Kun Antti oli sattumalta huomannut tuona talvi-iltana, jolloin hän
kirkon portailla seisoen kuvitteli toisille mäenlaskijoille näkevänsä
Jeesuksen suojelijanaan, — että ihmiselle saattoi koitua kunniaa ja
hyötyä, jos hän antoi mielikuvilleen hurskaan suunnan, menetteli hän
jonkin aikaa tuollaisten hyötylaskelmien mukaan. Ja hänelle tulikin yhä
edelleen muka hänen jumalisuutensa vuoksi hieman erikoista suopeutta
kortteerinrouvan ja eräiden muiden kaupungin uskovaisten naisten
puolelta: niissä oli muutamia rouvia ja arvoltaan halvempaakin väkeä.
Antti sai parina päivänä lisäviipaleen vehnästä, kauhallisen lisää
rusinakeittoa ja silloin tällöin rohkaisevan päänsilityksen. Ja saipa
hän toverienkin silmistä ihailevia katseita, joskin samalla hiukan
pelkääviä ja epäileviä. Tiedottomasti käytti Antti jumalisuuttaan
itserakkautensa mairimiseksi. Ja silloin hän alkoi usein julistaa,
mielessään pöyhistellen, että hänestä tulee muka pappi, että hän aikoo
lukea itsensä papiksi.
"Mitä varten?" kysyivät ihmiset häneltä, joko sitten tuo
kortteerinrouva, joka tahtoi innokkaasti tutkia lapsen ihmeellistä
heräämistä, tai eräät samanhenkiset ystävättäret. Mutta erityisesti
kerran muudan hänen toverinsa, joka oli papin poika ja sanoi aikovansa
lääkäriksi sitä varten, että ansaitsisi oikein paljon rahaa, ja nauroi
nyt ilakoiden Antin uhrautuvalle uskoninnolle. Ja taisipa sitä joskus
kysyä Antin kasvattajakin, tuo lempeä, oikea kristitty: hänellä oli
juuri sitä, mitä kristityltä vaaditaan, — eikä kenties muuta taideta
vaatiakaan, — nimittäin rakastava, viaton sydän. — Antti lienee
vastannut hänellekin ainoastaan:
"Saadakseni kansan uskomaan!"
Ei muuta. Rouva hymyili. Eikä Antilla ollut tietoa turhamaisuudestaan
tai kiihkostaan tyrkyttää ajatuksiaan muille; — ehkä kuitenkin heikko
tunto, että halusi saada rouvaltakin jotain: hellän naurahduksen tai
päänsilityksen, — tunto, että hän menetteli häpeällisesti... Kaiken
talvea ja seuraavana kesänä kuvitteli hän monet hetket olevansa
pappi, — pitkä, kalpea pappi mustassa kauhtanassa: sillä hänen
mielikuvituksensa ei haaveillut sellaisista papeista, joita hän talossa
silloin tällöin kyläilyllä tapasi. Niitä oli kaksikin. Molemmat olivat
melkoisen lihavia, toinen punakka, hymyilevä ja lempeästi leikkiä
laskeva herrasmies, toinen puustellinsa peltohommissa ruskeaksi
ahavoitunut, ylen totinen ja kömpelöllä savolaismurteella saarnaava.
Ei, oikea pappi, — Antti itse, — muistutti suuresti niitä
profeettoja, joita hän näki Dorén kuvaraamatussa. Se komea kirja oli
pappilassa; sitä Antti usein katseli ja koetti hankalaa tekstiäkin
lukea. Papin piti esiintyä Jehovan alttarin ääressä uhraamassa tai
pakanain pyhättöjä kukistamassa, käsi koholla, ympärillään taivaan
salamat, jotka leimuttelivat hänelle suosiotaan, taikka uskottomien
kiukkuiset laumat, joiden kivittämänä hän kuoli sankarina. Toisin
hetkin ja useimmiten, otti hän itselleen hiukan helpompaa ja
näppärämpää uskonnollista lukemista kuin pyhä raamattu. Se oli
rukouskirja, juovikkaisiin paperikansiin sidottu. Senkin oli Antti
löytänyt ullakolta. Niin, se oli näppäränkokoisen pieni, aivan kuin
pikku pojille luotu! Sitä vaali hän nyt monta viikkoa toverinaan ja
lelunaan, Illoin asetti hän sen yöksi vuoteensa viereen, kahden
päretikun varaan, jotka hän oli pistänyt seinänrakoon; siinä se oli
kuin omalla pienellä hyllyllään. Pieni kaappi, isäntärengin hänelle
tekemä, muiden kirjojen ja lelujen talletuspaikka, ei sille kelvannut:
sitä ei olisi näkynyt sieltä. Kun Antti meni illalla yläkertaan,
riisuutui hän nopeasti, pujottausi peitteen alle ja tempasi
rukouskirjan käteensä ikkunan heikossa valossa tai kynttilän
lekuttavassa hohteessa. Ja hän luki nyt sen päivän osalle määrätyn
iltarukouksen, — kirjassa oli eri rukoukset jokaista viikonpäivää
varten, — luki itse rukouksen, sitä seuraavat elämänvaroitukset ja
lopuksi kiitoksen. — Mutta sittenkin: olipa hänellä jotain muutakin
syytä rukoilla kuin pelkkä itserakkaus ja komeilunhalu: oli hänellä tuo
ullakko. Ja pimeys peloitti kauheasti. Satukirjoista ahmitut ja
Pikkarin kertomat sadut olivat nekin täyttäneet hänen sielunsa
monenmoisilla hirmuilla. Ja nyt manasi itse tämä rukouskirjakin
aaveiden joukkoon uuden, niistä kaikkein julmimman: sielunvihollisen.
