Oli markkinat, syysmarkkinat. Antti, joka kävi nyt lyseota, kuljeskeli
luokkatoverinsa Uunon kanssa isolla torilla. Oli ilta, oli pimeä, mutta
kuitenkin tavallista valoisampi: siellä täällä kuulsi vanhanaikuisia
katulyhtyjä, jotka polttivat lamppuöljyä, mutta teltoista ja kojuista
säteili kirkkaampaa valoa. Väkeä kuhisi. Hevoset juoksivat, mustalaiset
keinottelivat konkareillaan läpi tungoksen. Tuolla tatareita. Tuossa
juutalaisia turkissaksoja, joita Uuno ärsytteli: puristi heidän nenänsä
edessä takkinsa liepeen siankorvan muotoiseksi, heilutteli sitä ja
sanoi:
"Osta, frouva, Siibirin mummon nahka!"
Silloin juutalainen tai tatari rynkäsi muristen ulos, kyynäräkeppi
kädessä, ajoi Uunoa takaa... Tuokio, ja Uuno ilmestyi jälleen
kiusaamaan...
Pillit vinkuivat, hälisivät. Petoeläimet häkeissä karjuivat... joku
mies lauloi jotakin, jota sanottiin markkinaviisuksi. — Nämä olivat
melkein ensimmäiset markkinat mitä Antti oli nähnyt; ainoastaan pari
kertaa ennen lienee hän päässyt kaupunkiin markkinoille, pienempänä
kuin nyt. Ei hän ollut iso vieläkään, — lyseon toisella luokalla.
Silloin olivat markkinat tuntuneet kovin kummallisilta. Nämä sen sijaan
olivat — ihanat. Silloin, kun hän kuljeskeli kasvattajansa kanssa
torilla, pämppäsi jonkin korkean talon seinämällä aisakello, mutta
kellon vieressä seinällä riippui ja puheli elävä ihmisen pää, irti
leikattu pää. Se puheli, se kutsui väkeä sisälle. Mikä se oli?
Kamalalta se näytti, — punertava, verinen pää. Ja joku mies saman
talon portailla huusi ja kutsui ihmisiä sisälle, katsomaan puhelevaa
päätä... Kummallista, kauheaa Antista... Miten se pää oli siihen saatu?
Sisältäkö tuota aisakelloa soitettiin, koska se soi yksinään? Tuliko
siihen kelloon naru seinän läpi? Kummallista kaikki... kuin unta.
Vähän samaa, unen tapaista oli markkinoissa vieläkin. Antti asteli
Uunon vieressä tai perästä, pienenä, avuttomana... Oli rinkilöitä...
Oli pahvisia leikkihevosia, harmaita ja mustapilkkuisia papurikkoja, —
leikkikaluja, joista Antti piti vielä melkoisen isona. Oli jos mitä
merkillistä...
Uuno ei ollut vielä ihan sellainen vintiö kuin vähän myöhemmin, tuo
varhain viisaaksi tullut Uuno, jonka ylimielistä arvostelua ja hiukan
teennäistä, julkeaa miesmäisyyttä Antti vaistomaisesti pelkäsi; Uuno ei
vielä polttanut edes tupakkaa.
Markkinat, tai oikeastaan niiden aatto...
Mutta kauan ei Antti saisi niillä viipyä: täytyisi mennä kortteeriin
lukemaan läksyjä! Vasta ylihuomenna, toisena markkinapäivänä, oli
lyseolla markkinaloma.
Kortteeri tuntui hänestä ikäänkuin pimeältä, niin juhlallisen ja
melkein ankaran hiljainen se oli. Antti asui kunniallisen, ystävällisen
perheen kodissa. Mutta Antille se asunto oli hieman yksinäinen. Hyvin
siellä syötettiin, — mutta väkeä oli vähän, ainoastaan herra ja rouva,
joilla ei ollut isoja lapsia, ja pari palvelustyttöä. Siellä oli niin
hiljaista. Ainoastaan urkuharmooni soi silloin tällöin salissa Antin
seinän takana. Antti istui pöytänsä ääressä, ja luki, luki läksyjään,
kaiket illat. Koulu oli peloittava, opettajat tuntuivat vaativan
mahdottomia, Antti oli kunnianhimoinenkin, paitsi ettei hän tahtonut
tuottaa surua kasvattajalleen: hänen piti täyttää velvollisuutensa. Hän
luki, — luki päänsä sekaisin. Välistä pyydettiin arkuria menemään
kävelylle, hän ei mennyt, se ja se oli vielä osattava täysin ulkoa,
eikä Anttia ajettu ulos. Antti istui hiljaa komerossaan, selkä koukussa
lampun ääressä. Anttia kiitettiin ahkeraksi pojaksi.
