Pikkarin tukka on pörröinen, hänen silmänsä, — nuo sahajauhon pölystä
ja liiman kärystä tulehtuneet, viinasta ja pulituurista heikontuneet,
ehkä lukemisestakin rasittuneet siellä pirtin takana kamarissa, jota
kaksi ahdasta ikkunaa vain himmeästi valaisee, — hänen silmänsä ovat
kuin sian silmät, harvojen silmäripsien ympäröimät ja punertavat. Selkä
on kumara, hartiat vinot, ja yleensä hän on romuluinen. Niin koikkuu
hän sameasti eteensä tirkistellen sortuuteissaan, jotka ovat molemmat
ruttuiset kuten kasaan rutistettu sanomalehti, sekä arkinen että
sunnuntai-sortuutti. Pikkarin vähät hampaat ovat siinä määrin mustat,
että kun hänet lähetettiin kaupunkiin teettämään itselleen uusia
hampaita, kysyi hammaslääkäri:
"Tehdäänkö uudet samanväriset kuin nämä entisetkin? Se käy kalliiksi:
täytyisi tehdä hampaat ebenpuusta..."
Pikkari ei ole pessimisti: hän on romantikko, unelmiensa täyttämä, ja
samalla humoristi. Hänen unelmansa sisältyvät siihen, että kesällä,
"pehkukuussa", — heinäkuussa, — tulee Helsingistä taloon
kesävieraaksi ihana, siro neiti, — "siro purkki", kuten Pikkari sanoo,
— neiti, jonka valokuva ukolla on povitaskussaan, lämpöistä sydäntä
vasten lämpöisesti hellittynä, tupakkaisilla huulilla keltaiseksi
suudeltuna. Kun se neiti, — "mamseli", — maitohipiäinen ja
mansikkaposkinen mamseli, — viimein saapuu, rientää Pikkari häntä
vastaan portille pukeutuneena kurttuiseen sunnuntaiasuunsa, vaikka
sattuisi arkipäiväkin olemaan. Siinä rattaiden edessä kumartaa hän
maahan asti, — melkein lankeaa vatsalleen ryömimään kuten uskovaiset
"Tuhannen ja yhden yön" tarinoissa sulttaanittarien ja haltijattarien
valtaistuimen juuressa; sitten hän könyää kihtisillä lonkillaan jälleen
pystyyn, työntäytyy aivan rillojen luo, haparoi vapisten ja
kuumeisella, puhtaaksi pestyllä kourallaan tuonne ja tänne sohien,
kunnes saa neidin käden omaansa, ja peittää sen valkean, pehmeän käden
kymmenillä palavilla suudelmilla, nöyrillä, alakuloisesti
riemuitsevilla suudelmilla, joita ihmiset sanovat nuolemiseksi. Ja nyt
kompuroi Pikkari neidin perästä kartanon suureen saliin, ja hänen
pienissä, muulloin kujeilevissa silmissään kiiluvat rakkauden kyynelet.
Salissa komahtaa hän istumaan permannolle neidin jalkoihin, katselee
ylös hänen kasvoihinsa, ja alkaa taas yht'äkkiä suudella hänen
käsiänsä, — uneksien olevansa satujen kannuspoika, joka istuu
ritarineitinsä helmoissa. Ja mielessään päättää hän kai ahkeroida ja
säästää yhä enemmän, niin, päättää kieltää itseltään viinankin, —
vaikea päätös, joka ei toteudu, — voidakseen kuoltuaan jättää
mamselilleen perinnöksi kapallisen "rohaa", — siten ainakin
palvelusväki väittää.
