Kasvattajarouvan pojissa oli sotilaita, kaksi kadettia. Heidän poskensa
hohtivat nuoruutta, heidän suustaan ryöppysi reippaita leikkipuheita...
Ja Antille, jonka suku tuskin lienee kultaa nähnytkään, olivat heidän
kultaisia hetaleita kiiltävät olkalappunsa ihme, hurmaava näky, ihanne.
Nuorten sotilaiden sapelit riippuivat tavallisesti eteisen naulakossa
mustiin huotriinsa puettuina. Ei ollut erikoisen ankarasti kiellettyä
vetää niitä tupesta, koetella niitä nostaa ja heiluttaa, ja voihan sen
tehdä salaakin: helppoa se ei ollut, sillä venäläiset sapelit olivat
Antille kovin painavia. — Mutta vielä enemmän kuin miekaniskun
vaikutusta ajatteli ja ihaili Antti terien välkkyvää pintaa, joka oli
kuin kuvastin: aivan itsensä siinä näki, joskin kieroksi vääristetyin
naamoin.
Antti: poika kuin poika!
Miekkoja kuvailivat hänelle ullakon pimeistä loukoista etsityt,
tomuiset ja multaiset kirjatkin, joissa kerrottiin sankareista. Troian
sodan sankarit marssivat komeasti heksametrin mahtavilla runojaloilla,
— havainnollisina, pelkkinä kuvina, miltei ikäänkuin kaiken
metafysiikan kieltäen, niin outoa se oli heidän nuorekkaalle
elämälleen. Akhilleus Peleuksen poika voitti; hyvä, hänen jumalainen
voimansa ansaitsi voiton, — niin oli maailma rakennettu: oli kysymys
voimasta, taistelun riemusta, kunniasta! Hektor sortui: niin piti
ollakin, — kunhan kerran sortui kunnialla, alentumatta ainoaankaan
häpeälliseen, nöyrään tekoon! — Miltä olisi tuntunut nähdä Hektor
laahattuna Akhilleuksen sotavaunujen perästä, nilkat lävistettyinä ja
hihnat niihin pujotettuina kuin kiikkiin nostetulle teuraalle, nähdä
Hektor vedettynä maata pitkin tomussa ja veressä, — kas sitä ei Antti
ajatellut: kaikki oli kaunista, runon silmillä katsottuna.
Nyt hän tietysti vuoli miekkoja, niinkuin poikasten on tapa, vuoli
alinomaa, ja leikkeli sapeleita kiiltävistä pellinkappaleista; mutta
annas olla: eivät kelvanneet hänelle malliksi talon sotilaspoikien
sapelit; ei: joitakin outoja muotoja piti noudattaa, sellaisten
miekkain kuin oli esimerkiksi roomalaisilla tai satukirjojen
sulttaaneilla, joiden damaskolaiset käyräsapelit kaartuivat ja
kieppuivat kuin vanteet... Nähdyissä, oikeissa sapeleissa oli jotain
— ikävää, tunnettua, koettua. Toista olivat roomalaisten lyhyet
miekat, joita — ei ollut olemassa enää... Kilpiäkin taottiin —
pahvista tai pytynkansista, jotka peitettiin maalatulla paperilla. Eikä
ollut tarpeellista, että kilpi olisi ollut kova ja iskuja kestävä:
taisteltiinhan ystävän, Veertin kanssa, iskut mäikyivät ja komisivat,
mutta taistelu oli leikkiä, ei sen pitänyt haavoittaa...
Kambyseen kissoja kantava armeija maalattuna paperille, —
jokaisella soturilla ehdottomasti säärivarut, sellaiset kuin Gruben
kertomuksista saattoi kuvitella, vaskiset säärivarut, keltaiset kuin
messinkikattilakin, jossa hilloja keitettiin. Sata arabialaista
ratsumiestä leikattuina paperista, kaikkien hevosilla hännät yhtä
korkealla. Ritarilinnoja — hatturasioista; välkkyvät tornit
hopeapaperia; portaat häipyivät muurien ja salien salaperäisyyteen.
