SAITURI

Antti on menossa Uunon kanssa peltiseppä Rosslanderin luokse.

Uuno on Antin likeisin toveri, sillä he asuvat kaupungissa

naapuritaloissa.

Rosslander on hyvin rikas. Hänellä kuuluu olevan rahoja kirstut ja

uuninloukot täynnä. Hän omistaa kaksi taloa tässä kaupungissa ja

lisäksi muka kivimuurin myöskin Turussa.

Hän on leskimies; hänen eukkonsa siis kuollut — luultavasti nälkään,

kuten Uuno väittää, sillä ukko on hirmuinen saituri. Mutta hän on Uunon

kummi.

Uuno uskoo nyt voivansa houkutella viekkaudella kummiltaan vähäisen

rahoja. Kelpaahan Uunolle sellainen hyvä, vaikka hän onkin varakkaan

talonomistajan poika: Uunolta alkaa kulua paljon tupakkaan, jopa

välistä viini- ja punssipulloihinkin. Häntä haukutaan nimittäin

pahantapaiseksi pojaksi, ja siitä hän on ylpeä: aina hän näet pelastaa

nahkansa niiden kynsistä, jotka häntä epäilevät, — opettajien, isänsä

ja äitinsä rangaistukselta. Siis on hän viisas. Hän saattaa mennä

kouluun, — hän ja Antti ovat nyt lyseon kolmannella luokalla, —

sikarinpätkä liiviensä taskussa. Kun hän uskontotunnilla nousee

vastaamaan, haparoi hän muka ajatuksissaan, mutta oikeastaan

tarkoituksella, liiviensä rynnästaskua ja vetää siitä esille

sikarinpätkän. Opettaja huomaa sen. Hän osoittaa Uunoa sormellaan ja

huutaa, honottaa: "Polttaako hänkin tupakkaa?" Keskimmäinen näistä

kolmesta sanasta on erikoisesti korostettu, ikäänkuin lehtorista olisi

suorastaan uskomatonta, että Uuno, hänen harras ja Jumalaa pelkäävä

lemmikkinsä, tupakoisi.

Uuno katselee silloin ällistyneenä sikariaan ja liivejään ja huudahtaa

silmät suurina ja käsiään haristellen:

"Kah, kun otin hairingossa kotoa isäni liivit! Niissä tämä

sikarintumppi, — hyi, hyi!"

Ja opettaja uskoo Uunoa, joka saa istua paikalleen sen kovemmalle

tilille joutumatta.

Toipa Uuno kerran saman ankaran lehtorin tunnille mukaansa konjakkiakin

pienessä putelissa. Maisteli pullosestaan pulpetissaan istuen; sanoi

lehtorille, että se oli linjamenttia, jota äiti oli hänelle antanut,

kun hänellä oli rinta kipeä: yskää... ehkä keuhkotaudin alkua.

Sellainen on Uuno. Kyllä hän osaa vehkeillä.

Uskonnonlehtori luulee, että hän on hyvä poika, koska hän osaa todistaa

kaitselmuksen hyvyyttä ja viisautta kuvailemalla, kuinka jänis on

talvella valkea, mutta kesällä ruskea: värinmuutoksilla suojelee Jumala

viatonta jänistä. Mutta epäilijöitä, — sellaisia sanoo Uuno olevan

etenkin ylemmillä luokilla, — kohtelee se lehtori ankaralla kädellä,

niin: kädellä!

"Se on heille parhaiksi", ilkkuu Uuno. "Miksikäs he ovat niin tyhmiä,

etteivät vedä nenästä lehtoria, joka on tyhmä!"

Nyt pitäisi Uunon saada hiukan rahaa, sillä jälleen on markkinat

tulossa: markkinatungoksessa on Uunon hauskaa ja jännittävää

heiluskella pienessä seilissä isompien poikien kanssa, illalla,

pimeässä, kaulukset pystyssä, lakki syvään silmille vedettynä, joten

opettajat eivät tunne, jos vastaan sattuisivatkin. Mutta älköön Antti

sellaiseen tulkokaan, kiltti poika, opettajien lellikki, sanoo Uuno.

