PÖYHKEYS

Talvisen illan hämärä. Ei kylmä ilma, mutta ei lämminkään, — melkein

suoja. Alakuloisena, kuten torkkuen kyyröttävät pikku kaupungin puiset

talot aukean, epätasaisen kirkkotorin ympärillä, matalat, ruskeat ja

likaisen keltaiset talot. Torin ylemmällä reunalla kohoaa tiilikivistä

rakennettu, jämerä kirkko, terävä huippu ilmojen autiossa harmaudessa.

Lapset laskevat hälisten mäkeä ylhäältä kirkon edustalta torille ja

siitä alas katua rantaankin asti. He ovat pieniä lapsia ja enimmäkseen

köyhiä. Onhan kaupungissa parempikin kelkkamäki, lyseolaisten tekemä,

niin kutsutussa vanhassa kaupungissa. Se on lyhyt, järveen päättyvä

sivukuja, jonka lyseolaiset ovat jäädyttäneet tasaiseksi ja kiiltäväksi

kuin kuvastin ja lapioineet jäälle syvään hankeen jatkon kujalleen ja

mäelleen. Siellä sitä riittää touhua aina heti, kun he ovat päässeet

koulusta ja saaneet päivällisensä, myöhäiseen yöhön asti. Toiset

lähtevät kyllä pois jo lyhtyjen syttyessä, ahkerimmat ja tottelevaiset;

mutta aina jää reilu lauma jäljelle pimeään saakka. Ja silloin,

pimeässä, tulee sinne myöskin huonompia, kansakoululaisia ja

sellaisiakin, joita sanotaan katupojiksi tai rakeiksi; nyt vasta,

lyseolaisten vähennyttyä, he saavat riistetyksi itselleen huvin

lyseolaisten tekemässä ja hoitamassa mäessä.

Mutta vielä ei ole pimeä, ja siksi puuhailee kirkolla pienten

lasten mäessä isojakin, noita katupojiksi sanottuja. Onpa sekaan

työntäytynyt muutama hamppariksikin kutsuttu. Enimmäkseen ovat nämä

lapset kansakoululaisia, — risatakkeja, joilla on halkokelkat,

suksenkappaleet tai jäälohkareista koverretut kaukalot. Ainoastaan

harvoja pieniä herraslapsia on tänne lähetetty hoitajattariensa

vaalimina. — Ja pikku Antillekin, joka on vasta kansakoulussa, on tämä

lähin ja muutenkin sopivin mäenlaskupaikka.

Antti on varsin pieni, heiveröinen, arannäköinen. Mutta hänen otsallaan

huomaa jonkunlaista uhmaa, hänen sielussaan piilee jotakin

väkivaltaista.

Nautinnokseen laskee hän nyt mäkeä, maaten vatsallaan kelkassaan

niinkuin isot pojat, sellainen hän tahtoisi olla: iso, nykyistä isompi,

reilu, huima! Ja ollapa vielä lyseolainen, — aivan kuin muita parempi,

etuoikeutetumpi, hienompi! — Jospa nyt oppisi kunnolla ohjaamaan —

edes itseään. Tyttöjä ei hän kelkkaansa oikeastaan sietäisikään: kerran

oli ottanut erään ison tytön, joka asui samassa paikassa kuin hänkin,

niin vaati se ihminen päästä hänen kelkkaansa. Häpeillen Antti otti. Ja

tuli nolaus: hän ei osannut, ei jaksanut kuskata, kelkka pyörähti

keskellä mäkeä poikittain, muut ajoivat päälle, Antti kaatui naisineen,

kaatui toisiakin, kasautui rykelmä, mentiin sekamelskaan; — ja se oli

suuri häpeä. Antti oli kuulevinaan ympäriltä hirveää pilkkanaurua. —

Kunpa nyt oppisi tässä laskemaan yksinäänkin oikealla tavalla.

Pieni kansa huvittelee, — vähenee yhä. Lyhtyjä sytytellään. —

Ainoastaan kiihkeimmät jäävät enää rinteelle: lumesta ja jääkelkkojen

sulamisesta märkiä kansakoululaisia tai katupoikia kädet kohmeessa,

huulet sinisinä. Ja joukossa joku iso konkari, tuo oikea hamppari, joka

laskettelee kelkkamäestä pitkillä suksilla, rämisyttäen ja paukuttaen,

ihailtavan uhkarohkea temppu Antin mielestä.

Tulee melkein pimeä. Ei erota enää vanhaa kaupunkia salmen toiselta

puolelta. Huurteinen puistokin himmenee. Sen oksat, jotka ovat kuin

sokerilla peitetyt, kiiltelevät nurkkalyhdyn hohteessa.

