Kun näinä kesäisinä päivinä, jotka jälleen surullisesti vähenevät ja
katoavat, — niinkuin kaikki menneetkin ovat kadonneet, — opetan pikku
ystävälleni Ollille kertomataulua, jonka ylimmät tulokset ovat hänelle
vielä liian korkeaa matematiikkaa, — kun näen hänen hypistelevän
epätoivoisissa ponnistuksissa pöydän reunaa ja kääntelevän kiemuroiviin
asentoihin kapeita käsiään, joiden kyynärvarret pistävät pitkälle esiin
liian lyhyiksi käyneistä hihoista, — kun kiihdyn, onneton, ja tahdon
voittaa väkivaltaisilla vaatimisilla oppimisen vastarinnan, johon
arvelen syyksi sitä, ettei poju ole tottunut hallitsemaan tahtoaan;
niin, kun en tyydy jo saatuun hyvään, vaan yhä pidennän tuntia, —
kunnes Ollin vilpittömistä silmistä lopultakin puhkeavat kyynelet, —
lopultakin, sillä hän on sangen sankarillinen, — ja alkavat valua
pitkin hänen kalvenneita poskiaan, samalla kuin hänen silmissään yhäti
palaa halu oppia, osata, — silloin sydämeeni koskettaa tuskallisesti
ikäänkuin jokin _memento_. Näen yht'äkkiä edessäni toisen pikku pojan,
pikku Antin koulussa... Ja niinkuin tällä Ollilla on nuo lyhyiksi
jääneet hihat, näen — Antillani lyhyehköt housut, ruskeat,
ruuniaivinaiset.
Omat silmäni samenevat joistakin kyynelten tapaisista, joita on vaikea
salata. Ja kun Olli ne huomaa, — uskottelen, että hän ne huomaa ja
aavistaa ystävällisesti niiden merkityksen, — kirkastuukin hänen
katseensa kohta; niin, hän on erikoisilla ansioilla varustettu
ystäväni, joka ei halua ollenkaan muistaa äskeisiä loukkauksia, — ja
muistaa ne kerran ehkä kuitenkin, niinkuin Antti nyt sellaiset asiat,
joista pienenä loukkautui, vaikka ymmärtää erinomaisesti niiden
vähäisyyden ja oikeat syyt...
Tuo koulunkäynti!
Ja nuo ruskeat, paikoin hiukan vaalenneet housut! Mitkä hullunkuriset
surun aiheet!
Oh, kyllä Antti sai koreitakin pukimia, tuo turhamainen, sai oikein
keikarimaisia pikkumiehen kaunistuksia! Harmaapäisenä muistaa hän sen
mekkonsa, jonka helma oli leikattu kauniille pykälille ja pykälät
reunustettu loistavan sinisellä nauhalla. Muistaa lakeerisaappaansa
ja ne valkeat paitansa, joiden kauluksissa ja hihansuissa oli
punaisia kukonkuvia: ne paidat nauttivat hänen erikoisen lämmintä
kunnioitustaan. Hän muistaa tarkalleen ensimmäiset suuret tupsut, jotka
sidottiin hänen kirjavien paitojensa kaulamuksiin, urheiluvyönsä, jonka
solkena oli pieni käärme; ja — tummanpunaisen huopahattunsa, jonka
ympärille hän lauantaisin rattoisan ihanilla kotimatkoilla pujotteli
variksen varvuista vihreän seppelen, — ottaen sen kuitenkin pois ennen
kotiporttia, — tietäen turhamaisuutensa.
Mistä ne ruuniaivinaiset housut joutuivat siihen joukkoon? Kuka
aikuinen jaksaisi aina tutkia lapsen pyyteitten salaisia syitä,
saattaisi aina myöntyä niihin, varsinkaan silloin, kun ne voivat tuntua
ehkä itselleen ihmisen alulle vahingollisilta? Kukapa aavisti, miten
turhamainen Antti oli!