Eikä Antti uskallakaan tulla, se on totta. Ah, poissa täytyy hänen olla

sieltä hurjasta huvista, ei passaa hänen mitenkään seikkailla

markkinatungoksessa kovin myöhään, pillien ja posetiivien soidessa,

karusellien pyöriessä, häkkieläinten muristessa, siirappiveden imelän

tuoksun ja rinkiläin lemun levitessä liejulta hajahtavaan ilmaan.

"Koetetaan narrata ukko Rosslanderilta rahaa", sanoo Uuno. "Hän on muka

jumalinen, hänkin, tuo minun kummini!"

Ja Uuno jatkaa varsin ystävällisesti huoaten:

"Eikä sinullekaan, Antti, raha olisi pahaksi!"

Se on totta: Antti on kyllä köyhä. Mutta ei hän sitä tuntisi, jos ei

joku siitä hänelle huomauttaisi. Muutaman markan lukukaudessa saa hän

taskurahoja, omiin tarpeisiinsa, mutta eiväthän enimmät muutkaan saa

enempää. Niihin rahoihin on hän varsin tyytyväinen. Hän ei kaipaa

oikeastaan mitään, kun saa vain paperia, värikyniä ja sen sellaista.

Mutta nyt tuo Uuno herättää jollakin tavoin hänen rahanhimonsa!

Ahnaasti hän ajattelee, että jospa toveri ihmeellisellä kavaluudellaan

yllyttää ukko Rosslanderin hellittämään killinkejä hänellekin, Antille.

Miksi Rosslander hänelle hellittäisi? Eipä hän ukkoa edes tunne, — kun

taas Uuno on hänen oma kummilapsensa... Kuitenkin Antti toivoo

jotain...

Siinä Pitkääsiltaa käveltäessä vakuuttaa Uuno, että nenästetään

kitupiikkiä lujasti, — ainakin tehdään hänestä pilkkaa.

He tulevat saiturin talolle, matalan, äitelän ruskean puurakennuksen

kuistille. Toisella puolella autiota pihamaata on musta, syksynkolkko

virta, toisella korkea lankkuaita ja sen vierellä pari lehdetöntä,

märkää koivua. — Uuno iskee siinä portailla vielä Antille silmää,

irvistää ilkkuvasti ja naputtaa sitten oveen. Hän ottaa naamalleen

lampaan ilmeen, odottaa ukkoa. Ei kuulu tuokioon sisältä mitään. Uuno

naputtaa uudestaan, ja alkaa kolkuttaa: lyö häikäilemättä nyrkillään,

puolilaho ovi jymisee ja rutisee. Sisällä kolistaan silloin. Ukko

Rosslander tulee avaamaan.

Ilkeä löyhkä lyö keittiössä poikia vastaan; he ovat tulleet sisään

keittiön ovesta, vaikka talossa on toinenkin, parempi; mutta Uuno

tietää, että se parempi ovi on aina kiinni, — saituudesta kai kiinni

naulattu; saattaahan puu kulua! — Löyhkä on niin vastenmielinen, että

Uuno pusertaa ehkä väkistenkin nenäänsä heti, kun Rosslander kääntyy

ovelta takaisin sisälle. Uuno kuiskaa, että se on jotain pahempaa

hajua, mutta siinä hän liioittelee, sillä vain ummehtunutta ilmaa se

on: täällä ei varmaankaan ole avattu viikkoihin ikkunaa, — tuskin koko

tänä päivänä edes keittiön ovea.

Rosslander ei aluksi puhu mitään. Alkaa mennä hitaasti kamariinsa. Uuno

sanoo terveisiä äidiltään ja isältään; kertoo, että etenkin mamma on

ollut syvästi huolestunut siitä, ettei kummia ollut näkynyt heillä

pitkään aikaan. Oliko herra Rosslander kipeä?