Niin, Pikkari on huonosilmäinen, heikkonäköinen. Mutta mitä ihanuuksia
loihtiikaan romantiikka hänen silmiensä eteen, jotka erottavat tuskin
parin korttelin päästä höylän viillon ja kertomusten kirjaimet
ainoastaan silloin kuin ne ovat kiinni nenässä! Ja onpa kartanossa
vielä toinenkin huonosilmäinen hoidokki, vanha Samuli. Oikea hoidokki,
sillä eihän Pikkari juuri hoidokki olekaan, hän, mestari, jota ei
mikään ruumiillinen onnettomuus vielä estä työstä. Muuten: hoidokkeja
on monia siinä hyvässä talossa. Samuli on niistä vanhimpia, ikäänkuin
taloon juurtunut ja kasvanut. Hän on Pikkaria, perheen vakinaista
puuseppää, iäkkäämpi, ainaiseksi otettu huutolaisukko, talvisin
yhteisessä väenpirtissä asuva, kesällä saunakamarissa, jossa hän saa
viettää rauhallisempia, yksinäisempiä päiviä; verkkoja paikkaileva,
halkoja hakkaava, karjapihalla havuja kassaroiva, piikojen apuna vettä
kantava kunnon Samuli. — Hänen silmistään on kaihi vienyt näön, — tai
on ollut vähällä viedä, tehdä hänestä sokean. Kaksi kertaa on hänen
silmänsä leikkuutettu, ja siten ne pelastuivat, hän itse pelastui
kohtaloista julmimmasta. Nyt osaa hän hyvästikin tallustella paksujen
sankalasiensa ja koukkupäisen keppinsä avulla karjapihalla, saunalta
pirtille ja pirtiltä huvilalle vievää nurmireunaista polkua, tosin
kepillään hieman haparoiden ja joskus töksähdyttäen pieksunsa kiviä
vasten. Osaapa hän kulkea suvella talon ulkopuolellekin, rantaan asti;
ensin louhisen ahon poikki ja naapurin karjakujaa myöten, yli hankalien
aitojen, sitten tuokion niittyä, ja lopulta lehtimetsän viihdyttävälle
polulle, — rantaan, verkkoja laskemaan. Täten kesällä. Talvella ei
Samuli liiku paljoa kartanon pihoja loitommalle; pienessä
lumipyryssäkin seisoo hän uutterasti navetan luona havupölkyn ääressä,
sahailee halkoja, tai kutoo ja korjailee tuvassa verkkoa:
viimeksimainitussa työssä ei tarvita silmiäkään, hän osaa sen niin,
että voi kutoessaan killistellä ajatuksissaan kattoon. — Kirkkoon
viedään hänet hevosella.
Samuli ei ole romantikko: hän hymähtelee säälivästi ja hiukan äkäisesti
Pikkarin rakkaudelle tuota nuorta herrasneitiä kohtaan, — hymähtää
kuten muutkin, ne, jotka siitä juttelevat, sille naureskelevat, — ja
naureskeleehan Pikkari itsekin sille, monien romantikkojen
itseivalliseen tapaan. Samuli ei odota elämältä juuri mitään, hän,
heikko, puolisokea vanhapoika, — ellei vain saada elää vastakin,
kuolemaansa asti, tällaisessa talossa, jossa on niin hyvä olla, —
pelastuneena kaikkein surkeimmalta kohtalolta, sokeudelta, jonka
esikartanoissa hänen oli jo täytynyt käydäkin. Saada elää hiljaa
askaroiden, nauttien valmista leipää, tyytyen osaansa, kiitollisena
hänelle, joka hänen silmänsä pelasti; lisäksi ehkä odottaen pitkän
talven jälkeen kesää, — jolloin lehti puhkeaa puuhun, ruoho maahan,
västäräkki rantakivillä kiikkuu, aurinko hautoo virvoittavasti
ajatuksia, aina samoja: että huonomminkin olisi saattanut sattua, että
hyvä on olla näin, kelvollisen ruokapöydän ääressä, juhannuksena
rieskojen ja munavoinkin, jouluna silavan ja riisipuuron. Siten hän
elää, apeine muistoineen, köyhän lapsi, toiveita vailla, —
tyytyväisenä aina uudistuvista ja katoavista kesistä, katsellen
kuperain lasiensa läpi onnellisena maisemiin, joihin suvi kerää
auteretta, istuessaan lomahetkin kuistilla alakuloisesti vaiti,
alistuvasti huokaillen.
Kesähän se on vanhalle hyvä! Kesäisin saa lorailla järvellä, laskea ja
nostella noita talvipuhteilla kutomiaan tai korjaamiaan verkkoja,
apunaan milloin joku rengeistä, milloin joku piioista, ja nykyään
myöskin pikku Veerti ja pikku Antti, hoidokkeja Anttikin, armoitettu
monien hoidokkien seassa. Niin, monien: siellä noudatetaan ikäänkuin
suku- ja ammattivaistoista vanhojen, patriarkallisten pappissukujen
hyväntekeväisyyttä. Siellä asustelee pirtin nurkissa loisia; siellä
siedetään lempeästi yksinpä vallattomia kiertolaisiakin; vaalitaan
huutolaisia, ylennetään ottolapsiksikin. Sinne tulee usein pussiaan
täyttämään sellainen kuin vanha "Rusu", muija, joka on itselleen moisen
nöyrän nimen antanut, — punasilmäinen, trakooman kiusaama, —
puolisokea hänkin, joka on muuten oma tohtorinsa: repii ja polttaa
nokkosilla pois silmäripsensä, ja Antin pitää tallata anturoillaan
hänen selkäänsä, kun hän heittäytyy keittiön lattialle vatsalleen
luuvalon vaivoissa; tallata kovasti, tanssia ja hyppiä hänen
hartioillaan, — Antista ei niinkään ikävää työtä! Onpa se vain
sellainen talo, ettei sieltä maksaisi vaivaa karata, niinkuin teki
pikku Selma, joka ensin palveli aputyttönä, mutta oli kai hiukan
parempaankin aiottu, — eikä aavistanut etuaan, onneton: ah,
sellaisten, joiden sukuverikin saattaa olla sairaloisesti pilattu, on
niin kovin vaikeaa, joskus suorastaan tuskallista, voittamatonta
hallita pahoja perinnöllisiä vaistojaan!