Kaunis oli sapeli, jonka iloiset kadetit toivat hänelle joululahjaksi,
— etenkin sen kahvan suojus, kultainen, kotkankuvalla varustettu.
Mutta miksi sen kärki oli katkaistu poikki, tehty tylsäksi? Siksi,
ettei hän pistäisi ihmisiä silmiin... Antti ihmetteli, olisiko moinen
mahdollista? Kuinka — hän pistäisi ketään silmään? Kun hän suuttui, —
kauheasta erehdyksestä, — niin hän puri, ei sapelia muistanut. —
Mutta sapelin terättömyys, sen tylppä tutkain saattoi lelun vaille
tarkoitustaan, teki sen rumaksi... Sitäpaitsi harmitti sekin, että
kotka, joka levitteli siipiään sapelin kultaisessa kahvassa, —
pronssia se kuului olevankin, — muistutti Venäjän vaakunaa. Venäjä oli
vihollinen, voittaja, tyranni. Eikä Antti jaksanut oikein käsittää,
että kotka saattoi olla Saksankin vaakunassa. Mitä hän Saksasta? Kaunis
ostosapeli joutui kotkansa ja tyhmästi todellisuuteen viittaavan
kärkensä vuoksi verrattain pian romuloukkoon.
Kaupungissa elivät lyseolaiset pikku sodassa kansakoulu- ja katupoikia
vastaan. Ihaillen katseli pieni ja hyvin ruikeloinen Antti jotakin
lyseotoveria, joka oli saanut niskaansa haavan katupojan terävästä
kivestä, niinkuin Goljat otsaansa Davidin lingosta. Katseli, miten
pöyhkeästi haavoitettu kesti kipunsa ja miten hän nyrkkiään heristäen
uhkasi kostolla pakenevaa sala-ampujaa... Miesmuistoiseksi
suurtaistelun päiväksi muuttuneena Aleksanterin-päivän iltana, syksyn
pimeässä, jolloin katulyhdyt tuskin valaisivat puolta talon pituutta,
liikkuivat vastakkaisten leirien sankarit syrjäkujilla täysin
varustettuina: lyijykuulia oli valettu ja pujotettu vahvoihin
nuoranpätkiin, parsinneuloilla teritetyillä heittonuolilla oli
kokeiltu, välistä jonkun miehuullisen ystävän hartioihinkin, hänen
omasta pyynnöstään. Silloin hiiviskelivät viholliset kavalina
joukkioina hämärissä puistoissa ja pitkin lankkuaitoja, — kunnes
toivottu tappelu syntyi. Ja kerran joutui Antti vakoilijaksi. Ilkeä,
alhainen tehtävä, jota ainoastaan vaaran suuruus kaunisti.
Vihollisjoukkojen luultiin vetäytyneen erääseen saareen, suunnattomien
halkopinojen taakse. Ken katsomaan, olivatko he siellä? Antti
tarjoutui, ja lisäksi eräs isompi poika, jolta aina valui sokerivesi
suupielistä, sillä hän oli kauppiaan esikoinen. He menivät, — Antti
haaveellisesti innoissaan, toinen uhkaillen vihollista julmalla
selkäsaunalla: hänellä oli kourassa hyvä lyijypamppu. Antilla ei ollut
aseita. Katupojat eivät olleetkaan siellä. Vakoojat palasivat, ja Antti
antoi raporttinsa. Muutamat isot pojat nauroivat hänen juhlalliselle
selostukselleen. Ja silloin tuli Antille asia noloksi... Se, että
hänelle vakoilijana naurettiin, oli hänestä loukkaus itse leikkiäkin
kohtaan. Miksi ei sopinut näin raporteerata? Pitikö vain ajatella
todellisuutta, oikeaa selkäsaunaa, katupoikien mukiloimista
lyijypampuilla?