Se oli mustin, synkin, ilkein ja mahtavin kaikista paholaisista.
Verenhimoisena kierteli se ympärillä kuin kiljuva jalopeura. Tuon
vainoojan kavaluutta lisäsi se, ettei sen ääntä kuulunut yhtään, vaikka
se alinomaa hiipi aivan tuossa vieressä, päänalaisen takana ja vuoteen
ympärillä, — niinhän tuntui rukouskirja vakuuttavan. Se hengitti siinä
niin selvästi, että kuului, — ja oli valmis Antin kuristamaan, ellei
Antti lukenut puoliääneen rukouksiaan. Niin, Antin hurskaudessa oli
jonkun verran tottakin, — öisin. Päivällä oli hän kuvitellut olevansa
pappi tai teeskennellyt jumalista ja vakavaa siitä syystä, että oli
itserakas ja tahtoi myöskin saarnata, opettaa, viisastella. Sen vuoksi
hän päivällä kuljeskeli luomet pyhästi alas laskettuina. Nyt illalla
tuli tosi eteen: rukouskirjaa lukemalla sai ympärilleen sen vartion,
joka tuossa kirjassa luvattiin. Suojelusenkelien ei tarvinnut Antista
olla juuri niin lempeitä kuin miksi kasvattajatar niitä kuvaili, kunhan
ne vain olisivat kyllin voimakkaita, sellaisia, jollaisiksi kirja ne
vakuutti. Antti uskoi puolittain, että ne kykenisivät suojelemaan
rukouksia lukevan pojan jälleen aamuun saakka, etenkin jos hän
luettuaan kätkeytyi peitteen sisään umpikorviin. Aamulla taasen ei
olisi enää hätää: aurinko paistaisi, kun kesy varis tulisi herättämään
hänet vaakkumalla taikka lähetettäisiin joku palvelustytöistä hakemaan
alas unikekoa. Silloin tyttö ehkä kehuisikin Anttia, kun näkisi
mahdollisesti hänet jo istumassa valveilla rukouskirja kädessä, —
kiittelisi kuten joskus ennenkin viime aikoina, jolloin hän ei ollut
sattunut tappelemaan piikojen kanssa, saati sitten puraisemaan heitä
käsivarteen!
Mutta paitsi noita kammottavia öitä, joina hän tosissaan ajatteli
Jumalaa, koska synkkä sielunvihollinen kokosi ja johteli hirviöitä
hänen ympärilleen ja sai hänet todellisesta sisällisestä pakosta
turvautumaan rukouskirjaan, saattoi eräs erikoinen tapaus hänet todella
pelkäämään Jumalaa ja siitä lähtien vähitellen karttamaan
jumalisuudella teeskentelyä, Jumalalla hyötymistä ja kunnian
tavoittelua Jumalan kustannuksella. Tuo vähäpätöinen tapaus oli se,
että Antti oli sinä kesänä hukkua järveen.
Kartanon nuoret herrat olivat tuoneet taloon kaksi uutuutta, kanootin
ja sluupin. Niistä oli rouvalla, heidän äidillään, silloin tällöin
miltei suurempi huoli ja mielenahdistus kuin pyssyistä ja terävistä
sapeleista. Kanootti oli medisiinarin, sluuppi tulevan merikapteenin.