No niin, — Antti hääriskeli usein siinä Pikkarin ja Samulin vaiheilla.
Samulin kanssa kävi hän silloin tällöin verkolla.
Verkkotalas eli nuottakota oli tuolla lahden poukamassa, — toisella
puolella korkea kallioniemi, jota nimitettiin Kuirinniemeksi, toisella
pieni järvenselkä. — Talas kyyköttää siinä harmaana, vinoon
kallistuneena. Sen katto on naavoittuneista laudoista, sateitten syömät
pylväät nojaavat aaltojen sileäksi hiomaan kallioon, niin sileään, että
on täytynyt kasata röyköttäin isoja kiviä tueksi pylväitten varpaille.
Siellä kodassa, monien orsien varassa, riippuu nuotta, joka on Antista
hyvin mystillinen, koska se on niin monimutkainen ja koska sitä
käytetään kovin harvoin, silloinkin usein erikoisessa juhlatunnelmassa:
silloin lähetetään järvelle rengit eikä vanhaa Samulia, silloin lähtee
myöskin herrasväki saareen, rantakalalle. Kahvipannut porisevat niinä
runollisina iltoina rannalla, valkeat liinat levitetään kalliolle, jota
savu ympäröi tuoksullaan ja karkoittaa pois hyttysiä. Liinalla
loistavat vehnäset, niitä tarjotaan kahvin kanssa kaikille. Siellä
kajahtelee ilo ja leppoisa leikinlasku.
Mutta mystillisestä, ikäänkuin juhlia antavasta nuotasta syrjemmällä
riippuvat verkot kodan ulkopuolella erikoisilla vappeillaan. Samuli
niitä tarkoin savustelee. Ihan sivussa kasvaa lepikko, — tummia
tervaleppiä, joiden lehdet kiiltävät niin kauniisti ja rungot hohtavat
kuin tina tai himmennyt hopea.
Rakastaahan Antti tuota matalaa niemeä, jolla se nuottakota kyyköttää!
Kaislikkoa, joka kasvaa mutaisessa rannassa, kesän lämpöisessä vedessä.
Rakastaa Samulin verkonsavustuspaikkaa ja sen kekäleitä; lepikkoa,
jonka läpi järvi salaperäisenä kiiluu; Kuirinniemen komeaa hahmoa, —
sen yli lentävät kuirit eli kuovit ennen sadetta alakuloisesti ja
pitkään huutaen, kimeästi rillittäen... Ja rakastaa intohimoisesti
varsinkin kodan sileää kalliota, — sileää melkein kuin lasi,
auringonpaisteessa ihanasti tulista! Miten uinuttavasti laineet sitä
vasten liplattavat, — ja myrskyllä ne kolisevat hurjasti, kumeasti!
Niin, hän pitää tuosta kodasta paljon enemmän kuin itse kalastamisesta,
— pitää siitä paikan itsensä vuoksi, talaan ja nuotan mystillisyyden
tähden, etenkin nuotan juhlahetkien vuoksi, asiattomasti, eduttomasti,
— ja hyötyä tuottamatta. Pitää niin, että hän joskus talvellakin,
hankiaisten aikaan, juoksee sinne yksin tai tahtoo sinne toverit
naapuritaloista karttupiilosille, kovalle, hileitä kimaltavalle
hangelle.
Joutuivatpa nyt kerran nuo kaksi huonosilmäistä, vanha Samuli ja
Pikkari, yhdessä laskemaan ja nostamaan verkkoja. Jostakin syystä ei
edes Veertin eikä Antin tarvinnut lähteä Samulille apuriksi; —
lieneekö Antillakin ollut muuta tekemistä — tai leikkimistä: kirkkojen
rakentelua tahi vain — metsässä juoksemista.
Samuli ja Pikkari lähtivät.
Kun he illallisen ajoissa palasivat järveltä, kehui Pikkari kovasti,
pieni koiransilmä silmissään, miten he muka huomisaamuna kaloja
toisivat, koska kerran hän oli ollut hommassa osakkaana, — toisivat
kolmilaita-kuutin täynnä aarteita, niinkuin kaskuissa kerrotaan:
kolmilaitainen oli aina saduissa venhe, jossa järvien pohjasta tai
soitten syvyyksistä nousi aarteita, — padalliset kultaa, hopeaa...