Toista oli leikkiä sotaa, kun ei leikille naurettu. Siellä maalla,
kesälomilla, se kävi päinsä. Oli luettu Kyyroksesta, — osattiin
koota toisia poikia, talonpoikaisia lapsia, metsään ja ahoille —
suureen näytäntöön. Mentiin laumana kankaalle, kuljettiin kuivaa,
päiväpaisteista, kallioiden kohdilla kumisevaa ahoa. Hakattiin
kirveellä, jonka naapurinpojat olivat tuoneet mukaansa, pitkiä
keihäitä. Oli luotava falangi. Kuninkaaksi asetettiin pikku Nathan,
kaikkein pienin koko joukosta, pienin, nuorin ja heikoin, kivuloinen ja
hiukan raajarikko. Hänet nostettiin istumaan suurelle kivelle ja
pistettiin hänen käteensä valtikaksi pellonpientarelta tuotu kukkiva
horsma. Siinä hän istui kalpeana ja pää kallellaan kuin mikäkin pikku
_Ecce homo_ olisi istunut orjantappuran oksa kädessä. Toisten oli hänen
edessään esitettävä kahden falangin yhteentörmäystä. — Mutta miksi
kilpailivat talonpoikaiset pojat siitä, ken olisi löytänyt itselleen
pisimmän keihään, jolla olisi ollut helpoin torjua vastustajaa? Pitihän
etummaisilla olla lyhyemmät peitset. Eihän eräiden peitsien ollut
voitettava pituudellaan, vaan kysymys oli kauniista liikkeistä ja
toisten tahallisista tappioista, sellaisista, joihin alistuttiin
mielellään, teeskennellen tappiolle joutumista. Ja — miksi oli
kuningas niin kelmeä, kyttyräinen, hiukan rampa, — varsin vähän
epätodellinen.
Hauskempaa oli samota pelkästään Veertin kanssa. Hän ei juuri häirinnyt
tunnelmaa, oli harvapuheinen, antoi ohjata itseään; hän ei ollut
erikoisen omilla mielikuvilla varustettu, — kulki mukana miten vain
haluttiin. — Jahdattiin naapurin sikoja, — villisikoja ne olivat
Antista ja Veertistä, kauheilla torahampailla varustettuja metsäsikoja;
noiden äskeisten talonpoikaislasten vanhempien sikoja. Ne köllöttelivät
kesän helteessä savirapakossa naapurin kujan suussa. Tuolta kuumotti
talo, vanha, maalaamaton, musta talo somana ja tuttavallisena aukeilta
pihoiltaan. Ensimmäisenä rakennuksista riihi, jossa kuolleet olivat
kummitelleet ruumislaudoillaan; sitten navetta, jonka puhki kulki
kärrytie; sitten vihanta piha, jonka toista reunaa rajoitti pirtti ja
toista jono vihreäovisia aittoja. Ilma oli tyyni, ei lehtikään lepissä
värähtänyt. Järvi tuolla edempänä aivan tyyni, hopealla viilutettu.
Hiivittiin sikoja lähelle, varustettuina sateenvarjon varvuista
punotuilla jousilla sekä nuolilla, joiden tutkaimissa oli teräviksi
tahkotut kattonaulat. Ammuttiin sikoihin. Mikä säpsähtely, tohahtelu,
hölmö rynkäily sinne tänne, kauheasti säikähtynyt röhinä, kun ne
rynkäsivät ylös rapakon mukavasta levosta, päivänpaahteesta
ruusunpunaisina ja savivellistä saastaisina. Ryntäsivät pakoon minne
pääsivät, — taloon niitä ei laskettukaan, ne ajettiin metsään, Veerti
ystävänsä kanssa perästä. Nyt juostiin virsta, kaksi. Piti ampua ensin
nuoli sikaan, saavuttaa sitten otus juoksemalla ja ottaa nuolensa
takaisin. Se onnistui enimmäkseen. — Mutta kerran, kun näiden
villisikojen metsästäjät olivat juosseet paitansa märäksi ja itsensä
näännyksiin mättäille, pääsikin isoin sika pakenemaan takaisin kotiin
— nuoli takalistossa. Mitä, jos rautanaulalla teritetty vasama
naapurissa huomattaisiin? Naapurin emäntä tulisi valittamaan ja
kantelemaan. Silloin saisi Antti maksaa häijyn huvinsa hyvin
häpeällisellä tavalla, — sitäkin sattui muutaman kerran. Taasen
todellisuus! Vähitellen johtui pikku ilkiö ajattelemaan, että elukankin
selkään saattoi koskea, — oppi omia kipujaan ajatellessaan. — Onneksi
ei tästä villisianjahdista huomattu naapurissa mitään; pojat pitivät
sen omana salaisuutenaan.