"Minäkö — kipeä", naurahtaa ukko jäykällä, omituisesti komisevalla

äänellään, epäluuloisestikin. "Minäkö kipeä? Hah hah hah, ei minua

mikään vaivaa, — ei minulla ole mitään puutetta."

Ukko kutsuu poikia sisemmälle, varsinaiseen oleskelukamariinsa. Siellä

on yhtä tukahduttava haju kuin keittiössäkin, — ehkä vielä ilkeämpi:

ummehtuneen ilman ja hien, pölyn ja lian äitelää yhtymää.

Ukko asettuu keinutuoliinsa, leveään ja lonksuttelevaan. Pojat

tuoleille, jalat vähän riipuksissa, — Uuno nöyrästi aivan tuolin

äärimmäiselle reunalle. Ukko, kookas ja vahankeltainen, öhisee:

"Öö-höö. Öö-höö..."

Muuta ei hän virka.

Ikkunalla, jonka ruutuja peittää paksu tomu, kasvaa hyvin rehevä

myrtinkukka. Antti ihmettelee, miksi Rosslander kuitenkin sitä hoitaa,

— aavistelee jotain, ajattelee Rosslanderin kuollutta vaimoa ja

katselee omituisen haikeana myrttiä. Ja sitten alkaakin ukko

Rosslander:

"Eikös se olekin kaunis kukka? Kaunis se on... Ei niitä niin tuuheita

paljon; rouvani kukka, — niin, höm, niin. Vainajan, niin, höm, niin,

kun ihminen kuolee! Kuolee pois..."

"Kuolee se, kuolee", huokaa Uuno ulkokullatusti. "Eikä ihmisparasta jää

mitään, kun hän kuolee."

"Kuinka? Eikö mitään jää?" kysyy ukko Rosslander oudostellen.

"Niin, jää kyllä... jää tietysti sielu. Sehän aina elää — taivaassa!"

oikaisee Uuno.

"Taivaassa, — niin, niin, se on totinen sana", toistaa Rosslander. "Ja

minä teetän meille komean hautamerkin, — minulle ja rouvalleni. Siihen

tulee sellainen taketti, jossa on kultaiset nupit, tai kullanväriset,

jokaisen säleen huipussa. Ja keskelle aitausta tulee oikein iso kivi.

Sliipattua kraniittia; kiven ylimpään kohtaan suuri kultainen pumpula

tai niinkuin pallo, jonka päällä on risti, uskon merkki; sellaisia

käytetään Pietarissa, siellä olen ollut peltiseppänä, niin, — höm,

höm. Sitten me siellä, minä ja rouvani odotamme tuomion päivää. Tuomion

päivää, höm, höm, niin... Vanhurskaat..."

"Vanhurskaat oikealle kädelle, jumalattomat väärälle puolelle", lausuu

Uuno. "Kaikki kunnon ihmiset oikealle: ahkerat, hiljaiset, siivot,

säästäväiset... ja pukit — helvettiin!"

Ukko Rosslander:

"Oletko sinä poikani, sen hengen lapsia. Taidat olla. Taidat

ajatella... että täytyy olla siveä ja hiljainen ja täytyy säästää,

tahdon sanoa, että rehellisesti itse leipänsä ansaita? Niin, niin,

rehellisesti: se ei ole aina helppoa! Kyllähän maailmassa voi juosta,

puuhata, vehkeillä, — tienata rahaa petkuttamalla. Mutta:

rehellisesti, kovalla työllä, siinä on... höm, höm. Hiljaa kotonaan

pysyen, — pistäen pennin toisensa viereen salaa. Sepä se vasta onkin,

poikani... Sinä olet — kummilapseni? Mielelläni sinua... Sinä —

taidatkin olla älykäs poika? Tarkka, taitava, niin, niin, höm, höm..."