Samuli pysyi Pikkarin kehuskellessa ja irvistellessä mykkänä ja tapansa
mukaan hiukan happamena; ja näyttipä hän Antista tyytymättömältäkin.
Myöhemmin tunnustikin sitten Samuli Antille, ettei Pikkari ollut
osannut soutaa, tottumaton kun oli, miltei ensikertalainen; Pikkari oli
reuhtonut ja riuhtonut kuten pieni Veertikin, joka kuului myöskin
reuhtovan, riuhtovan ja äyskivän verkkoja laskettaessa, kun taas Antti:
no, se nyt oli toista, se! Niin kertoi Samuli, kai Anttia
tottelevaisuuteen mairiakseen; Veerti oli muka tottelematon,
pahalainen! — Ja heittiö oli nyt myöskin Pikkari ollut.
"Mutta mitäs hänestä silmänapuakaan, — huononäköisestä", hymähti
Samuli.
Tuli seuraava aamu. Pikkari ja Samuli palasivat verkonnostosta
parhaiksi suurukselle. Samuli tuntui vielä ärtyisemmältä kuin eilen,
vaikkei saalis ollutkaan paljon tavallista huonompi. Pikkarikin näytti
ensin ärtyneeltä, hiukan alakuloiselta, — ei kehunut saaliilla, vaan
sanoi:
"Turhaa heitellä veteen värkkejä. Ei sitä kalaa lähde enää värkillä,
vaan hopeisella koukulla."
Siihen unohtui se tapaus, niinkuin kaikki muutkin pienet, vaatimattomat
tapaukset talossa. Unohtui melkein viikoksi, — kunnes Pikkari, se
holtiton koirankuono, viimein asian paljasti. Alkoipa hän jutella
kerran keittiössä, tapansa mukaan nopeasti illallisen hotkaistuaan,
miten he kaksi, Samuli ja hän, olivat silloin laskeneet verkot. Olihan
Samuli pahasti äkseerannut Pikkaria. Mutta järveen ne "värkit", —
verkot, — oli lopulta saatu reuhkatuksi.
Vasta seuraavana aamuna alkoi kiipeli. He olivat nostaneet kaksi
verkkoa. Pikkari sanoi: "Niissä oli pari tuollaista ryhää", kuhaa, —
mitä lienevätkään olleet: ei Pikkari tuntenut kaloja niin tarkoin
ulkonäöltä, tunsi ne ainoastaan lautasella.
Sitten olivat he alkaneet lappaa kolmatta verkkoa. Ja olivatpa silloin
huomanneet, että joku, naapuri kai, — oli laskenut oman verkkonsa
heidän verkkonsa päälle ja poikki.
"Sameli sen huomasi", sanoi Pikkari. "Sameli inisi, natisi ja nitisi:
Mikä pahalainen! Eihän tällaista ennen ollut tapahtunut."
Ja sitten oli Samuli temponut sitä vierasta verkkoa, sotkenut sitä
vedessä huiskin haiskin, kiskonut sen kasaan, — eikö se liene siinä
vähäisen revennytkin...
Mutta kun he tulivat toisen oman verkkonsa luokse, — oli taas naapurin
verkko laskettu suoraan sen poikki. Ja sitä Samuli nyt peuhkaroimaan:
"Kuin provasti laiskan roika-völperin partaa lukukinkereissä."
Pahalaiseksi oli Samuli taas naapuria sanonut, kovin oli suuttunut.
Ja heidän kolmaskin verkkonsa oli painettu pohjaan, vieraan verkon
alle! Samuli oli nitissyt ja natissut, kiljahtanutkin muka:
"Niitä pahalaisia..."
Mutta mitenkäs sitten kävikään? Kuinkas se kasku sitten olikaan?
Viimein Samuli huomasi, että hänen sotkemansa vieraan verkon
puikkarissa oli talon omien verkkojen merkki, poltinleimasimella
painetut kirjaimet A ja W. He olivat edellisenä iltana laskeneet omat
verkkonsa omien päälle, — monta kappaletta.
"Ja niitä se Sameli repeli... Itse sotkotteli ja repeli värkit! Ja itse
hän ne selvittää ja tursii tukkoon, se Sameli!"
Pikkari nauroi Samulille kurahtelevalla kurkullaan, kyynelet silmissä,
— istuen keittiön permannolla jalat ristissä allaan, kuten hänen
lepoasentonsa oli. Nauroi ja kujeili:
"Ja Sameli morkkasi Pikkaria: Eihän Pikkarikörri mitään jummarra, ei
ole Pikkarilla silmiä otsassa, ei hän näe mitään, — kun hänellä ei ole
lasisilmiä niinkuin Samelilla..."
