LAKEERISAAPPAAT

Antti on hiukan sairas. Oli ollut enemmänkin, mutta ei ole paljoa enää:

hänellä oli tuhkarokko, joka nyt häviää.

Ennen sairastumistaan näki Antti kummallisen unen: isossa väenpirtissä,

jossa hän usein käy leikkimässä Veertin kanssa, kömpi uunin takaa

pitkä, musta mies ja pisteli häneen neuloilla, — lukemattomilla

neuloilla joka paikkaan ruumista.

Sitä untansa mietti Antti sairastaessaan, milloin oli täysin

tajuissaan. Merkillinen uni! Ja se oli tarkoittanut tätä: rokko oli nyt

pistellyt häntä neuloilla joka paikkaan ruumista...

Antti makaa kasvattajansa lämpöisessä kamarissa, hänelle niin rakkaan

ihmisen sängyn vieressä. Rouva on antanut siirtää Antin mahdollisimman

lähelle itseään, tarkastaakseen hänen pientä kuumettaan, vaaliakseen

pikku sairasta.

Mutta tänä päivänä, jolloin rouvan muuten täytyykin välttämättä

matkustaa jonnekin hyvin kauas, — ensin höyrylaivassa ja sitten oikein

junassa, — ei Antti enää oikeastaan olekaan sairas. Hän on jo melkein

terve. Rouva saattaa siis aivan huoletta senkin asian puolesta lähteä.

Palvelustytöt hoitaisivat kyllä poikaa.

Ja Antille, jonka pitää tällä tavoin jäädä tavallaan yksin kotiin, —

sillä rouva aavistaa kyllä, että Antti rakastaa häntä, — Antille on

rouva ostanut syysmarkkinoilta lähtö- ja toipumislahjaksi uudet

saappaat. Välkkyvät saappaat, joissa varrensuut ovat kiiltonahkaa!

Antin ensimmäiset saappaat! Lakeerisaappaat.

Anttia tosin harmittaa, että se hänen vuoteensa ääressä tänään käynyt

setä väitti niitä nauraen ryssänsaappaiksi. Anttihan vihaa ryssiä: hän

on kuullut kaimansa, Antti-rengin, lukevan ääneen Vänrikki Stoolin

tarinoita, eikä hän pidä muutenkaan ryssistä, sillä aikuiset tuntuvat

yleensäkin olevan heitä rakastamatta. Se herra ja setä sanoi, että nämä

olivat ryssänsaappaat; markkinaryssältähän ne oli ostettukin! Jopa

laski setä vielä leikkiä, että saappaiden pohjat olisivat paperia, —

ryssäthän pettävät aina, — ne pohjat kuluisivat pian nuuskaksi...

Harmillista ja myöskin hiukan häpeällistä olisi, jos ne kuluisivat niin

pian ja helposti. Mutta ainakin niissä oli kiiltonahkaiset varrensuut;

ne olivat toki sittenkin lakeerisaappaat.

Sellaiset hyvät sai Antti siitä, että hänellä oli rokko ja että rouvan

täytyi lähteä matkalle. Ja lisäksi sai hän paljon muuta, pienempää

hyvää: piparkakkuja, yhä lämpöisemmät peitteet, — ja katsellakseen

kirjoja, joissa on loppumattomasti kuvia; ynnä mainitulta sedältä

tyhjän sikarilaatikon ja vaskilankoja: laatikosta ja langoista tahtoisi

Antti tehdä itselleen kanteleen; hän on jo niin terve, että jaksaa

käsitellä puukkoa ja näveriä.

Kaikki on Antista paikallaan. Lähteköön täti vain matkalle. Antti

tuntee viihtyvänsä mainiosti.

Täti lähti, käskien Anttia pysymään sisällä niin kauan, kunnes hän

paranisi aivan täydellisesti. Antti jäi kamariin, ensin palvelustytön

seuraan, sitten yksinään, — nikkarinvehkeet sylissä, kirjat vieressä.

Ja vähän kuvia selailtuaan hän alkoi veistellä intohimoisesti

kantelettaan. Pian se valmistuikin: kova oli kiire, — Antti osasi

hätiköidä. Se valmistui, vaikka siitä tulikin jonkinlainen sormilla

näppäiltävä viulu eli kitara, kuten Antti olisi nimittänyt sitä,

jos olisi tietänyt, mikä kitara oli: olisihan kitara kuulunut

komeammalta kuin kantele... Siinä ehtii sitten ilta, ja työstä

väsyneenä soittelee hän yksinään viuluaan tummaisessa kamarissa,

jonka kattopuolen pöytälampun kupu tekee aivan pimeäksi, niin ettei

katon reunuskoristeita näy, eikä oikein kultaista, rauhallista

seinäkelloakaan, joka masentuneen alakuloisesti tiksuttaa. Mutta alaosa

kamaria näkyy, — ja tuntuu nyt autiolta, — ikäänkuin pelästyneine tai

kuolleine sohvineen ja pöytineen, kun täti on lähtenyt matkoille.

Keinutuolikaan ei hievahda, — sen vempeleet törröttävät hiukan

pystyssä kuin aisat; se odottaa tätiä keinumaan, — ja kutsuisi Anttia

keikkumaan. Mutta Antista ei oikein maistu keikkuminen tänä iltana;

hänelle alkaa tulla ikävä, — ja onhan hänen käsketty pysyä alallaan.