Eihän sillä kankaalla ole mitään vikaa, se on reilua, tavallisissa
oloissa soman ruskeaa ja niin vahvaa, että kestää mainiosti kaikki
poikien mäenlaskut ja puihin kiipeämiset. Se on kangasta, josta nyt
pitäisin suuresti: se on käytännöllistä kangasta. Mutta juuri Antin
silloisessa ympäristössä se sattui olemaan hirmuista.
Mitäpä siitä, että hänen täytyi huomata, kun ilmestyi ne jalassa
kouluun ja marssi juhlasaliin aamurukoukseen, jonkun isomman pojan
osoittavan niitä housuja toisille, lausuen oikein runomitalla jotakin
niistä, ruuniaivinasta. Siitä ei väliä, sillä olihan tuo kauppiaan
poika yleensä kelvottoman vetelä ja tyhmäpäiseksi tunnettu, ja toisissa
tovereissa ne kaatiot tuskin herättivätkään huomiota. Ei paljon mitään,
että moinen hölmö, elämäntavoiltaankin inhottava, leimasi muka hänet
köyhäksi ja onnettomaksi: se suru olisi mennyt hyvin laatuun...
Mutta paitsi ympäristön noille kaatioille välistä tuottamaa alennusta
oli niillä oma, ikäänkuin sisäinen heikkoutensa. Ne nimittäin muuttivat
väriä kovin helposti.
Sankari Akhilleus oli hiukkasen hermostunut! Lyseo antoi hänelle kyllä
ponnistamista; hän oli siinä turhamainen, että halusi selvitä kunnialla
toveriensakin rinnalla, paitsi nyt olla tuottamatta kotona surua
huonoilla todistuksilla.
Mutta kuinka saattoi kunnostautua esimerkiksi matematiikassa, ja juuri
siinä? jo kertomataulun ylimmät numerot olivat olleet hänelle paha
sekamelska, siellä kotona, kiltin kasvattajasiskon opissa. Ja sitten!
Joutua lyseossa matematiikan tunnille: sama kuin olisi viety
mestauslavalle, jolla veri vuoti virtanaan! Mikä ahkeruus sitä ennen
kortteerissa, että siitä tunnista, siitä yhdestä ainoasta tunnista,
jälleen selviäisi; — epätoivoinen, piintynyt, painajaisena ahdistava
ahkeruus. Antti oli huonopäinen siinä suhteessa. Minkä hän sille voi?
Mikä palava huokaus lyseon yhteisessä aamurukouksessa, että säästyisi
sen tunnin kauhuilta! Ja sitten tunnilla: tulinen jännitys,
äärimmilleen terästetty tarkkaavaisuus, — ja kuitenkin päättyi tunti
useimmiten tappioon, mielenmasennukseen.
Ruotsinkielen opettajan saattoi mainiosti sietää, vaikka hän
kuljeskelikin käytävässä hiipustelevilla askelilla ja pysähtyi oven
taakse kuuntelemaan, mitä poikaset luokalla puhelivat. Hän oli nyt
sellainen, mutta oli Antin suosija. — Lisääntyvällä tottumuksella ja
ahkeruudella alkoi selvitä myöskin virkainnosta kelmeän ja kauheasti
ärjyvän venäjän kielen lehtorin kynsistä; niin, kynsistä ja kourista,
sillä hän opetti mahtavan keisarikunnan kieltä välistä tosiaankin
kynsillään ja kourillaan, turvautuen hermostuessaan väkeviin
hauislihaksiinsa ja hartiavoimiinsa. — Maantiedon maisterin hauska ja
villitty haukunta kaikui läpi koko juhlallisen kivimuurin ja häiritsi
toisiakin opettajia, mutta ei Anttia, koska oudot maat ja meret olivat
Antille hyvin mieleisiä ja maisteri hänelle sangen ystävällinen ja
kohtelias. — Vielä vähemmän tuskastutti se, että historian herra löi
karttakeppinsä säpäleiksi seinään: mitään makeampaa hedelmää ei Antti
tietänyt kasvavan tiedonpuussa kuin historian oppikirjat, kuta isommat,
sen paremmat; omaksi huvikseen kävi sieppaamassa tuollaisia omenoita
lainakirjastoista, jättiläismäisen komeita, hurmaavia, koulukirjojen
lisäksi.