Samuli istui vielä illallisella, syöden hitaasti ja väsyneenä niinkuin
aina. Pikkaria kuunnellessaan tuli hän hyvin kalpeaksi, inahteli hiljaa
jotain epäselvää, kuten hän ihmisten joukossa suuttuessaan teki. Mutta
sanasotaan ei hän ryhtynyt: ripset vain lipsuttivat vaskisten
sankalasien takana, suu vavahteli ja meni vinoon, — ruoka ei näyttänyt
oikein maistuvan, ja hänen huokauksensa olivat tavallista
alakuloisemmat.
"ISÄNMAA"
Siihen aikaan kuin Antilla ei vielä ollut punaista hattua, — sellaisen
hatun sai hän vasta lyseon kolmannella luokalla, kuten kymmenet muutkin
oppilaat kotoisilta vaalijoiltaan, joten koko lyseon edusta näinä
syksyn ja kevään päivinä oli kuin haperosieniä täynnä, — siihen aikaan
ei hänen maailmansa, lasten totuttuun tapaan, jossa ei liene ennenkään
ollut mitään uutta eikä erikoista, ollut suuri. Se ulottui suuren
pellon yli, joka laskeutui tuolta kaltevasti talon laaksoon ja jonka
rinteellä aurinko suloisesti lämmitti, maantien kiviaidalle asti; jos
niin pitkälle välistä lähti, näki siitä, kuinka ripeät hevoset
ravasivat ohitse, tullen jostakin etäisyydestä ja kadoten toiseen, jota
oli ihmeellistä ja haikean rakasta ajatella. Toisaalla jälleen riitti
sitä aluetta pappilan hakaan ja pappilan päiväpaisteisille vainioille,
jonne kuljettiin lammikoita kiiltelevän niityn poikki, — ensin mustan
naapuritalon karjakujaan, jonka suulla siat kylpivät mukavasti ja
laiskasti savirapakoissa, ja sitten talon pihan kautta ja ruispellon
pientaretta tavallisen aidan luokse, jonka takana juuri mainittu niitty
alkoi raikkaasti tuoksuvine kulleroineen. Kolmannelle taholle
viettelivät jonkin matkaa sileä leikkikallio, sitten mansikka-aho, jota
ympäröi nokinen kaskiaita, sitten tervakukkia loistavat hiekkarinteet,
— ja pitkä, salaperäinen tie järven rantoja myöten toiseen kartanoon:
sinne lähetettiin Antti välistä asialle, ja hän meni sinne mielellään
etenkin siitä syystä, että siellä oli vesimylly ja sen salaperäisesti
pauhaava pato. Mutta neljänneltä suunnalta näkyi kaupunki, jossa hän
oli alkanut koulunsa; se oli jännityksen paikka, koska siellä oli se
hänelle siunaukselliseksi koituva lyseo, — paikka, missä ei oikeastaan
ennättänyt nähdä mitään, kun oli vain pidettävä huoli, että selvisi
kunnialla läksyistään: paikka, minne useinkin maanantaisin lähti kuin
teilattavaksi... ajatellen talvisin reessä, aamupimeässä ylös
noustuaan ja tirkistellen vällyn reunan alta tähtiseen taivaaseen,
kuinka tälläkin viikolla tyydyttäisi kaikki opettajat, ne kauheat.
Antti oli niin arka ja pelkuri.
Tämä neljäs maailman kulma oli laajin... peloittavin ja elottomin.
Ja kaikkien näiden suuntien ulkopuolella ei muuta kuin jotain
epämääräistä, mitä ei kaivannut, — enintään se herätti sielussa
jonkinmoisen kummallisen, runollisen kaiun oudoilla nimillään, tai
hieman uteliaan, haikean tunnun, että maailma saattoi olla hyvin avara.
Piikatytöt lauloivat: "Maailma on suuri ja avara", ja: "Maantie on
pitkä ja sannoitettu..." Mutta Antille oli maailma lopultakin ikäänkuin
— täysin tarpeeton!
Onpa hän sitten hiukan maailmanrannoillakin kierrellyt... Ja viimein
hän taitaa jälleen päätyä siihen, että olinpaikan pitää olla aivan
ahdas, kovin pieni, — että se suuri, väljä, löysä, se ulkopuolella
oleva tullee hänelle taasen — vastenmieliseksi, tarpeettomaksi!