Alkoi uusia leikkejä. Onnellinen Antti: kyllä hän sai leikkiä! Seura
tuli nyt hänen mielestään hienommaksi: hän joutui herrasnaapurien
poikien pariin. Veerti ei enää joutanutkaan: häntä ei onni niin
suosinut, hänen täytyi ensin keräillä äidilleen pelloilta luita, joista
saaduilla rahoilla ostettiin hiukkasen särvintä tai joskus pikku pussi
kahvia, ja sitten hän varttui ja toimitteli miehen tavalla pikku rengin
tehtäviä, osasi pian hevosenkin valjastaa. Mutta Antti, hän leikki!
Kesä alkoi lakastua. Antti oli vilustunut, makasi vielä keskipäivällä
vuoteessa, hiukan kuumeessa. Ja hänen päätänsä särki kauheasti. Tulee
silloin kasvattajan ilomielinen, lempeä tytär sanomaan:
"Antti, nousepas ja katso, keitä tuolla on, puutarhassa."
Antti menee ikkunaan: viinimarjapensaiden käytävät kuhisevat täynnä
pappilan poikia, kasvot mustikoilla tatuoituna, jouset kainalossa,
höyhenet päässä. Hyvin maistuvat heistä mustanpuhuvat viinimarjat.
Antin päänsärky — katoaa silmänräpäyksessä. Pieni kuume on jo heti
mennyt. Metsään! Kangas kumisee, pihkan palsamilta tuoksuvat hongat
humisevat. Pensaikot antavat suloista varjoa. Eri heimoiksi hajonneina
vaanitaan, ammutaan salaa katajain kätköstä; sammalskalpit kasaantuvat
vöihin.
Auta armias, yksi parahtaa ja kiroaa miehekkäästi: Antti on ampunut
kirkkoherran poikaa teräskärkisellä. Nuoli riippuu Kastenin ranteessa.
Se täytyy varovasti vetää irti. Hurmetta vuotaa. Haava pöhöttyy...
Antti vapisee häpeästä ja pelostakin: rovastin poika on sentään
rovastinpoika, — hän ainoastaan Antti, joka sitäpaitsi alkoikin tämän
liian todellisen leikin. Ja Antti värisee surusta: ei hän ollut
tahtonut tehdä kipua, tehdä totta. Katumus ei haivu siitä, että ammuttu
nauraa Antin huolelle ja väittää, ettei häneen koske ollenkaan. Se,
että on haavoittanut näin ystävällistä, se vain lisää häpeää ja surua.
Hauskinta on sittenkin leikkiä — yksin. Levittää sotamiehet,
jättiläisarmeija, jota on viikottain leikattu ja maalattu, yläsalin
valtavalle permannolle, — katsella liikkumattomia rintamia,
järjestellä sataa mamelukkiaan uusiin asennoihin, kuviksi. Se on
hauskempaa kuin pappilan poikienkin seurassa, jotka tulevat tänne
välistä omine sotamieslaatikkoineen, mutta ampuvat kanuunoillaan ja
iskevät kepeillään sotilaat toisiaan säpäleiksi! He ovat niin
todellisia.