Vaatteesta tehty hento palkovenhe voi milloin tahansa puhjeta karien
kiviin ja vaivuttaa melojansa ikuisuuden syvyyteen! Se ei ollut pelkkä
naurun aihe, vaikka aiheutti naurettaviakin: luulivathan seudun
torpaneukot sitä, kun sen ensi kerran täällä näkivät, paholaiseksi,
joka juoksi järven pintaa, huitoi pitkillä säärillään kuin
vesihämähäkki ja sousi kämmenillään; he huusivat, rukoilivat ja
juoksivat rannalta pakoon. — Sluupissa jälleen oli hirmuisen suuret
purjeet, ja tuollaisia aluksia sanottiin yleensä hyvin vaarallisiksi;
— aina kertoivat sanomalehdet hukkumistapauksista, joihin
uudenaikainen sluuppi oli ollut syynä.
Antti ei osannut pelätä kanoottia eikä sluuppia. Hänellä oli omat
salaiset ja salassa pidetyt pelättävänsä! Hän rakasti kanoottia ja
sluuppia kovasti. Ehkä kanoottia enemmän: se oli niin siro ja puhdas,
— ja ennen kaikkea: hän sai sillä soudella välistä yksinkin,
medisiinarin pitäessä yrittelijää silmällä; — tai pääsi istumaan sen
keulalle, kun tuleva lääkäri meloskeli uistinta vetäen kaislikkojen
reunoja pitkin. Ihana istuin: mukava, joustava! Hiukan jännittävä
istuinpaikka: kapea, nytkyvä, heilahteleva, — siitä saattoi helposti
pulskahtaa veteen. Iloista kulkua: takaansa kuuli Antti, joka vartioi
siinä luotsina kasvot keulaa kohti, iloisen nuoren herran leikinlaskua
ja tarinoita. Ihmeellinen paikka: tuhat lehteä luonnonkirjasta herra
siinä Antille avasi.
Sluuppi taasen, — se oli oudompaa. Ei se ollut pikku poikia varten ja
harvemmin aikuisiakaan. Se oli mystillinen, juhlallinen, Antille
vieras. Hän ei olisi ymmärtänyt eikä jaksanut käytellä siinä edes
jalusnuoraa. Vain erikoisissa tilaisuuksissa siihen pääsi, hiukan
pitemmillä retkillä. Silloin oli usein paljon väkeä mukana... oli
vieraita, äänten remua, oli sukkeluuksia, naurua. Ja kanoottia oudompi
oli sluuppi senkin vuoksi, että se jätettiin talveksi kauas rannalle.
Kanootti tuotiin kartanolle suojaan, navetan ylisille, jossa sitä voi
pistäytyä tarkastelemassa. Sluuppi vedettiin syksyllä maalle, kumottiin
ylösalaisin, ja siinä sen täytyi köllöttää, purjeensa toistaiseksi
menettäneenä, kinosten alla... haikeana muistona iloista, jotka olivat
menneet ja joita täytyi muistaa juuri sentähden, että ne menivät niin
nopeasti...
Oli elokuinen päivä. Herrat olivat lähteneet sluupilla purjehtimaan.
Vieraita ei ollut tällä kerralla mukana. Antti ja Veerti olivat
päässeet matkaan.
Kaunis päivä. Aurinko paistoi, — tai lieneekö aivan varmaan paistanut,
sillä paistaahan aurinko aina Antin lapsuudessa, vaikka tietysti oli
harmaitakin päiviä. Ja niin paistavat hänestä myöhemminkin kaikki
menneet päivät, täyteläisinä, riemullisina, onnellisina; menneet
surutkin ovat hänelle riemua; vain pikku harmit tuskastuttavat, —
mutta nehän unohtuvat pian!
Mutta sitten tuli siihen säteilevään, kauniiseen sillä retkellä muutos,
— synkkä, pilvinen muutos, joka nyt tuntuu aurinkoiselta. Nousi
ukkonen.
Kanootti kulki köydessä luovailevan sluupin vetämänä. Antti istui
kanootissa: hänen vuoronsa oli nyt olla siinä, Veerti oli jo ollut ja
purjehti nyt herrain kanssa sluupissa.
Äkkiä huomasi Antti, että ilma pimeni, sinertyi, musteni. Suuri,
sininen pilvi nousi rantametsien takaa, kovalla vauhdilla... ikäänkuin
kohisten. Hän näki aaltojen alkavan pärskyä... auringonpaistetta
kimaltavien aaltojen. Ne keikuttivat kanoottia, ne kopisivat kovasti
sen vaatteesta ommeltuja kupeita vasten... Pärskähtivät välistä yli
reunojenkin, siihen istuinlokeroon, jossa Antti oli pohjalla loikonut.