No niin, siihen aikaan kun Antilla ei vielä ollut tuota punaista
huopahattua, josta hän ylpeili kuten kymmenet muutkin oppilaat, oli
hänen likeisin seuralaisensa kaupungissa eräs reilu ja teräväpäinen
Oskar: penkkitoveri ja peloittava kilpaveikko. Ja kerran keväällä,
ennen tutkintopäivää, Oskar pyysi, houkutteli ja tiukkasi Anttia
käymään sitten kesällä hänen kotonaan, joka oli järven takana. Ja kas
vain, Antti oli jo sen verran muuttunut, että Oskarin kotiseutu herätti
hänessä jo nimensäkin puolesta epämääräistä uteliaisuutta ja pientä
kaipuuta. Kului sitten parisen viikkoa tuona aikaisena kesänä, niin
Antti pyysi kasvattajaltaan matkaa Oskarin luo ja sai sen: olihan
todistus ollut melkoisen hyvä.
Nyt lähti Antti tälle ensimmäiselle ja pitemmälle matkalleen...
ikäänkuin ulkomaille.
Kaupunkiin asti hän käveli, — osasi hyvin sen taipaleen, tunsi kaikki
oikaisevat polut, vaikkei tohtinut päivälläkään salaperäisimmille
niistä, sellaisille, jotka veivät hyvin loitos valtatiestä: metsässä
saattoi tulla vastaan ilkeitä ihmisiä, kenties rosvojakin, joiden
kerrottiin ryöstäneen ja murhanneenkin juuri tällä salolla.
Kaupungissa hän selvisi laivaan. Ja ajoi sitten jännityksen ja sekavan
ihmettelyn vallassa poikki ulappain. Ilmestyi yht'äkkiä Oskarin kotiin,
sinne järven taakse.
Oskar oli tavattoman iloinen. Hyvin talossa kestittiin, annettiin
Antille kahvit kuin hän olisi ollut aikuinen vieras, tyrkytettiin
runsaat vehnäset, syötettiin vehnäsvoileivät, munavoit, viilit,
rieskat, mansikkamaidot. Pidettiin hyvänä Anttia, joka oli rakkaan
Oskarin lähin toveri. Tai Oskar se itse esiintyi parhaana kestitsijänä,
— näytteli ylpeästi oikeaa isäntää.
Ja ensimmäinen päivä meni katseltaessa taloa sisältä ja ulkoa, — sen
vanhaa rakennusta, Antille salaperäisiä, tummia huoneita, aurinkoista
pihaa, jonka keskellä kasvoi kolme hirvittävän korkeaa ja paksua
kuusta; puutarhaa kirsikkapuineen, joiden kuoresta lähti pihkaa, ja
pihkasta saattoi valmistaa liimaa, jolla kuivattuja kasveja voi
kiinnittää arkeille. Kiivettiin ja juostiin sammaltuneita kiviaitoja,
— käväistiin navetassakin, joka nyt kesällä oli tyhjä, ihailtiin
tuulimyllyä, — sekä lampea, jonka tavattoman lämpöisessä vedessä oli
hauska uida: olihan mutaisessa lammessa yhdellä kohtaa hiekkapohjainen
uimarantakin.
Ja seuraavana päivänä keksi Oskar uutta ohjelmaa. Kerättiin, tutkittiin
ja kuivattiin leivinuunissa maksaruohoja, liimattiin niitä arkeille
tuolla kirsikkapuiden pihkalla. Pelattiin noppaa; oltiin tarhasilla:
toinen piti silmiään ummessa ja koetti arvata, minkä kiven toinen sillä
välin muutti uuteen paikkaan pienistä kivistä tehdystä pyörylästä.
Ammuttiin Oskarin piilipyssyllä, uitettiin hänen suurta, ihmeellistä,
täydellisesti taklattua leikkilaivaansa... Hypättiin lautaa. Ja Oskar
voimisteli omaa kuntoaan näyttääkseen ja vieraansakin iloksi... Mutta
Antista alkoi olo tuntua arveluttavalta.
Kolmantena päivänä iltapuolella tuli vieras hyvin vakavaksi. Hän oli
kotonaan pyytänyt ja saanut luvan olla tällä matkallaan viikon!
Kokonaisen viikon! Ja hän oli jo sanonut Oskarille, että aikoi jäädä
tänne viikoksi. — Sen päivän illalla teki hän salaa itkua, mutta
ponnisti tahtonsa, ei näyttänyt kyyneliään, jotka tuntuivat kurkussa.
Neljäs päivä oli Antille kauhea, — ja Oskarillekin. Antti ei saanut
rauhaa missään; hän oli hajamielinen, ei innostunut mihinkään, ei
näyttänyt ajattelevan mitään: Oskarille nolaava ja hermostuttava asema!
