RUISKUKKA

Heinäkuu on nyt kauneimmillaan. Niityt ja heinäpellot pursuavat kukkia,

juovuttavasti tuoksuvia angervoita, raikkaita päivänkakkaroita,

monenmoisia sinikelloja, hunajaista apilaa, punaista suolaruohoa, — ja

iloisia, laihosta pilkisteleviä ruiskukkia...

Antti piti silloin kukista, — ja on pitänyt aina, — varsinkin

luonnonkukista, omassa rauhassaan puhkeavista, hoitamattomista,

ikäänkuin tiedottomasta inspiratiosta syntyneistä...

Piti niistä haluamatta niitä liioin tutkia, — kasvitiede oli melkoisen

kuivaa, — raastaa irti niiden terälehtiä, laskea niitten heteiden

lukua, tunkeutua niiden emien salaisuuksiin, jotka tuntuivat hänestä

sellaiseen liian pyhiltä ja olisivat pois nyittyinä rumentaneet kukan;

lakastuttaa niitä, rutistaa niitä painimessa... Piti kasveista

sellaisinaan, eheinä, koskemattomina, mystillisinä, — niiden

välittömän kauneuden, ei niistä urkitun tiedon vuoksi.

Kaikista rakkaimpia oli kai ketoneilikka, pääskysenhatuksi kutsuttu,

tuo hyvin pieni ja kiihkeästi punainen, joka pilkistelee, harvassa ja

heikosti kasvaen, vähämultaisten mäkien laihasta nurmikosta. Sen

iloisilta näyttäviin terälehtiin tuijotti Antti, hiekkaisessa mullassa

istuen, useasti kauan, edempää ja läheltä, tuijotti niin että silmiin

alkoi koskea, — samalla kun selittämätön riemu täytti rinnan, —

ikäänkuin ylpeä, raikas riemu, jonka tuon kukkasen väri varmaan loi.

Sitten seuraava oli tervakukka. Onhan sen väri hieman samantapaista

kuin ketoneilikan, mutta jotain muutakin: lämpöisempää, sameampaa, —

aivan kuin aistillisempaa. Kukan varsi kiiluu tahmeasta nesteestä,

jolla se torjuu hyönteisiä. Mutta Antille se oli pyydys, jolla se

tuntui vetävän hänet puoleensa, — pakottavan itseänsä poimimaan, jos

siihen kosketti. Ja sillä oli lisäksi tuoksu, jollakin tavoin

juovuttava, vaikka hyvin heikko, — tai eipä juovuttavakaan, koska hän

ei vielä tietänyt mitään juopumisesta, vaan samantapainen kiihoittava

vaikutus kuin sokerikakulla, jonka hiukan äitelä, liian täyteläinen

imelyys väristi Antin selkää ja huimasi hänen päätänsä. — Milloin

tervakukkia kasvoi suurempana laumana, levittäysivät ne siellä kuivien

kumpareiden etelärinteillä tai kallioitten pykämillä kuin itämaiset

matot, joita näki satukirjojen koreissa kuvissa.

Horsma, alkavan syyspuolen kauneus harmailla kiviraunioilla keskellä

peltoja, kuului sekin näiden punaisten kukkien joukkoon, melkein kohta

kolmantena pääskysenhatun ja tervakukan jälkeen. Punainen oli sekin,

pöyhkeä, riemuisa, vallaton, vapaa, huoleton, — joskaan ei niin

väkevästi vähäisyydellä lumoava kuin neilikka tai lämpöisesti itseensä

imevä kuin tervakukka: sehän oli hyvin suuri.

Sitten seurasivat ehkä kielot, joista huumautui, mutta joita enemmän

kummasteli kuin rakasti, ihmetellen, kuinka niin valkeat ja muodoltaan

niin säännölliset saattoivat tuoksua huumaavammin kuin yleensä

punaiset. Mutta — oikeastaan olikin tervakukan heikko haju hienompaa,

— salatumpaa... Vanamoiden väri oli äitelä, se ei ollut oikein —

reilua: mutta niissä lumosi se seikka, että ne olivat juuri pienimpiä,

piiloutuivat taitavasti sammaleeseen, niin että tuskin näkyivät

hongikon juurelta; heittäytyivät ikäänkuin ehdoin tahdoin kalpeiksi ja

heikoiksi, — niissä oli mystillinen, melkein myrkkypisaran tavoin

tehoava voima...?