Anttia alkoi peloittaa. Hän kapusi polviensa varaan ja tarkasti
paremmin ympäristöä. Vesi kiehui mustana ja valkeana. Sluupin iso purje
näytti sipaisevan huipullaan aaltoja. Sluupissa touhuttiin, tuleva
merikapteeni huusi ja komensi. Alettiin laskea emäpurjetta, joka
paukkui irti päästessään. — Miten vihreä oli villisti ohitse kiitävien
metsien väri vasten taivaan sinisyyttä, tuon kamalan pilven sinistä
synkeyttä! Räikeän vihreät metsät, — takana mustan sininen taivas! Se
taivas oli hirmuista, vihaista sinistä, joka tuli päälle, — joka
leimahteli, jyrisi niinkuin taivas olisi haljennut! Antti näki
liekkejä, salamain sekasortoa, tunsi ylös ja alas huiskuttavan järven
myrskyisenä merenä, näki sen Leviaattanina, sellaisena vaahdossa
myllertävänä jättiläiskäärmeenä kuin kuvaraamatussa. Kanootti kaatuisi,
hän hukkuisi! Hän nousi seisomaan. Isosta aluksesta huudettiin hänelle
jotain, mitä hän ei ensin kuullut eikä ymmärtänyt, ja kuuli sitten,
mutta ei voinut, malttanut, ei jaksanut totella:
"Et saa nousta seisomaan!"
Hän nousi. Tahtoi pelastua, — päästä sluuppiin, turvaan. Miten? Vaikka
veteen syöksymällä: kanootissa hän hukkuisi, siinä oli jo vettä. Kuinka
hänen vedessä kävisi, sitä ei hän jaksanut ajatella. Kanoottia alettiin
kiskoa köydestä sluupin luo; se keikkui sinne tänne, huiskui sivuille.
Antti seisoi. Maailma myllersi ympärillä, ja myllerryksen päällä
raivosivat jyrinä ja salamat. Tuuli vonkui. — Palkovenhe läheni
sluuppia, oli enää vain sylen päässä siitä. Silloin Antti loikkasi
veteen, koska luuli kanootin kuitenkin kaatuvan, loikkasi itse,
päästäkseen nopeasti sluuppiin, ja upposi. Hän ennätti parkaista, sai
vettä kurkkuunsa. Tunsi uppoavansa, hukkuvansa. Sluuppi näytti
loittonevan. Silloin tartuttiin hänen valkeaan tukkaansa, sitten hänen
niskaansa; hänet vedettiin ylös sluuppiin, hän pelastui. Vetäjä oli se
tuleva merikapteeni, ja vihainenkin hän oli Antille.
Niin, Antti sai pienet torat, kun oli noussut kanootissa seisomaan,
hätähousu, vaikka oli kielletty. Ja nyt ajettiin hänet, likomärkä ja
värisevä rääpelö, sluupin keulakannen alle, pimeään lokeroon, jossa ei
olisi kylmä.
Siellä hän vapisi kauhusta, — ei värissyt vilusta. Vapisi
kuolemankauhusta. Ja rukoili Jumalaa! Ei kiittänyt pelastuksestaan,
vaan rukoili kuin olisi ollut yhä vaipumassa veden syvyyteen. Veertikin
oli pelästynyt ja yhtyi myöntävästi sopottamaan rukouksia, joita Antti
vuodatti — ilman rukouskirjansa apua. Ei, Jumalaa ei Antti uskaltanut
edes kiittää, — niin kiitollinen hän oli.
Tultiin rantaan, tultiin kartanolle. Myrsky oli ohitse. Antti kaaloi
märissä housuissaan, leveissä ja hopeanhohtavissa, jotka oli tehty
kasimirkankaasta, ylös korkeita keittiön portaita, ja kuuli nuorten
herrojen sanovan äidilleen, alkaen kertoa tapahtumasta:
"Tuo poika kun oli vähällä hukkua!"
Se oli siis ollut totta...
Antti ei kuullut rouvan päivittelyjä eikä valituksia: hän oli vain
onnellinen, että nyt oli kaikki hyvin. Ja sitten tuntui merkilliseltä
ja komealta, että hän oli ollut mukana oikeassa, suuressa tapauksessa.
Mutta kummallista: siitä lähtien jätti hän teeskentelynsä, hän ei enää
oikein — uskaltanut olla jumalinen. Kuinka saattoi sillä tavoin
leikitellä, sillä tavoin pilkata toisia ihmisiä: uskotella heille, että
oli muka parempi kuin he? Mairia itselleen kiitoksia, kun oli itsekin
vavissut kauheassa sielunhädässä, ollut vähällä hukkua! Hänen
hurskautensa oli ollut totta ainoastaan yöllä, peikkojen pelosta!