Oskari teki parhaansa, — tuumiskeli kaikenmoisia huvituksia. — Mutta
yht'äkkiä illemmällä Antti sanoi, että hän tahtoi kotiin, ja oli hyvin
lohduton.
Oskar laski leikkiä, lörpötteli, houkutteli. Antti työnsi hänet
luotaan, — melkein kiukkuisesti...
Mutta vielä oli Oskarilla varastossa jotakin, peijakas vie: muuten
olisikin hänelle isäntänä käynyt nolosti. Oskar ehdotti, että nyt
mentäisiin metsään ja haettaisiin variksenpoikia. Oskar tiesi pari
pesää, joissa oli vielä pojat tallella, kun ne pojat vain saataisiin
kiinni.
Antin mieli kirkastui, niinkuin aikuisen, joka juopumuksesta
selvitessään saa uutta väkevää juomaa. Lähdettiin metsään melkein
juoksemalla: Antti se piti sellaista kiirettä. Ja Oskarin variksenpesät
löydettiin. Vihreänä ja hopeisena hohtavan koivikon reunassa ne olivat,
petäjissä, joissa reuhotti kuivia, risuisia, helposti katkeilevia
oksia. Oskar kiipesi puuhun, torjui epätoivoisesti rääkkyvät ja
vihaisina iskemään lentävät emovarikset, sai kiinni kaksi poikaa ja
nakkeli ne alas Antille, joka ne jollakin tavoin vangitsi.
Sitten saatiin juoksemalla kiinni vielä yksi varis, kolmas. Ja
palattiin Oskarin kotiin, — joka näytti nyt Antista niin oudolta ja
synkältä. — Mitä tehdä variksilla? Oskar syötteli niitä ensin, mutta
välittikö Antti tuosta hommasta? Kuuluiko se häneen, — lapsellinen
varishoito! Hänellä oli ikävä. Talo — niin ikävä. Hän sanoi tahtovansa
huomisaamuna kotiin!
Oskar hänelle vain nauroi, — maanitteli, rohkaisi miestä jäämään:
kyllä tässä jotain lystiä keksittäisiin.
"Kuulepas", sanoi hän, "ruvetaanpas ampumaan variksia!"
Oskar vei varikset aitan nurkalle ja asetti ne seinää vasten.
Vuorotellen ampuivat pojat niihin piilipyssyllä ja nuolilla, joiden
ponnet Oskar oli varustanut teräviksi tahkotuilla kattonauloilla.
Ammuttu varis vavahti, kyyristyi kivusta kokoon... Ja sai uuden nuolen.
Voi tätä surkeutta. Pyssy herposi Antin kädestä, hän ei tahtonut enää
ampua, hän tuskin katsoi, kun Oskar ampui. Hän puuskutti itkua; hän
tahtoi kotiin!
Oskar joutui aivan suunniltaan häpeästä ja suuttumuksestakin: vieraalla
oli täällä ikävä. Oliko täällä paha olla? Mitä hitsiä hän nyt keksisi?
"Katsos", huudahti hän, "kun minä nakkelen variksia aitan nurkkaan!"
Oskar otti variksenpojan jaloista ja löi siltä pään murskaksi aitan
nurkkaan. Aivot tirskahtivat linnun heikosta kallosta, — niinkuin
Homeroksen lauluissa sankarien aivot maalle.
Antti käänsi kasvonsa pois, hänen mieltänsä etoi, hän inhosi Oskaria,
joka tappoi sillä tavoin kaikki äsken vangitut varikset... yksitellen,
nauraen. Parastaanhan Oskar yritti, koettaen ilahduttaa Anttia! Oskarin
suupielistä valui hiukan sylkeä, kun hän Antin huviksi paiskeli
variksia, — niinkuin se työ olisi ollut hänestä jollakin tavoin
makeaa; siten valui häneltä aina mielitehtävissään, esimerkiksi silloin
kun hän suoritti matematiikan laskuja.
Antti tunsi inhoavansa Oskaria. Ja hän vihasi Oskaria, joka ei vain
tahtonut päästää häntä kotiin! Ei tahtonut, vaan tyrkytti hänelle
raakoja huvituksia!
Tuli Antille ahdistava ilta. Hän painui jälleen Oskarin kanssa outoon,
yhteiseen sänkyyn, yhteisen raanun alle. Ja siinä kahden kesken,
Oskarin kamarissa, nyyhkytti Antti ja rukoili Oskaria laskemaan hänet
huomisaamuna laivalla kotiin. Rukoili, huokaili.
