Niinkuin puutarhan pieni lehtimaja, jonka ylitse pihlajain toisiinsa
sidotut oksat kaartuvat, viihdyttää illan tullen, kun maailman
askartelu ympärillä hiljenee, nykyaikaisen elämän ainaisista
kiihoituksista ärtynyt touhu täynnä hyödytöntä kilpaa, kavaluutta,
julkeutta, niinkuin pieni lehtimaja on suloinen illalla, kun kaikki
ympärillä tummenee ja vain taivas kuultaa yllä suurena ja vihertävänä,
— niin suloista alkaa minusta olla ajatella näitä kauan sitten
menneitä; ihmiselle, joka yhä enemmän pyrkii omaan itseensä, omaan
rauhaansa, ovat nämä välistä miltei ainoa ilo, ainoa onni, jota elämän
toukat eivät ole pahoin hakanneet. Menneet rauhoittavat: ne selittävät
paljon. Ne sanovat: Tuskallista taisi olla joskus meissäkin, ja
kuitenkin me katosimme ja näytämme nyt pelkältä aurinkoiselta onnelta.
Miksi ei nykyisyyskin menisi? Miksi ei sekin rauhoittuisi, muuttuisi
pelkäksi onneksi?
Kuta kyllästyneempi olen kaikkeen, sitä mieluisempana alkaa kuvastella
myöskin hautapaasi, — lohdullinen hauta, kaikki nielevä multa, —
Maa-äidin mystillinen syli, joka nukuttaa uneen tuhannetkin kiistat ja
kiihkot, tuntuen lämpöiseltä elämän rinnalla, jota kuitenkin tuleksi
sanotaan, lämpöiseltä antamansa katoomuksen vuoksi. Ja sitä paatta
kuvitellen sulaa sydän niin, että nekin näistä, kai monen mielestä
liian yksinkertaisista elämyksistä, joissa tuntui jo niitä elettäessä
niin sanotun elämän toukan ensimmäisten nakerrusten merkit, — nekin
näyttävät minusta kauniilta kuin ehjimmät hedelmät; ne ovat hupaisia
kuin merkillinen uni, kylläkin aikoinaan hieman tuskallinen, mutta
kuitenkin vain uni.
Ilta on jälleen tullut, — illat seuraavat toisiaan yhä nopeammin,
Jumalan kiitos, — ja hengähdän helpotuksesta. Taivas himmenee, äänet
ulkopuolella asumuksen ovat melkein vaienneet. Istahdan lehtimajaan, ja
nämä asiat alkavat taas leikkiä mielessäni, tuoden omituista
vapautuksen iloa. Uusi, pieni menneisyyden kuva alkaa nyt leikkiä
iloisesti ympärilläni... Siinä on hieman tuskaa, — harvinainen asia
muistoille. Mutta kun samalla kuvittelen, että pian olen kadonnut,
hälvennyt mullaksi, melkein tyhjäksi, niin vaikuttaa se pelkästään
hauskalta, — kuin satu, joka on kerrottu jostakin vieraasta olennosta,
ei minusta.
Satu kauniista ratsusta, korkeasta orhista, — tuon häijyn toukan
purema satu kylläkin, mutta ainoastaan niin lievästi purtu kuin
lapsuudenmuistot ovat aikuiselle, — ymmärtävälle, viisaalle muka, —
yhä suurempaan onneen pääsevälle, melkein kadonneelle.
Se ratsu oli kartanoon tuotu uusi papurikko. Sen kupeet olivat
hopeanharmaat, täynnä mustia, somia pilkkuja. Hirmuisen korkea pikku
pojan mielestä, — tavattoman voimakas ja melko lailla juonikas, sillä
se säikkyi helposti — aivan turhista.
Miten se ravasi rattaiden edessä, — hoikka kaula pystyssä! Lujilla
ohjaksilla täytyi sitä pidellä, — muuten se varmaan olisi lentänyt
puhki vankoista porteista, töydännyt läpi kaupungistakin, jonne sillä
ajettiin.
Ja rengit sallivat Antille välistä onnen ratsastaa sillä. Se tapahtui
kesäilloin, kun sitä vietiin toisten hevosten parvessa hakaan tai vielä
edemmäksi, uimaan kirkkaalle lahdelle.