Istuttiin tuokio hiljaa. Kamarissa oli äänetöntä, — kuollutta. Hiirten

nakertelua vain kuului. Ukko könötteli keinutuolissaan, pisti nenäänsä

hitaasti nuuskaa, hankasi sieraimiaan, yskiä rouskutti, aivasti pari

kertaa...

"Minkäs tähden kummi teettikään tähän kamariin uuden lattian —

asfaltista?" kysyi Uuno viimein.

"Minkä tähden?" toisti Rosslander. "Kuulehan poikani: asvaltti on

sellaista ainetta, se estää rotat pääsemästä sisään, — eikä kulu.

Lankut kuluvat kuitenkin... Asvaltti kestää, — kymmeniä vuosia. Ei

sitä tarvitse maalatakaan... höm, höm... Niin, niin..."

"Mutta — eikö se ole kylmä?" tokaisi Uuno. "Minusta tuntuu kylmältä...

Lienenkö vilustunut? En minäkään kuumasta tykkää. Eilen pyysin, ettei

huonettani lämmitettäisi, jotta olisi parempi lukea yöllä, viileässä.

Luin kello neljään aamulla; taisin sittenkin vilustua. Tuli nuhaa.

Ätshish!"

"Vai niin sinä — todella ahkeroit", sanoi ukko Rosslander. "Se on

oikein, poikani, että ihminen on ahkera ja säästäväinen. Ahkeruuskin

kovan onnen voittaa. Jumala siunaa ahkeria, ahkeratkin voivat tulla

rikkaiksi. — Kylmäkö täällä? No, no; itsehän pidät kylmästä, siinä

olet älykäs poika. Jospa näyttäisin sinulle jotain, — niin tietäisit,

miten hyvä on olla kylmässä! Näin virkeänä minä olen elänyt sillä

tavoin. Eikä se ole pahaksi tälle toisellekaan pojalle, — mikä tämän

nimi olikaan? Onko hän mikä poikiaan? Niin, jos näyttäisin, kuinka

vähällä ihminen saattaa tulla toimeen, — ja voi juuri sillä tavalla

parhaiten, elää hyvin vanhaksi. Se on minun oma keksintöni. Sanoit,

Uuno, että viileässä on raitista tehdä työtä. Mutta nukkua siinä vasta

onkin hyvä: kylmä ilma on rohtoa keuhkoille! Nykyään en tarvitse enää

paljon ollenkaan lämmittää: minulla on se konsti. Niin, niin, kyllä

köyhyys meitä opettaa. Opettaa se aikoinaan teitäkin! — Kyllä maailma

tasii... Niin, niin, höm, höm."

Ukko laskeusi keinutuolistaan ja meni sänkynsä luokse. Vilkaisi vielä

Anttiin ja kutsui sitten Uunoa katsomaan jotakin: hänen makuupussiaan.

Se pussi tai pitkä säkki oli sängyssä peiton alla. Ukko Rosslander

sanoi itse sen ommelleensa vanhoista turkinnahkoista. Se oli niin

suuri, että ihminen mahtui siihen, — ainoastaan pää jäi ulkopuolelle.

Se oli varustettu suusta kurenauhalla. Yöksi sanoi Rosslander menevänsä

pussiin ja vetävänsä kurenauhat huolellisesti kiinni kaulan kohdalta.

Päässä piti hän yöllä karvahattua, reuhkat korville laskettuina. Täten

säilyi ruumis ihmeellisen lämpöisenä, eikä huonetta tarvinnut juuri

milloinkaan lämmittää, näinä kalliina aikoina: tunnottomat ihmiset

nylkivät yhä enemmän haloilla; mutta Rosslander oli pistänyt heidät

pilkaksi, nukkui omissa lämpimissään.

Uuno iski Antille silmää, irvisteli salaa, mutta sanoi vakavasti:

"Senpä tähden kummi onkin niin terve. Olen sitä monesti ihmetellyt!