Viimein Oskar lupasi hommata hänet laivalle, vaikka viikosta oli
kulunut vasta neljä päivää. Ja todellakin Oskar meni vielä pirttiin,
ilmoittaakseen aikuisille, että heidät herätettäisiin aamulla, sillä
laiva lähti täältä varhain.
Antti vaipui suloiseen uneen: huomenna hän pääsisi kotiin... kotiin.
Aamulla hän heräsi itse. Heräsi liian myöhään! Kun hän juoksi katsomaan
ulos ikkunasta, niin laiva jo meni järvellä! Tuolla se meni kaukana
ohitse. Ja Oskar nauroi, sanoi, etteivät he enää laivalle joutuisikaan,
tunnusti, ettei hän ollutkaan käskenyt aikuisia heitä herättämään.
Antti karkasi Oskarin kimppuun, vapisi, itki, löi, mutta ei mitään
voinut. Olisi tahtonut häntä melkein purra: hampaat olivat pienen ja
heiveröisen Antin parhaimmat aseet isompia vastaan.
Ja sitten hän häpesi, että oli tahtonut purra ja että oli lyönytkin.
Mutta kuitenkin kantoi hän sen päivän Oskarille leppymätöntä kaunaa:
hänen suuttumuksensa oli oikeutettua!
Sen päivän olivat he Oskarin kanssa melkein vihamielisiä; niin, Antti
oli sitä tosissaan; Oskar pilkallinen ja hiukan synkkä. Antti katseli
hämääntynein silmin sinne ja tänne, teki yhtä mittaa itkua eikä syönyt
juuri mitään.
Ja seuraavana päivänä hän sitten pääsi kotiin. Ensin kaupunkiin
laivalla, jonka kannelle näkyi kaukaa mäeltä korkea kotoinen kartano,
ja kaupungilta juoksi hän kaikkia oikoteitä, peloittavimpiakin, suoraan
kotiin!
Mikä onni — olla kotona! Kuin pahaa unta nyt koko se matka.
Mikä nautinto, niin, oikea autuus olla jälleen tuon lempeästi
hymyilevän ja Antin tukkaa silittelevän rouvan luona! Lieneekö Antti
koskaan ennen takertunut hänen vyötäröihinsä, hypistellyt leikitellen
hänen esiliinaansa niinkuin nyt! Hetkeksikään ei Antti häntä irti
päästänyt, vaan riippui hänen mukanaan kamarista ruokasaliin,
ruokasalista keittiöön, keittiössä hellan äärestä pöydän luo, sieltä
portaille ja alas ruoka-aittaan, mistä jälleen takaisin keittiöön.
Ja sitten hän katselemaan omia maitaan! Pientä puutarhaansa, jonka hän
oli lepikköön raivannut, siltaansa, joka oli sommiteltu matalan ojan
yli, — kaivoa, aikuisten hylkäämää kaivonyritystä, jossa ui
sammakonpoikia, — kymmeniä tuttuja paikkojaan. Ja kun hän rienteli
ulkona kuin häkistä päästetty lintu, kummastui hän merkillistä asiaa:
kaikki, — nurmet, laihot ja lehdot, — olivat sillä välin
suunnattomasti kasvaneet, hänen ollessaan poissa kotoa. Sen huomasi hän
omilla silmillään! Mikä ihme! Ruoho oli ollut ennen matalampaa! Ruis
tohotti nyt noin korkeana, — ihanasti huojuva, suhiseva ruis, sinisten
kukkien asunto, — suloisesti uneen laulava, kultainen laiho. Rakas
ruis! Lehdet lehmuksissa — miten tavattoman isot!
Kuinka se oli mahdollista? — Ja kuinka kaikki täällä kotona oli
kaunista, itkettävän kaunista.
Hän ei silloin vielä laisinkaan tietänyt, mitä ihmiset tarkoittavat
sellaisella sanalla kuin: isänmaa. Ja kukapa aikuinenkaan tuon sanan
oikein selittää!
Niin, onpa hän sitten hiukan kierrellyt maailman rannoillakin.
Ja viimein johtunut omituisella tavalla ajattelemaan erikoisesti
tätä ensimmäistä pitempää matkaansa, kyläilyä Oskarin, reilun
vierasisäntänsä, luona. Ja koska hän tuntee saaneensa matkoista aivan
kurkkuunsa asti kyllälti eikä halua enää pois kotoa, luulee hän
ymmärtävänsä silloista Anttia; taitaa jälleen päätyä samaan kuin Antti
pienenä, että olinpaikan pitää olla aivan ahdas, kovin pieni, — että
se ahdas on suuri, ihmeellisen kaunis, hänen isänmaansa. Niin, kaikki
väljä, löysä, se ulkopuolella oleva tulee hänelle jälleen
vastenmieliseksi, tarpeettomaksi!