Mutta tänään oli markkinat, ja Antti oli innostunut vapauteen.
Lyhyttä iloa: pian takaisin kotiin. Hiljaiseen taloon, missä
seinäkellon naksutuksen kuuli huoneesta toiseen. Kummalliseen elämään,
jonka tarkoituksesta hyvin heikko aavistus kuiskasi jotain sellaista,
ettei se kenties niin tarkoituksenmukainen ollutkaan, vaan
sattumallinen, jollakin tavoin kohtalokas... Ainainen tuttu,
alakuloisesti sirisevä lamppu. Läksyt, joita täytyi yhtä mittaa jankata
— kunnian vuoksi. Ulkona pimeys, — kaupunki nukkui aikaisin illalla,
ikäänkuin puolikuolleena; jokainen ihminen nousi ylös ja meni taas
nukkumaan, puuhasi sillä välin jotain... kuin kone. Ja lapset lukivat
puolestaan läksyjä: kun vain menisi huominen päivä, menisi päivä
kerrallaan, niin olisi taas hetken pulma voitettu.
Nyt oli lyhyt, ihana juhla. Ah, että se täytyi lopettaa niin pian!
Mutta Uuno sanoi, että vielä oli käytävä jossakin: paras herkku oli
maistamatta. Uunolla oli rahaa, hänen mammansa antamaa, ja aulis Uuno
vei nyt Antin suureen telttaan, jonka edustalla, lautakorokkeella
huuteli kirjaviin vaatteisiin puettuja miehiä ja naisia, salaperäisten
lyhtyjen valossa. Tai: yksi nainen ainoastaan! — Välkkyviä hopeatähtiä
heillä oli pukimissaan.
Uuno ja Antti menivät sisään.
Ja siellä teltassa rakastui Antti siihen naiseen. — Hämärässä teltassa
näytettiin käärmeitä, — Uuno sanoi, että ne olivat tehdyt saranoilla
yhteen liitetyistä puunikamista, — käärmeitä, joita juuri tuo nainen
loihti laatikosta esille koskemalla niihin kultaisella taikasauvalla.
Tiesihän Antti jo, mikä Kirke oli. — Ja siellä näytettiin soihtujen
punertavassa valossa monenmoista muutakin, joskaan ei yhtä salaperäistä
kuin nuo käärmeet. Soihdut lepattivat kiiltävissä maljoissa
jonkinmoisilla juhlallisilla kolmijaloilla. Ympärillä teltassa oli
hyvin pimeää tai hämärää. Väkeä oli vähän... Eikä Antti pian nähnytkään
muuta kuin tuon naisen, joka teki loitsutemppuja. Hän oli puettu
valkeaan, pitkään vaippaan, — Uuno sanoi sitä paidaksi. Päässä
kimalteli kultainen diadeemi. Hän seisoi punaisella korokkeella
alttarin ääressä, taustana musta kangas, ja kahden puolen hulmusivat
soihdut. Antti söi papitarta silmillään; hänen rintaansa pakotti, —
siihen koski kipeästi, kun miehisten näyttelijäin kädet hipaisivat
loitsijaa auttaessaan tuohon valkeaan vaippaankin. Antti olisi ollut
valmis mihin tahansa. Hän ei kuullut Uunon pilasanoja. Naisella
oli Antin mielestä ihana, kihara tukka, — musta tukka, joka
todellisuudessa oli kenties värjätty ja käherrysraudoilla pilalle
poltettu; ihana tukka; — ja korkea, jalo otsa, joka hohteli vielä
ylevämmin kuin kultainen panka sen ympärillä. Kaunis, valkea otsa, —
ja poskien hipiä hehkuva. Vielä hehkuvampi hänen povensa.
Antti leimusi tulessa, nääntyi tuskassa, — oli hätääntynyt,
häikäistynyt, pikku mielipuoli rakkaudesta.
Ja näytännön jälkeen kiiruhti hän kortteeriinsa. Mutta hän ei ryhtynyt
lukemaan. Hän kertoi toiselle palvelustytölle, sisäkölle, että hänellä
oli nyt rakastajatar.
Tyttö ällisteli ja nauroi:
"Antti! Mitä sinä niistä asioista tiedät, sinä!"
Ja hän nauroi vielä makeammin.