Anttia oli ensin autettava papurikon selkään, niin paljon korkeampi se
oli muita hevosia. Mutta kun hän sitten vähän siihen tottui ja kun
oikein häpeä uhkasi, tohti hän itse taluttaa sen aidan viereen ja
kiivetä aidalta sen pyöreään, matalaiseen selkänotkelmaan. Hipolla hän
kyllä uskalsi lähteä ratsastamaan itsekseenkin, — vanhalla
työhevosella, ruskealla ruunalla, aina kaupunkiin asti; ja annettiinpa
hänelle silloin matkalle ikäkulu satulakin. Mutta tämä nuori orhi oli
toista, — eikä satulaa otettu ratsasretkille mukaan: kukapa olisi
kantanut satulan takaisin hevoshaasta tai uittomatkalta, sillä se oli
koko raskas. Ja nyt lähtivät rengit edeltä, yllyttäen papurikon
vauhtia. Antin piti puristaa kovasti paljailla jaloillaan sen kupeita
vasten. Ja hän koetti hillitä sen intoa hiljaisilla, anelevilla
sanoilla, ettei se kovin hyppisi, vaan säästäisi ratsastajaansa, —
eikä ainakaan pelästyisi!
Ja kerran yllyttivät rengit omia hevosiaan kiihoittamalla orhinkin
täyteen laukkaan. Papurikko nelisti, ilma Antin korvissa viuhui, sydän
jyskytti enemmän pelosta kuin ilosta, jalat eivät ulottuneet pitämään
ratsun vatsasta kiinni. Orhi säikähtikin jotain, tuo juonikas, se lensi
teutaroiden pitkin maantietä, sen kaviot kumisivat kauheasti korkealla
häilyvän Antin korvissa; — tuli jyrkkä tienpolvi, ratsu kääntyi, se
oli juuri sivuuttamassa huonommat hevoset, silloin ei Antti jaksanut
pysyä selässä, hän takertui hevosen mustaan säkätöyhtöön, ja sittenkin
hän irtausi, putosi, löi takaraivonsa maantiehen. Häpeä tuli! Päässä
koski ja komotti, — mutta se kipu olisi tuntunut riemukkaalta,
hyvältä, ellei olisi tullut häpeää. Ja kuitenkin se tuntui hyvältä: hän
oli uskaltanut ratsastaa isoimmalla hevosella, täyttä laukkaa!
Muut hevoset käännettiin takaisin, kun Antin huuto kuultiin, orhi
otettiin kiinni, Antille olisi vaihdettu toinen hevonen, mutta onneksi
hän sai kuitenkin pitää papurikon. Hänet autettiin takaisin ratsunsa
selkään, — ja nyt hän pysyi jo siinä paremmin, uskalsi jo itsekin
kiihdyttää ratsuaan juoksuun.
Uittorännälle oli se matka, — ensin leppien varjostamaa, kuoppaista
kylätietä, sitten epätasaista, kalliolta kumisevaa kangasta, nyt illan
hämärtämää notkoa, sen jälkeen poikki kaskiahojen, joilla ei ollut
teitä eikä polkuja, vaan kaikkialla kirjavanaan pieniä ja suuria kiviä.
Sellaisessa kivistössä oli nuoren, hillittömän hevosen vaikea laukata,
se heittelehti juonikkaasti sivulta toiselle, ja kivet alla peloittivat
Anttia: jos niihin päänsä iskisi, niin kävisi vähän kipeämmin kuin
äsken maantiellä... Rengit huudahtelivat ilosta, vihelsivät, antoivat
neuvoja Antille taakseen ja laskettelivat huiminta vauhtia yli kivien
ja kantojen...