Jostakin kuuluu virrenveisuuta, ja sitten sekavaa hurinaa ja ikäänkuin

vihaisten äänten meteliä: hihhulit ne tuolla ruskeassa nurkkatalossa

huutavat, kiljuvat, — haukkuvat ihan kuin koirat, suuri koiralauma, —

siltä se huuto loitolta kuuluu.

Mitähän ne hihhulit ovat, sitä ei Antti oikein ajattelekaan;

kummastelee vain pikku aivoillaan, että jotain merkillistä ne ovat ja

hullunkuristakin: nauravathan niille kaikki... Ne lienevät jotain

samaan vivahtavaa kuin hänen kortteerinsakin rouva, — muuten hyvä

ihminen. Antti asuu kansakoulunopettajan perheessä, — ja rouva, joka

on tummaverinen ja sairaloinen, on herännyt, sanoo sitä olevansa. Mitä

se merkinnee? Rouva laulaa virsiä omasta, erikoisesta kirjastaan, joka

ei ole tavallinen virsikirja; hän on yleensä hellä, mutta välistä

omituisen kiivas; hän pyörtyy usein, — näyttää pelkän laulunsakin

vaikutuksesta pyörtyvän. Rouvan ääni on kaunis, heleä, helisevä. Hyvin

usein veisaa hän kotona. Mutta vasta joissakin kokouksissa kaupungilla

kuuluu hänkin oikein veisaavan, perheissä, joihin mennään suurella

nais- ja miesjoukolla; hän tahtoo innokkaasti sinne mukaan. Ja onhan se

joukko muutaman kerran tullut kansakoulunopettajankin luokse

veisaamaan; silloin on opettaja ollut hieman hermostunut, arvaahan sen,

niin paljon vieraita, — eikä opettaja itse juuri sellaisia virsiä

veisaa. Mutta rouva näitä vieraita tahtoi ja — sai!

Eipä Antti osaa vielä ajatella, että ihminen pienessä, syrjäisessä

kaupungissa kaipaa varsinkin yksitoikkoisina ja ikävinä syksyn ja

talven iltoina jotain iloa ja etsii sitä kuka mitenkin, — pyrkii

ratkaisemaan elämän tukalaa pulmaa ja tulee hihhuliksi tai joksikin

muuksi.

Antti laskee nyt mäkeä sitä onnellisempana, kuta tyhjemmäksi ja

vapaammaksi mäki muuttuu, — sitä iloisemmalla nautinnolla, kun hän on

jo kaikki läksynsäkin lukenut: hyvinkin kaksi tuntia on hän niihin

käyttänyt.

Mutta kuinkas siinä sitten sattuukin: hän joutuu kiistaan toisten

mäenlaskijain kanssa, — ne ovat enimmäkseen kaikkein isoimpia ja

hurjimpia tänne jääneistä. Törmänneekö Antti heihin, sekoittaneeko

heidän komean kiitonsa, työntyneekö heidän tielleen, tuo pieni ja

hiukan avuton Antti... mitä tapahtuneekin! Niin vaan käy, että Antti

alkaa kinastella toisten kanssa, joissa on sellaisia, joita sanotaan

hampuuseiksi. Tai eipä Antti mielestään kiistaa alkanutkaan: toiset ne

tietysti alkoivat, — sysäsivät hänet väkivaltaisesti syrjään,

tuuppivat niskasta ja nakkasivat käsipuolesta, ja nyt ne solvaavat,

kiusoittelevat, ärsyttävät. Silloin Antti yht'äkkiä suuttuu; hän on

varovainen, mutta kuitenkin hyvin pikavihainen ja itsepäinen, —

sellainen hän on sisältä, tuo pieni ja heikko. Hän alkaa iskeä takaisin

nyrkeillään, silmittömästi, sokeasti, — mutta minkäpäs huono voi

vahvemmilleen! Iskut eivät osukaan, ja jos pari osuu, eivät ne koske.

Toiset nauravat. He innostuvat hänen kiukustaan, ärsyttävät Anttia

oikein aikomuksella. Antti itkee raivosta ja lyö yhä. Silloin

itkupussia pilkataan, söhitään sormella nenään mokomaa villiä riepua,

mukiloidaankin, hänet heitetään syrjään, suistetaan kelkkoineen mäkeä

vallina reunustavaan hankeen. Antti raivostuu niin, että olisi valmis

vaikka kuolemaan: hän kimpoaa ahdistajiensa kimppuun, itkukin on

tyrehtynyt, hän iskee heitä hillittömästi, — mutta ei mahda mitään:

saa vaan suunsa lunta täyteen, upotetaan uudestaan lumivalliin, nyt

korviaan myöten, ja pilkka ja ähittely rähisevät pirullisina hänen

korvissaan.