Antti ei naurusta ollenkaan loukkautunut: siinä naurussa oli sittenkin
jotain ymmärtäväistä, — niinkuin palvelijatar olisi ollut yhtä mieltä
hänen kanssaan, niinkuin heillä olisi ollut yhteinen asia; melkein
tuntui siltä kuin hän olisi saanut puhella hyvin rohkeasti sellaisista
asioista palvelijan kanssa. — Ja sitten Antti ryhtyi työhön, — ei
läksyjä jankkaamaan. Ei, öljylamppunsa ääressä, joka piirsi himmeän
valopyörän hänen kirjoihinsa, asettui hän laatimaan jumalaiselle
sirkusnaiselle rakkaudenkirjettä.
Se oli ankara työ. Mutta se kävi. Kirje oli tehtävä ruotsiksi, sillä
suomea tuo hurmaava ja ihana puhui hyvin huonosti, tuskin lienee sitä
ymmärtänytkään monta sanaa. Mutta olihan Antti jo alkanut lukea
ruotsia; täytyi kaivaa muistista koko sanavarasto. Ja kirje oli tulta,
ihailua; niin, jumalointia se oli, polvillaan rukoilemista, hellyyttä,
uskollisuutta, pyhää uhrautumista. Mitä tahtoi Antti uhrata? Sitä hän
ei tiennyt, mutta uhrista hän puhui. Hän pyysi hurmaavaa jumalatarta
kohtaukseen. Millä sanoilla? Ei hän toki siihen aikaan ollut lukenut
sanaa _rendez-vous_, — ei hän ollut lukenut hienoa, kulttiveerattua
ranskaa! Mutta hän ilmaisi asiansa jotenkin muuten. — Kirje oli tehty
hyvin pienellä käsialalla, sillä hän aikoi huomisiltana työntää sen
salaa jumalattarelleen, ehkä suoraan hänen käteensä. Ja jumalatar
kätkisi kirjeen lämpöiselle povelleen. Jos ei Antti uskaltaisi tätä
tehdä, niin oli hänellä valmiina toinen keino, jumalatar keitti
nimittäin teltassa loitsimalla kahvia, — teki kahvia siten, ettei
tarvinnut siihen kahvijauhoja, ei mitään... Sitä parissa sekunnissa
tyhjästä luotua kahvia tarjosi hän yleisölle, — näytteeksi, että se
oli oikeaa kahvia; hän kulki pitkin penkkiriviä, joka kaartui pyöreänä
näyttämön edustalla, kantaen tarjotinta ja siinä pieniä kuppeja. Antti
oli nyt päättänyt pistää kirjeensä tuollaiseen kuppiin, juotuaan siitä
ensin kahvin pois; kupista armas nainen sen löytäisi...
Antti osasi seuraavana päivänä läksynsä, vaikkei tällä kertaa ollut
niitä juuri lukenutkaan: rakkaus, se, että hän piti jumalatarta
mielessään, teki hänet ylen virkuksi, valppaaksi, reippaaksi. Hänen
kunnia-asiansa oli kunnostautua, ettei tuo jalo nainen jollakin tavoin
kärsisi häpeää hänen tähtensä, — kärsisi Antin omissa kuvitelmissa.
Antti uhrasi rakastetulleen tarmonsa ja älynsä ja oli uhristaan ylpeä.
Seurasi senkin koulupäivän ilta, — jännittävä ilta. Tällä kertaa oli
Antti täysin vapaa; huomenna olisi lomapäivä. Ja kun Antin kasvattaja
tuli kaupunkiin markkinoille, — ehkä pestaamaan palvelijoita, ehkä
ostamaan karjaa, mutta varmasti hankkimaan lahjoja palvelusväelle,
tytöille villaiset huivit ja rengeille kaulaliinat, värikkäät kuin
sateenkaaret, — niin, kun rouva tuli kaupunkiin, hankasi Antti
kupeellaan ahkerasti hänen hamettaan ja pyysi häneltä hiukan
markkinarahaa. Sai kokonaisen markan.
Sen markan aikoi Antti käyttää siten, että ostaisi tänä iltana lipun
tuonne sirkustelttaan; melkein mahdotonta oli sinne tunkeutua ilman
rahaa. Uunolta ei hän olisi suinkaan pyytänyt: ellei pyytäminen olisi
muutenkin ollut mahdotonta, ei Antti olisi siihen ryhtynyt senkään
vuoksi, että Uuno olisi saattanut tulla mukaan telttaan ja kenties
arvata kaiken.
Antti pujahti telttaan. Hän vapisi rakastajattarensa nähdessään. Niin
ihana oli jumaloitu nainen, että Antti sulki silmänsä, milloin Kirke
hetkeksi katosi mustan taustaverhon kätköön, — ummisti silmänsä
ajatellakseen vain hänen ihanuuttaan. Ja söi sitten jälleen silmillään,
sielullaan naisen tummaa tukkaa, hehkuvaa hipiää, jumalallista povea,
joka näytti hänestä niin hellältä. Antti oli hommautunut etupenkille,
melkein koko markkansa uhraten.