Mutta se murheen kyy, matematiikka! Aritmetiikka! Geometria!
Tietää nousseensa sen tähden aamulla kello kuudelta, viideltä, pimeänä
aamuna, muun talonväen nukkuessa! Ja tietää, ettei sittenkään vielä
osaisi mitään kuin ulkomuistilta, — niinkuin apina, papukaija! Ja että
ainoastaan erikoinen onnenkeikaus saattoi estää joutumasta ilmeiseen
kadotukseen!
Kadotus oli varsinkin seuraava:
Kutsuttiin isolle taululle, — sinne täytyi mennä, täytyi totella, —
täytyi joutua tuon hirmuista kamalimman lähelle, — tuon lyhyen ja
paksun, jolla oli veripunaiset silmät! Melkein aina käydä kekkasi
maisteri iso vatsa pystyssä luokalle inhottavia höyryjä mukanaan
tuoden, niitä suustaan suitsuttaen. Ilmeinen lohikäärme. Ja ne
säkenöivät, verestävät silmät! Niiden valkuaiset risteilivät täynnä
veripunaista suoniverkkoa. Juomisesta körisevän äänensä vuoksi
lieneekin hänelle annettu synkeään vivahtava ja samalla hiukan hupaisa
lisänimi: Körö. Tai ehkäpä se nimi johtui myöskin hänen vartalonsa
muodosta.
Antti siis seisoo isolla taululla. Seisoo — kuin tuomittu
kaakinpuussa. Koettaa pysytellä niin kaukana maisterista kuin
mahdollista. Koettaa piirtää numeroita, — ja sielu vapisee vielä
pahemmin kuin hänen kätensä, kun hän tietää, että takana, aivan
läheltä, seuraavat nuo veriset, pullottavat silmät hänen työtään. Mikä
helpotus, jos kaikki menee hyvin ja maisteri örähtää: "Oikein!" Mutta
useimminhan Antti sekaantuu, ja silloin kuuluu ikäänkuin lasia purevien
hampaiden välistä pitkä, hirveä, karkea: "Väärin!" Ja Antti saattaa
tuntea niskassaan, uskaltamatta katsoa sivuilleen, maisterin punaisen
kouran, villityn kouran! Jospa se edes vanuttaisi, repisi kaikin voimin
tukasta. Sitähän tapahtuu melkein jokaiselle. Mutta se koura hankaakin
nyt ne liitunumerot, jotka Antti on tehnyt taululle, pois Antin
nenällä, hänen kasvojaan pyyhkeenä käyttäen...
Voi häväistyksen syvyyttä! Astua takaisin paikalleen naama liidussa!
Voi alennuksen toivottomuutta, josta ei ole pääsyä! Masennusta, joka
vaatii viimeisetkin voimat, eikä tuota hedelmiä sittenkään! Korkeintaan
7 numeroon arvioidaan Antin matemaattiset talentit, ja joskus ne
huristavat pari numeroa alle. — Se onneton matematiikka raahautuu
kesälläkin mukana mielessä, — kuin suunnaton taakka, joka on vain
lyhyeksi tuokioksi laskettu hartioilta.
Ihmekö, jos Antti tulee etenkin matematiikan vuoksi hirveän
hermostuneeksi; jos hänen sielunsa huokaa hädässä; jos hänen aivonsa
kiehuvat melkein yhtä mittaa pienessä kuumeessa; niin, jos hänen
koipiensa seuralaisetkin välistä moisesta kauhusta hiukkasen kalpenevat
— ikäänkuin osanotosta! Ne ovat vahvat ja reilut housut, mutta eivät
sovi tilanteeseen...