Ja viimein sattui hyvin kauhea tapaus. Pappilan ja muut herraspojat,
heidän joukossaan Antti, ovat olleet sotaretkellä, — tai paremminkin
paraadissa. He ovat marssineet pitkät matkat maantietä, sileää,
hiekkaista maantietä, joka loisti siellä kuin kulta... Ovat
laskeutuneet alas korkeaa mäkeä... Parin lehtorinpojan oikeat,
vasituisesti tätä kesää varten ostetut rummut ovat pärisseet, oikeat,
nahkakalvolla varustetut orkesterirummut. Ne ovat toista kuin pappilan
suuret meijeriastiat, jotka riippuvat kirkkoherran poikien ja Antin
vatsalla ja joita hakataan sievoisilla haloilla. Aseita on mukana,
lehtorin pojilla hyvin kauniit, joululahjaksi saadut korkkipyssyt,
toisilla omatekoisia tai vanhoja. Ainoastaan kaikkein nuorimmalla,
tyttömäisellä pikku Thorwaldilla, jota sanotaan akkamaiseksi, ei ole
mitään soittovehkeitä eikä aseita. Pojat laulavat, — etenkin pappilan
pojilla on ihana ääni, yksi heistä laulaa kuin enkeli. Lehtorin poikien
kaskit kiiltävät. Lippu liehuu: sinivalkea Suomen lippu... Sääli
meijeriastioita.
Mäenrinteellä tulee mainio väijyskellä ohikulkijoita. Pujahdetaan
leppien siimekseen, asetutaan louhikon kivien taakse. Toivotaan, että
joku ajaisi tietä pitkin. — Ja nyt kuuluukin rattaiden ratinaa.
Hevosen kaviot kopisevat. Kun matkustaja joutuu poikien kohdalle,
keskellä jyrkkää ja vaarallista mäkeä, jossa hevoset aina kompastuvat,
silloin yht'äkkiä rummut pärisemään ja peltiastiat rämisemään. Hevonen
korskuu, loikkaa syrjään, on kaataa rattaansa alas jyrkänteeltä, ajaja
laskettelee kauheita kirouksia, — hevonen lentää vauhkona sillalle ja
toisella puolella siltaakin sievoisen matkaa. Se joka siitä ajoi, oli
ollut Thorwaldin isä! Nyt saa Thorwald varmaan kotonaan tästä kuka
käski. Hän on hyvin alakuloinen...
Se päivä oli kaikista paitsi Thorwaldista erinomaisen ihana. Niin
Antistakin.
Mutta Antille tuli itku pitkästä ilosta. Marssi päättyi suloisen
kesäillan hämärässä pappilaan. Siellä mentiin viemään meijeriastioita
takaisin maitokamariin. Kamarin eteisen nurkassa oli pyssy. Oikea
pyssy, — raskas luodikko. Antti ottaa sen. Kohottaa poskelleen, tähtää
yhtä pojista, nuorinta. Hän on jo vetänyt hanan auki, aikoo juuri
nykäistä liipasinta... Silloin Kasten huutaa:
"Se on ladattu, navettamiehen pyssy."
Navettamies kävi sorsia ampumassa ja piti ladattua pyssyään siellä
eteisessä.
Antin käsi on voimaton, kun hän laskee luodikon nurkkaan. Hänen kätensä
ei vapisekaan, mutta sisällisesti hän vapisee, — toisella tavalla kuin
siellä metsässä, kun hän ampui Kastenia teränuolella.
Jos hän olisi vetänyt liipasinta, silloin — olisi Helge kaatunut,
kuollut!
Hän olisi sen tehnyt... murhan.
Olisiko hänen silloin — pitänyt itsensäkin kuolla! Kauhun kuva, —
kuvitella ampuneensa toisen, — ei jättänyt Anttia pitkiin aikoihin, ei
koskaan.
Niinpä se pieni kehitys alkoi olla valmis: hän ei enää oikein
rakastanut aseita; ne saattoivat olla niin inhoittavan todellisia...
Tuntuu kuin hänen täytyisi kuolla, jos hän toisen tappaisi, tai ainakin
nääntyä ikänsä puolikuolemassa, katkerissa tuskissa, jos hänen olisi
pakko sekin vielä tehdä. Saattaahan ihmiselle tulla sellainenkin
velvollisuus.