Tuli kaalamo, pienen metsäpuron laajentuma, jossa ratsut hauskasti
porskuttaen kahlasivat: Sitten tasainen, tömisevä hiekkatie siimeisen
metsärinteen viertä, ja nyt pitkin niityn aitaa, jonka takaa tulvahteli
angervoiden juovuttavaa tuoksua. Oli tällainen lämmin, autereinen
kesäillan hämärä kuin nytkin. Soleva, humiseva mäntymetsä. Ja lopulta
ihana hiekkaranta, tyyni vesi, johon sai ajaa hevosensa niin rajusti
kuin tahtoi, kun itse oli ensin alastomaksi riisuutunut. Alasti
papurikon selässä, eräät paikat ratsastuksesta pian kipeinä, — mutta
alasti, aivan vapaana, kahlaten kuin kentauri: orhi ui korskuen, kantoi
keveästi niinkuin ei moista ratsastajaa olisi ollutkaan...
Ne olivat hurmaavia retkiä, sileällä, päättömällä maantiellä, illan
suloisessa tuoksussa, poikki kauniiden ahokukkulain, joiden rinteiltä,
hevosen selästä, näki kauas yli tyynien vesien... Ja vihdoin riemun
ääniä hälisevällä lahdella, jonka rannat vaipuivat varjoihin.
Se korkea, uljas papurikko oli ihailtavinta, mitä Antti tiesi.
Mutta sitten tapahtui kerran, että taloon tuli pieni vieras. Antista
vieras, vaikka hän oli talon väelle hyvin läheinen sukulainen; senhän
arvaa: vieras Antista, joka oli — mustasukkainen. Hän oli Anttia
paljon pienempi poika. Ja Antin olisi toki ollut pidettävä hänelle
seuraa.
Ja muun muassa vei Antti hänet kerran hakaan, jossa papurikko vietti
kesäisiä öitään. Oli syyspuolen ilta. Hämärä levisi maille.
Antti kertoi ratsastaneensa papurikolla. Nyt tahtoi tuo toinenkin poika
papurikon selkään. Antti kyllä epäröi, pysyisiköhän toinen siinä, kun
ei ollut tottunut? Toisen pienuutta ja nuoruutta ei hän ajatellut.
Mutta toinen tahtoi innokkaasti: hän oli mies, hänkin! Ja Antin
epäröinnistä loukkaantuneena hän polki jalkaansa. Ajattelematon Antti
johti silloin, — ja ehkä hiukan ilkeämielisestikin, — papurikon
rohkeasti aidan viereen ja auttoi pikku pojan kapuamaan sen selkään.
Papurikko astui pari askelta Antin taluttamana. Antti pelkäsi, että se
saattaisi jostakin syystä säikähtyä. Mutta sitä ennen tapahtuikin, että
pienen pieni ratsastaja, jonka kätöset vapisivat ja tottumattomat jalat
hoipperehtivat sinne tänne, putosi tanterelle kävelevän hevosen
selästä. Onneksi siinä alla ei ollut kiviä. Papurikko katsahti
taakseen, jatkoi kävelyään, ja Antti antoi hevosen mennä.
Mutta pikku poika sanoi itseensä koskeneen. Ja alkoi mennä yksinään
kotiin, ylös lepikkotietä. Antin lohduttelut ja maanittelut eivät
häneen pystyneet.
Ja kotona se pieni kertoi, että Antti oli nostanut hänet papurikon
selkään ja että häneen oli kovasti koskenut.
Antin mielestä hän oli kannellut. Eikä Antti voinut oikein selittää
asiaa, hän ei saattanut pullikoida aikuisia vastaan! Anttia, joka oli
vanhempi, toruttiin hiukkasen varomattomuudesta, — mutta hän otti ne
torat kovin pahakseen! Minkä vääryyden hän oli mielestään kärsinyt! Hän
ei aavistanut loukkautumisensa johtuvan paljon siitä, että hän oli
tuolle herttaiselle pikku pojalle niin mustasukkainen.
Illallispöytä oli katettu, kynttilät paloivat siinä lampun lisäksi,
talon omaisvieraat kerääntyivät paikoilleen. Antin paikka jäi tyhjäksi,
Antti ei tullut illalliselle, ei tullut sisään koko iltana.
Minne hän oli mennyt, se itsepäinen, omituinen tuitukko?
Oliko hän livistänyt metsään? Mutta eipä hän uskaltaisi olla
siellä ainakaan yötä! Vai oliko hän nähnyt paremmaksi mennä
pirttirakennukselle renkien pariin?