Viimein keitti hurmaajatar jälleen kahvinsa: hokus-pokus, taikasauvan
heilahdus, ja kahvi nousi höyryten tyhjälle alttarille, jota Kirke oli
ensin näyttänyt soihdulla yleisölle, todistaakseen, ettei siinä
aikaisemmin ollut kahvia ja ettei hänellä ollut mitään apuneuvoja, ei
kahvinpapuja, ei tarjotinta, ei kuppeja, ei mitään. Sitten kaatoi hän
kahvin pannusta kuppeihin. Ja nyt laskeutui jumalatar juhlallisesti,
pitkässä, tähdillä kirjatussa vaipassaan, joka lainehti hänen
lantioittensa vaiheilla ja paljasti kreikkalaisiin sandaaleihin
verhotut, paljaat jalat, — ihmisten joukkoon, tuli kuolevaisen
Antinkin kohdalle.
"Kuka tahto kumma kaffe?" kysyi jumalatar.
Ei kukaan tahtonut: sellaisia sikoja olivat nämä ihmiset Antin
mielestä! Sioiksi pitäisi ihanan Kirken heidät muuttaakin, — Mutta
Antti, hän tahtoi, hän osti kupin kahvia: 25 penniä. Vapisten tarttui
hän pieneen kuppiin, — niin hyppivällä kädellä, että kahvi räiskähti
yli reunojen. Jumalatar seisoi siinä edessä. Antti joi. Ei hän
muistanut, töllistelivätkö ihmiset häneen. Jumalatar tuoksui hänen
edessään — juovuttavalta. Ah, jos uskaltaisi hipaista häneen, hänen
vaippaansa. Mutta se jäi tekemättä. Ei hän tohtinut. Allapäin, hiljaa
nieleskeli hän tuon pienen tilkan kahvia, joka oli haaleaa ja kitkerää,
mutta maistui hänestä ihanalta. Hänestä tuntui kuin hän olisi jotain
sillä tavoin uhrannut, juomalla tuon kurjan kahvin, ikäänkuin muinoin
sankareilla teetettiin halpojakin ansiotöitä.
Hän viivytteli juontiaan. Vasemmassa kädessään piti hän
rakkaudenkirjettä hyvin pieneen kokoon käännettynä: se oli niin pieni
kuin mikä pulveripussi. Ja juotuaan karkaisi hän luontonsa, —
Akhilleuksen luonnon, ja työnsi kirjeen yht'äkkiä tyhjään kuppiin.
"Kiitos", hän sanoi, kiitti kahvista. Tai oikeastaan hän huokasi.
Sirkusnainen näki pikku pojan panevan jotakin kahvikuppiin. Hän
katsahti, mitä se oli, ärähti jotakin vihaisesti, ronkki mytyn kupista
ja heitti Antin kirjeen teltan sahajauhoiselle permannolle, likaan ja
märkyyteen. Ja meni Antin luota pois.
Antin rintaa riipaisi tuska, — alkoi kalvaa syvä suru. Jumalatar ei
ollut huomannut, mitä hän tarkoitti, vaikka päällekirjoituksena oli
ruotsiksi: "Oi rakastajatar!" Tai oli nainen sitten liian ylpeä...
Ja nyt se kirje, kallis kirje, oli siellä mullassa, sahajauhoissa,
liassa, — tallattuna!
Ja — jos se sieltä löytyisi: joku yleisöstä löytäisi! Tosin ei siinä
ollut tekijänsä nimeä, sillä sen piti selvitä suloiselle naiselle
myöhemmin, jossakin ja jollakin tavalla, — sitä ei Antti ollut vielä
ajatellut. Mutta ehkä Antti sittenkin tunnettaisiin käsialasta! Siitä
koitui lisähuolia. Mutta se huoli ei kuitenkaan ollut mitään syvän
surun rinnalla...
Antti väistyi teltasta hyvin haikeana, ja meni kotiinsa, tavalliseen
kortteeriinsa. Katkeruus ja suru sydämessä. Seuraavana yönä, kun ei
kukaan nähnyt, itki hän rakkaudesta. Kärsi tuskallisesti seuraavan
päivän; mutta — ei mennyt enää sirkustelttaan. Eipä hänellä enää ollut
rahaakaan.
Hän suri kauan: suri monta päivää, koko viikon. Sitten hän unohti; niin
käy enimmäkseen rakkaudessa.