Täytyypä ottaa oppia. Säästäväinen minäkin tahdon olla. Niin, ehkäpä

minustakin tulee sellainen kuin kummi, joka on niin, höm, — höm,

rikas!"

"Rikas?" toisti ukko hätkähtäen. "Mitä — helkkunaa! Rikas muka! —

Mutta jos olisinkin vähän rikas, niin onpa siinä tarvittukin

ahkeruutta, — ja Jumalan apua. Ihmisen pitää luottaa Jumalaan, eikä

maailmaan. Onko tämä nyt rikkautta, jos... No, saattehan ne nähdä, ne

rikkaudet! Katsellaan nyt sitten niitä rikkauksia!"

Rosslander avasi oven sisemmälle. Siellä oli useita huoneita. Oli

välkkyviä mahonkipöytiä — välkkyviä, jos sipaisi niiden tomuista

pintaa sormellaan. Oli suuret sängyt kukkuroillaan patjoja,

pitsireunaisia pieluksia, hienoja peitteitä. Riippui ikkunoissa

harvinaisia uutimia. Ja perimmässä huoneessa, suuressa salissa, oli

kullattu peili ja marmorinen pöytä. Antin silmät häikäistyivät. Olipa

tuolla miekkosella tavaraa, — mutta teetti lattiansa asfaltista, ettei

se kuluisi, ja makasi talvipakkasella kylmässä huoneessa pussissa.

"Tässä on kummi, joka on mies!" kehui Uuno. "Jospa minäkin kerran

saisin tällaisen komennon, — ahkeruudella ja siveällä käytöksellä, —

niin kyllä minä sitä varjelisin! Ja vaikka kummi on rikas, niin hän...

viisas. Se on ihme ja kumma!

"— Sanokaapa, kummi, miten te olette kaiken tämän saanut, miten ollut

ahkera ja taitava? Nuoren olisi opittava vanhoilta..."

Ukko Rosslander alkoi kertoa Uunolle, kuinka hän ennen oli ollut köyhä

mökin poika, kuinka oli joutunut Pietariin, säästänyt siellä ja tehnyt

Suomessa käydessään hyviä talonkauppoja: eivät olleet myöjät

ymmärtäneet omaisuutensa oikeaa arvoa. Ja sitten oli hän saanut

vaimokseen varakkaan naisen... Naisi hän vielä uudestaankin, jos

tapaisi siveän ja Jumalaa pelkääväisen tytön.

"Kyllä kummi aina siveän tytön löytää", sanoi pikku Uuno. "Semmoinen

mies, — ja lisäksi rikas!"

Mentiin siitä takaisin äskeiseen kamariin. Siellä ukko Rosslander

jatkoi kuvauksiaan entisestä köyhyydestään, tarkkuudestaan, viisaista

tavoistaan ja keksinnöistään, miten sai kootut rahansa tuottamaan

tavallista isompaa korkoa, ostamalla vuokrakasarmeja.

Ilta hämärtyi. Uuno huokasi:

"Niin, niin, — kun ihminen kasvaisi jumalanpelossa! Jumalanpelko on

viisauden alku, sanoo isä aina..."

Ja Uuno kuvaili, että hänen äitinsäkin oli hyvin tarkka, puhumattakaan

isästä.

Pikku vieraat alkoivat tehdä lähtöä.

"Kuules, poikaseni", sanoi ukko Rosslander. "Ei taida äitisi antaa

sinulle oikein rahoja, — pieniin tarpeisiin? Se on kyllä hyvä: siten

opit säästäväiseksi. Äitisi on viisas ihminen. Mutta osaathan sinä

rahaa käytellä! Ja jos minä nyt sinulle annan, niin älä tuhlaa! Käytä

se oikein, kartuta taidolla sitä, mikä sinulle on annettu, edisty ja

kehity, kun olet kerran niin terävä lapsi... Minä, minä annan

sinulle..."