Eikä se vaaleampi väri lähde niistä millään, ei kotona salaa harjaten,
ei millään. Kuin Aabelin viaton veri huutavat ne poloisen Kainin, pikku
Antin, rikosta, — sitä, että hän on välistä kuolla siellä lyseon
ensimmäisellä luokalla kauhean ukko Körön tunnilla, Körön, joka
heittelee poikia seiniä vasten niin että kallot suoraan sanoen
kolskavat.
Kokonainen nälkävuosi oli se lyhyt aika, jonka Antti sai kestää noita
luontoa kysyviä seuralaisiaan; sietää niiden tuottamaa häpeää
kotonakin, mikä oli kaikkein surullisinta, — kotona, niiden edessä,
joille hän olisi tahtonut varata kaiken parhaansa ja joiden kiitos oli
hänelle riemullinen palkinto koulun salaisista vaivoista. Sietää
nurkumatta, voimatta sanoa, mikä tuohon hiukan noloon asuun oli oikeana
syynä: varsinkin se, että ukko Körö saattoi pyyhkiä hänen pöyhkeällä
naamallaan mustan taulun puhtaaksi! Sitä nälkävuotta kesti — joulusta
melkein kevään loppuun.
Mutta viimein, aivan keväällä, luuli Antti keksineensä keinon, miten
hävittäisi asustaan kirouksen leiman: ruskeat housut oli pestävä,
oikein pestävä, saippualla. Kotona oli hän jo puhunut siitä, mutta
pyyntöä ei oltu noudatettu kyllin nopeasti. Nyt päätti Antti pestä ne
itse. Oli toukokuinen lauantai. Hän oli tullut kotiin maalle, tuoreet
variksenvarvut sen punaisen hatun ympärille sovittaen. — Toukokuu!
Puro suuren, humisevan metsän reunamalla, Antin myllyjen mahtava koski,
solisi ja pauhasi vapaana, hyppien keltaisena ja valkeana kiveltä
toiselle, kadoten alas runolliselle linnakiven niitylle ja välkkyvään
lammikkoon, jonka poikki sileät porraspuut veivät, somat ja hauskat
kävellä.
Aurinko oli melkoisen lämmin, kukaan ei Anttia täällä kirjavan
kiviaukean alla näkisi. Hän oli varannut taskuunsa saippuaa, — hän
pesi housunsa purossa ja kuivasi niitä sitten vähän, paljain säärin
puron reunalla istuen.
Mutta kun hän teostaan ylpeänä kotiin palasi ja kehui pesseensä
pyykkiä, minkä näköisiksi pyykkiä sanottiinkaan! Kaatiot olivat nyt
kaikkialta osaksi rautavedestä tummat ja osaksi läikälliset, keltaiset
kuin keltamulta. Ja hän kuului saavan mennä kouluun niillä itse
pesemillään housuilla.
Eipä aavistettu, että hän meni ilomielin: kirous oli niistä hävinnyt,
— sanokoot isot niitä miten likaisiksi hyvänsä, pesun likaamiksi. Se
pesu oli ollut onnellinen.
Niin onnellinen, että se tuomitsi Antin seuralaiset kuolemaankin. Vielä
tutkintoon tulivat uudet, harmaat tai mustat, kuin kaikilla muillakin.
Antin ei tarvinnut noutaa todistustaan, suurella vaivalla kauniiksi
saatua, rehtorin kädestä nuo masentavat kiusankappaleet kintereillään.
Kaikki oli korjattu. Ja nyt voi turhamaisuus jälleen nostaa pystyyn
päätänsä, — jossa oli kotimatkalla variksen varvuista punottu seppele,
laakeriseppele, muka.