oskarinkin olisi täytynyt ja hän olisi
joutunut oikein tahtomaan, niin hyvästi silloin Antin menestykset!
Mutta Oskarin ei täytynyt pakottaa itseään ulkonaisestakaan syystä:
hänen vanhempansa olivat talonpoikia, he eivät vielä käsittäneet
koulukilpailua niin tärkeäksi asiaksi kuin Antin kotona se osattiin
käsittää.
Niin, kaivattu voitto tuntui sittenkin hiukan katkeralta. Alakuloisena
katsahti Antti kauniisiin variksenvarpuihin, joita kiemurteli
sammalessa maantien käänteessä, — tässä rakkaassa käänteessä, jossa
oli pieni, oikullinen syrjäpolku jalankulkijoille ja josta alkoi
kylätie kotiin. Ensin oli hän ajatellut, että hän nytkin kietoisi tässä
vihreää hattuunsa, — jos ei häpeäisi mennä ottamaan näin ajotoverinsa
nähden. Mutta sinne ne jäivät. — Hän tunsi olevansa nolo, ikäänkuin
häpäisijä, — voittaja!