Ukko meni piironkinsa luokse ja avasi sen lahvin. Siellä oli sisällä

paljon pieniä laatikoita ja lokeroita, mutta Antti ei nähnyt niitä kuin

vilahdukselta, sillä ukon leveä ja lihava selkä asettui eteen. Sitten

tuli Rosslander ja pisti Uunon käteen jotakin, ja Uuno kiitti

kumartaen:

"Kost' Jumala! En, en minä toki tätä väärin käytä. Paperia ja

lyijyspänniä minä tällä ostan. Suurkiitosta, paljon kiitosta, kummi."

Ja sitten Uuno ja Antti vihdoin lähtivät.

Kun ukko Rosslander oli lukinnut keittiönsä oven, heristi Uuno hänelle

portailla salaa nyrkkiään ja kirosi:

"Vietävän kelju! Arvaas, mitä se antoi? Mitä lahjoitti! Katsos:

kymmenen penniä! Homeisen kymmenpennisen! Voi kitupiikkiä! Ostapas

sitten tällä — punssia. Eihän kymmenellä pennillä saa edes värikyniä

sinulle! Me ostetaan tällä paperosseja."

Antin sydän oli hiukan haikea: olisi tuolla ukolla ollut rahaa antaa

vähän hänellekin, joka olisi tosiaan ostanut sillä jotain hupaista

itselleen. Mitäpä hän tupakasta! — Mutta miksikä ukko olisi sitä

hänelle antanut? Eihän siihen ollut kerrassaan mitään, mitään syytä!

Antti tunsi itse nolanneensa itsensä.

Ukko Rosslanderia hän kummasteli. Ja kummasteli vielä enemmän, kun

kuuli Uunolta sitten, ehkä vuoden päästä, että ukko oli mennyt uusiin

naimisiin. Uuno näytti hänelle kadulla kumminsa uutta vaimoakin. Nainen

oli Antista jollakin tavoin vastenmielinen: kookas, veltto, hetkuvan

lihava, suupielet leveällä, ihonväri harmaa, silmänalukset mustat ja

silmät ikäänkuin rähmäiset. Mutta vikkelästi iski hän silmää

Uunollekin, joka iski hänelle ensin. Nuoren rouvan korvissa kelluivat

suuret, kultaiset korvarenkaat.

"Sen keljun entisen akan renkaat", sanoi Uuno. "Saman akan, jolle ukko

rakensi sen komean hautakummelin. Tai itselleen hän sen rakensikin.

Mutta nyt tämä uusi menee siihen kolmanneksi. Haudassa kelju saa kaksi

akkaa. Uusi on sellaiseen hyvin tottunut. Hän on..."

Uuno lausui rumimman nimityksen, mitä naiselle annetaan. Antti ei sitä

vielä ymmärtänyt. Ja Uuno jatkoi:

"Koko kaupungin herrojen ja sällien! Kaikki hänet tuntevat. — Ja se

kelju nai hänet! Siihen ne rikkaudet menevät, siveydellä, —

talonkaupoilla, — säästetyt! Olisi antanut rahansa minulle, niin kyllä

olisin tietänyt, miten niitä käytetään! Jos olisin vanhempi, veisin

tuon likan ukolta, jos ukko kuolisi. Kääntäisin nurin ukon takkien

vuorit, sillä tuskin hän ilmaisee tälle hetkaleelleenkaan, että niiden

välissä on seteleitä. Mistäkö sen tiedän? Miksi hän ei sitten uskalla

mennä saunaankaan ottamatta sortuuttiaan mukaan. Kuules, heillä on nyt

— koirakin, tämän uuden eukon sylirakki; sitä sen keljun täytyy

elättää. Mutta sillä koiralla ei kuulu olevan nimeä: kummi on niin

tarkka, ettei henno antaa koiralleen nimeä! Mutta jos ukko kuolisi,

saisi uusi sulhanen paljon rahaa, rahaa! Ja kuoleehan se kerran tämän

käsissä, ainakin tappamalla. — Sillä tavoin sitä menestyy, kun on

oikein ahkera, säästäväinen, kelju!"