Viimein täytyy Antin voitettuna peräytyä. Nyt hän vasta alkaa todella

itkeä, mutta hiljempää, itsekseen, epätoivoisena, tallustellen omille

teilleen, kiiveten kelkkoineen takaisin kirkon luo. Hän itkee

loukattuna, häväistynä, tappiosta lohduttomana, voimatonna, masennettua

vimmaa, — ja kostonhaluisena!

Mutta hän ei saa rauhaa: kirkon edustallekin tulevat ne vahvat, ne

väkevät perästä. Ne pilkkaavat yhä, — eikä anneta hänen rauhassa

laskea mäkeä niinkuin muut. Ei, nuo isot venkaleet, joita Antti on

raivoissaan haukkunut hampuuseiksi, estävät häneltä lähdön, kun hän

ylittääkin kääntää kelkkansa alamäkeen päin.

Niin ne tekevät kiusaa voimattomalle, huonokkaalle. Se on epätoivoista!

Yht'äkkiä pälkähtää Antin päähän jotakin, — mistä pälkähtäneekin.

Se on jotain, joka ehkä tepsii! Hän jättää kelkkansa, hylkää tuon

kaima-Antin, isäntärengin, tekemän ylpeytensä esineen, ruskealla

kankaalla päällystetyn ja kirkasrautaisen. Hän astelee sanattomana

kirkon portaille. Ne portaat ovat melkoisen korkeat, harmaista

kivilohkareista muuratut. Antista ne ovat omituisen pyhät; niille ei

sopisi näin mäkeä laskiessa nousta, — mutta nyt kiipeää hän niistä

aivan ylimmäiselle. Muut katselevat kummastellen hänen menoaan. Nauru,

joka kuuluu hänen takaansa hämärästä, ärsyttää häntä yhä enemmän.

Haukkumista muistuttava hihhulien hälinä kajahtaa jälleen tuolta

alhaalta nurkkatalosta, jonka ikkunoista häämöittää heikkoa valoa.

Lyhdyn valo kadun kulmasta ulottuu heikosti kirkon portaille asti. Itse

kirkon valtaovi on pimeässä, suurten kaariensa syvennyksessä.

Kirkko on Antista kaamea — näin illalla. Mitä siellä oikein asuu...?

Enkeleitäkö? Jumala, — öisessä kirkossa.

Kuinka Antti uskalsi tähän portaille, — aivan kirkon synkeän ja

juhlallisen oven eteen? Hän uskalsi, — hän ajatteli Jumalaa, jonka

sanotaan suojelevan heikkoja, Jumalaa, joka on niin mahtava, että

kaikkien täytyy häntä pelätä!

Ja tässä ei Antti aio pelätä!

Muut lapset, pojat ja tytötkin, tulevat hiljaa näkemään, mitä hän

oikeastaan hommaa. — Mutta Antista tuntuu, että kirkon portaille he

eivät uskalla: — miksi he muuten seisoisivat tuolla alempana ja

kauempana? Antin mielestä he pelkäävät kauheasti.

Odottamatta kohottaa Antti ylös heikon kätensä. Hänen äänensä saa

kaamean sävyn, kun hän huutaa juhlallisesti:

"Katsokaa, kuka seisoo tuossa!"

"Missä...? Mikä?"

"Tuolla! Ettekö näe? Tuossa, takanani: Jeesus!"

Isotkin pojat, ne, jotka olivat pahimmin pilkanneet ja kiusanneet, ovat

vaiti.

"Niin", jatkaa Antti kohottaen yhä tuomitsevammin kättään, — ja

kuvittelee olevansa kuin se Zebaoth, joka rankaisee maailmaa

viimeisellä tuomiolla: "Niin, näettekö! Jeesus, — minun takanani!"

Jeesuksen tuntee hän, häväisty, solvattu, väkivalloin nujerrettu,

itselleen läheiseksi, tuntee hänet suojelijakseen.

Ja kas, lapset alkavat juosta alas mäkeä. Antti ajattelee, että ne

pakenevat häntä. Isotkin kiusantekijät loittonevat. Joku kuuluu

huudahtavan:

"Antti näki Jeesuksen...!"

Kirkkomäki on tyhjä. Se on Antista ihme: nyt olisi hänelle kyllin tilaa

huvitella, harjoitella mäenlaskua mielin määrin.

Mutta se huvi ei häntä enää huvitakaan. Minne muut menivät? Ja miksi

oikeastaan?