Päivänkakkaroita paremminkin kunnioitettiin kuin rakastettiin;

kunnioitettiin niiden puhtautta ja tervettä tuoksua, jota tuskin voi

sanoa tuoksuksi: se muistutti puhtaiden lakanoiden tai pöytäliinain

hajua. Ja vielä muistuttivat päivänkakkarat ulkonäöltään, — kenties

hajultaankin, — kelvollisia, nuoria talonemäntiä pyhäpuvussa, ja

heitähän Antti kyllä kunnioitti.

Kellokukilla jälleen oli hauska leikitellä, kuvitella niitä kelloiksi,

soitella niillä, mutta tuijottaa niihin ei tarvinnut eikä huumautua

niistä enempää kuin päivänkukistakaan.

Ne olivat sinisiä, — eikä hän tuntenut muuta kuin yhden sinisen kukan,

jota hän olisi rakastanut palavasti, koskaan väsymättä sen katseluun,

hengittämään sen tuoksua niinkuin jotain sielulle välttämätöntä

ravintoa, jonkinmoista inhimillistä, vankkaa ambrosiaa, — tuoksua,

jota ei totisesti ollutkaan. Se sinikukista ja kaikista kukista rakkain

oli ruiskukka.

Ruispellot välkähtelivät hopeisina lempeässä tuulessa kesän kauneimpana

aikana. Siniset kukkaset puhkesivat yht'äkkiä eräinä varmoina päivinä,

pilkistelemään suhisevien oljenkorsien välistä, loistamaan kätköistä,

jotka olivat pyhiä, — jonne ei saanut tunkeutua kukkia poimimaan: vain

pientarelta saattoi muutamia noukkaista. Kaiken elämän perusta, leipä,

ruis, teki kukkasensakin pyhiksi, koskemattomiksi.

Miksi ne kukat kasvoivat melkein yksinomaan ruispelloissa, — harvoin

niitä muualla näki, silloinkin surkastuneina?

Olivatko ruiskukat ikäänkuin — rukiin kunnia? Työn ja ponnistuksen

kruunu, hikisen kyntämisen, pölyisen äestyksen ja sitten valppaan

kylvämisen ylistys? Mitä oli leipä, ellei sen hankintaan liittynyt omaa

vaivaa, ehdottomasti omaa vaivaa, ja — ellei sen saavuttamista

juhlittu talkoilla, tansseilla ja kukkasilla: ruiskukiila? Se kukka oli

ansaitun ilon kukka.

Mutta paitsi senvuoksi, että ruiskukka julisti Antin vaistoissa

ponnistuksien antamaa riemua, rakasti hän sitä myöskin eräästä aivan

erikoisesta, suuresti turhamaisesta syystä: se puhkesi melkein

täsmällisesti juuri hänen nimipäiväkseen.

Tässä täytyy ehkä puolustautua, pyytää anteeksi sievoista sekaannusta:

eihän Antin-päivä satu ruiskukkien aikaan, mutta kenties oli vähäisellä

Antilla muitakin nimiä, — onhan eräillä ihmisillä ristimänimiä

kaksitoistakin kappaletta.

Kun hän näki ensimmäisen ruiskukan auenneen, — se puhkesi aina hänen

mielestään yht'äkkiä, kuin yllätyksellä, — ajatteli hän: — Nyt se on

tulossa. — Ja nähdessään toisen ja kolmannen noita sinisiä kukkia,

odotti hän jännityksessä: — Se on ihan lähellä...

Hiiskua ei siitä kumminkaan sopinut. Piti tyytyä ihastelemaan

ruiskukkien iloisen parven lisääntymistä.