Turhaan hänen nimeään huudeltiin pihalla. Olkoon sitten: hän oli nyt
sellainen, — minkä hänelle voi.
Mutta Antti kököttikin pihalla koirankopissa.
Piha oli pimeä. Tuuli humisi puissa.
Ensin hän "murti suuta, murti mustoa haventa".
Sitten hän nyyhkytteli tapansa mukaan, mutta, nyt syvemmästä syystä,
lohduttomana. Toukka oli päässyt ilon hedelmään. Hän oli sitä mieltä,
että tuo toinen oli itse pyrkinyt papurikon selkään. Antti ei ollut
saattanut häntä kovin varoitella: pienemmällä oli suurempi valta
pienuutensa nojalla ja varsinkin sen vuoksi, että hän oli niin läheinen
talon omainen. Ja pikku poika oli Antin mielestä ollut tyrannillinen:
intti vain hevosen selkään ja putosi kohta. Putosi — ja valitti, että
häneen koski. Oliko se Antin syy? — Pöyhkeäksi kimmahtaneesta Antista
oli sekin kummallista, ettei toinen muka ymmärtänyt moisen kivun iloa:
pudota komean hevosen selästä!
Tietysti aikuiset säälivät juuri tuota toista! Miksi ollaan toisen
puolella, maitokahvin-nauttijan, pullankastajan? Niin, hieman
hemmoitellun puolella! Eikä ymmärretä, että korkean ratsun selästä
putoamisen pitäisi olla ihanaa, jotain muuta kuin leikkiä
hiekkaläjässä, leipoa siinä kakkaroita — kuin ämmät.
Antti oli purrut ensin hammasta harmista, loukatusta ylpeydestä. Mutta
sitten hän nyyhkytti hyvin suruissaan, ja surun aiheuttaja oli aivan
uusi. Siellä koirankopissa sattui yhtäkkiä sellaista, että hän huomasi
olevansa — hieman vieras talossa. Ennen ei hän ollut sitä huomannut.
Niin, tosin olivat palvelustytöt ja kylän eukot kertoneet, että hän
olisi jotain merkillistä, ettei hänellä olisi äitiäkään. Kertoneet
salassa, sillä heiltä oli se kielletty; mutta Antin korva oli tuon
tärkeän asian kuitenkin kuullut. Ja nyt koirankopissa alkoi Antti
omituisella tavalla — kaivata äitiään...
Niin se alkoi, se kaipaus, ja sitä kesti oikeinpa muutamia vuosia.
Kunnes todellisuus selvitti hänelle sen julman, mutta lopulta
vapauttavan asian, etteivät verisiteet merkitse kerrassa mitään, jos ei
niihin liity rakkautta, — jota hän oli saanut enimmän juuri tässä
talossa.
Mutta silloin, siellä koirankopissa, oli hän epämääräisesti hyvin
lohduton; hän ei tietänyt oikein tarkoin uuden surunsa syytä. — Ja
sinne hän raukesi uneen, ei niin paljon loukkautuneena siitä, että
pikku poika oli muka syyttänyt häntä hevosen selästä putoamisestaan,
vaan enemmän väsyneenä orpouden kyynelistä. Sinne hän nukkui Hallin
viereen, käsivarsi Hallin alla, kylki koiran kuumaa kylkeä vasten,
tasaisesti tohiseva koirankuono, joka oli äsken nuollut kyynelet hänen
silmistään, kaulallaan, — uskollisen, tyynen, tyytyväisen Hallin.
Siellä oli hänen nyt paras olla, pimeässä kopissa, ummehtuneilla,
koiralta väkevästi haisevilla heinillä.
Kunnes hän heräsi ja tuijotteli päästä pyörällä ympärilleen: taivas
tähtineen kuulsi ympyriäisestä oviaukosta.
Taivas, ylhäisesti vilkuttavat tähdet... Mutta oli yö, ja Antin tukka
törrötti pelosta pystyssä! Talo oli aivan hiljainen, ikkunoista valot
kadonneet. Talo nukkui.
Antti hiipi sisälle, meni asuinpaikkaansa... Se oli sitä kultaista
aikaa, jolloin kaikkia ovia ei tarvinnut aivan välttämättä yöksi
lukita.