Pakenivatko ne? Kyllä ne pakenivat.

Vai kiiruhtivatko Antin kortteeriin kaipaamaan, että Antti oli höpissyt

sellaista Jeesuksesta.

Antti on hiukan peloissaan ja utelias. Hänkin lähtee hiljalleen

kotiinsa, — kiertelee syrjäteitä, ei tahdo kohdata äskeisiä tovereita,

jotka ehkä nauraisivat hänelle, mokomalle hassulle. Kunhan vain eivät

olisi jo kortteerissa tapahtumasta kertomassa.

Mutta kun hän tulee kotiin, nolona ja epäröiden, niin siellä on tosiaan

pari äskeistä tyttöä, — pienistä isompia, — ja ne kertovat juuri

kansakoulunopettajan rouvalle, että Antti oli nähnyt Jeesuksen kirkon

portailla.

"Näitkö sinä Jeesuksen?" huudahtaa tummaverinen, kalpeahko rouva,

lähestyen Anttia hartaan tutkivana, kumartuen maahan, sulkien hänet

melkein syliinsä.

"Näin", vastaa Antti hiljaa, mutta varmasti. Nyt ei enää voi

valehdella.

Lapset ovat vaiti, seisovat neuvottomina, ällistyneinä. Rouvakin

hetken. Mutta sitten huutaa rouva miestään eteiseen ja kertoo hänelle

loistavin silmin, että lapsi on nähnyt Jeesuksen, — kirkon portailla.

Opettaja hymähtää ja sihahtaa jotakin hermostuneesti, naurahtelee, —

mutta alkaa hänkin kysellä, mitä Antti näki, — ja kysymykset tuntuvat

Antista hyvinkin innostuneilta. Antti kuvailee näkyä laajasti: valkea

oli se ilmestys, okainen ruususeppele päässä, ja se levitti kätensä

siunaavasti Antin ylitse.

Ei tullutkaan Antille moitteita, tuli paremminkin ihailua. Tapauksesta

riitti jonakin iltana puhetta niissä naispiireissä, joihin opettajan

rouva kuului. Rouva kertoi siitä, — oikeastaan Antilta salaa, sen

Antti huomasi, — kertoi hiljaisella äänellä, liikutettuna, vakavana.

Ja Antti oli huomaavinaan, että rouva alkoi hieman hemmoitellakin

häntä: antoi hänelle välistä jonkun ylimääräisen herkkupalan ja

hyväilyn, — kuin omille lapsilleen, joita oli monta ja niin pieniä,

etteivät vielä paljon mäkeäkään laskeneet. Kerran illalla kuiskasi

rouva Anttia vuoteeseen peitellessään:

"Miksi sinä aiot, kun tulet isoksi? Papiksiko?"

"Papiksi", myönsi Antti.

"Papiksi, niin. Mitä varten... sanopas?"

"Että, että — en viettäisi huikentelevaista elämää."

"Huikentelevaista!" naurahti rouva. "Mitä puhut: eihän lapsi voi olla

huikentelevainen, ei lapsi voi olla kevytmielinen..."

Ne sanat loukkasivat Anttia: eipä hänelle kovin suurta arvoa annettu,

koska ei myönnetty, että hän voisi olla huikenteleva! Mutta

sanottiinhan eräässä lasten laulussakin:

"Huvitusta halaavainen,

Huikennellen huoleton."

Miksi hän ei siis voisi olla huikenteleva? Hän, itserakas Antti? Oliko

hän sellainen, ettei kelpaisi kevytmieliseksi? Mutta rouvalle ei

sopinut tehdä vastaväitteitä. Mitä hän nyt sanoisi, jos rouva uudestaan

kysyisi, miksi hän aikoi papiksi? Ja rouva kysyikin. Antti oli

keksivinään, mairean juhlallisesti hän lausui:

"Siksi... että — saisin kansan uskomaan!"

Rouva näytti ihastuneelta. Hän loi katseensa ylös ja huokasi. Antin

vastaus tuntui hänestä hyvältä, siinä oli jotain kaunista, — se lupasi

pojasta jotain.

Ja sitten pidettiin Anttia jonkin aikaa paitsi hyväpäisenä, ahkerana ja

melkoisen kilttinä myöskin hurskaana. Ja Antti itsekin luuli, että hän

oli hurskas, — joskin hän tiedottomasti halveksi sievoisesti noita

olentoja, joita hän luuli perinpohjin narranneensa. Tiedottomasti:

sillä vielä ei hän oikeastaan huomannut halveksumistaan ja kaikkein

vähimmin omaa liioitteluaan, jonka hänen pöyhkeytensä oli luonut.