Ja sitten, eräänä aamuna, jonka läheisyyden onnen poika tiesi jo kyllä

edeltä, vaikkei ehkä tietänyt aivan tarkkaan, oliko se juuri se aamu

vai ylihuomisen aamu, — tiesi paitsi ruiskukista myöskin aikuisten

salaperäisistä vihjauksista, jopa jonkun palvelijattaren juoruavista

sanoistakin, — niin, eräänä aamuna heräsi hän ylen onnellisena:

kasvattajan nuorempi tytär, hän, joka erityisesti opetti Anttia, ja

palvelijattaret saattoivat siellä yläkerroksen oven takana laulaa

pienen laulun, ja toisenkin, — yhden vakavan, toisen hullunkurisen.

Onnen poika oli vielä nukkuvinaan, mutta oli herännyt ja kääntynyt

katselemaan kattoon ja seiniin, jotka hohtivat kesäisen aamun raikasta

valoa. Nopeasti laulu loppui, — ja nyt rämistettiin kattiloita ja

patakoukkuja, huudettiin hereille, kesy variskin heitettiin välistä

ovenraosta sisään vaakkumaan. Silloin oli nopsasti pukeuduttava,

onnittelut annettiin verhon ulkopuolella oikein kädestä, jokaisen

kädestä erikseen. Ja kun hän oli alakerrassa harvinaisen alttiisti ja

nöyrästi pessyt naamansa, vietiin hänet ruokasaliin, oman pöytänsä

luokse, joka oli koristettu kukilla, — ruiskukilla! Aina ruiskukilla!

Keskellä pöytää, valkealla liinalla, oli hänelle varustettu pieni

rinkeli, sen renkaan sisässä piparikakkuja, karamellejä. Ja rinkelin

ympärillä sinisenä seppeleennä tahi neuloilla liinan kulmiin

kiinnitettyinä ruiskukkia! Kahvikupit, jotka siinä onnen poikaa

odottivat, olivat vielä tyhjät, mutta ne täytettiin kohta. Kuitenkaan

eivät ne olleet melkein mitään — näiden kukkien rinnalla. Niin, ne

olivat jo melkein liikaa tällaisen kukkasonnen saaneelle. Jopa liikaa

parhaimmatkin lahjat, joita rinkelin viereen silloin tällöin oli

asetettu. Ruiskukat, sininen seppele, — se oli kaikista parhain!

Onnesta verta valuvin sydämin, — onnesta, jota hän ei tietänyt

onneksi, mutta tunsi kyllä onneksi, — Antti joi juhlakahviaan ja alkoi

iloita lahjasistakin, — ja katseli kaikkein enimmin ruiskukkien

seppelettä, joka ikäänkuin nauroi ilosta siinä pöydällä. — Kunnes hän

sai pitää nimipäiviään muille: hän sai tarjota kahvit palvelijoillekin

— omaan laskuunsa!

Ja niin se juhla meni nopeasti...

Iltaan asti loistivat kyllä ruiskukat hänen pöydällään; mutta

seuraavana aamuna oli se niistä tyhjä, tuo pieni, petäjäinen pöytä,

jonka kaikki naarmut hän tunsi, kun oli ne itse raastanutkin, — pöytä,

jonka ääressä hän vielä joku vuosi sitten oli kiittänyt aapiskukkoa,

kun se muni hänelle namusia, kiittänyt ollenkaan ajattelematta, muniko

kukko todellisuudessa vai ei... Miten lapsellisilta ne menneet ajat

hänestä nyt tuntuivat!

Ei hän aavistanut niiden aikojen onnen suuruutta, mutta tunsi sen

kyllä. — Ja ruiskukka, se yksinkertainen, melkein räikeä kukka, jota

ei voi sanoa tuoksuvaksikaan, — se ikäänkuin kovin aineelliselta ja

arkipäiväiseltä tuntuva kukka, porvarillinen ja maalainen, — se tuli

hänelle kukista kaikkein rakkaimmaksi, — ja käy yhä rakkaammaksi, kuta

enemmän onnen pojan, monistakin kukista kyllikseen nauttineen, päivä

alkaa painua iltaan.