Mutta seuraavana päivänä! Syksyinen aamu on kirkas, taivas hohtaa

ikkunasta hopeana, raikkaana, vaaleansinisenä! Antti on kuulevinaan,

kuinka tuuli humisee korkeissa hongissa talon ympärillä, vapaana

ilmojen teitä lentäessään...

Ja Antin vieressä ovat lattialla nuo lakeerisaappaat, — pystyssä

tököttäen, vielä ihan melkein käyttämättömät, — tuskin jalkaan

koetellut; — pohjat puhtaat, valkeat ja narisevat, — niiden narinan

tietää hän ensi koettelulta. Ja varrensuut kiiltävät kirkkaammin kuin

vahakantisen muistikirjan päällystä.

Uudet saappaat! Kiiltonahkaiset! Miten ylpeä hän on niistä! Harvoin

muistaa hän saaneensa näin mieluista lahjaa. Niin, minne lienee

joutunut se mekko, jonka helma oli pyälletty hampaalliseksi ja

reunustettu sinisellä nauhalla? Se oli kyllä yhtä ihana lahja. Mutta

siitä taitaa olla jo kauan. — Kuinka hän näillä saappaillaan harppaa!

Kuinka hän katselee itseään, — ja ihmiset häntä.

Jonkin aikaa hän näppäilee viuluaan. Katselee puoleen päivään

kuvakirjoja, suuria kuvalehtiä tai kirjoja, joissa on hyvin hienoja,

värillisiä kuvia. Niitä kirjoja yrittää hän lukeakin, vaikka ne ovat

ruotsalaisia; muutaman sanan hän jo ymmärtääkin.

Mutta mahdotonta on tässä maata! Hän tuntee olevansa aivan terve. Eilen

hän oli ainoastaan hiukan kipeä, nyt hän on terve kuin pukki. Lahjat ja

ystävällinen huolenpito olivat ilahduttaneet häntä niin, että rokkokin

katosi, — häviämässähän se jo olikin.

Luonto kutsuu. Hongat humisevat syksyn tuulessa raikkaasti, tuulessa,

joka lentää vapaana ilmojen teitä!

Oli käsketty pysyä sisällä, kunnes hän olisi terve.

Mutta nyt hän onkin terve! Hän tuntee sen, — rinnassa paisuu sellainen

ilo ja sellainen halu ulos, että hän — on täysin terve.

Antti nousee ja pukeutuu. Vetää saappaat jalkaansa. Mitkä saappaat! Hän

halkeaa malttamattomasta ilosta, kun ajattelee, että hän katselee

kävellessään niitä ja että ihmiset näkevät hänellä jalassa

kiiltäväsuiset lakeerisaappaat! Uudet, narisevat lakeerisaappaat.

Pitäisi niitä näytellä...

Ei hänellä mitään rokkoa enää ole!

Antti menee keittiöön ja pääsee sieltä uloskin, sillä keittiössä ei

satu olemaan palvelijoita. Pihalla hän kyllä kohtaa yhden tytöistä,

Selman, mutta poika sanoo olevansa ihan terve, ja terveeltä hän

näyttääkin: antaa hänen nyt aikailla puutarhassa, siinäpähän

virkistyy...

Mutta Antti aikaileekin pois puutarhasta, pujahtaa nopeasti suuresta

portista, sitä hiukan raottaen, ulkopuolelle, aukealle mäelle, josta

näkee kauas, esimerkiksi pappilaan asti. Katselee siinä, — ja päättää

lähteä kauemmaksi. Hänellä oli se jo sisällä hiukan mielessä, hän on

viekas.

Taskussa on Antilla, — sillä nykyään on hänellä jo taskutkin, — pieni

lahja ja yllätys ison pappilan pikku Annikille: hiiri, jonka Antti on

vuollut puusta äskettäin ja joka hyppää sen sisään kätketyn pikivivun

voimalla. Sen hän vie Annikille tuomisiksi.

Ison pappilan Annikki, ruustinnan pikku tytär, ja Antti saavat usein

leikkiä yhdessä.

Pappila ja Antin koti ovat lähetysten, ainoastaan pari virstaa väliä.

Tuolta se pappila loistaa, iloinen ja rikas pappila, — vettä

lainehtivan niityn ja nummisen petäjikkömäen yläpuolelta,

päivänpaisteiselta harjulta... Siellä asuu pikku Annikki, jolle Antti

vie mielellään lahjan...

Annikki on tosin paljon nuorempi Anttia, valkeahipiäinen, hento

lyllerö, — hyvin lellitty, hemmoiteltu. Antin arvelun mukaan liiaksi

lellitty. Milloin se olikaan, kun pyydykseen joutunut rotta puraisi

Annikkia? Silloin kutsuttiin heti kaupungista tohtori taloon, —

Annikin sormea tohtoroitiin, poltettiin jollakin lapiksella, ja kun

Annikki siinä itki ja valitti, niin oli ruustinna pyörtyä.

Ja kun ruustinna antoi kerran Annikille vitsaa, — kuului yrittäneen

antaa, — ja vaati Annikkia pyytämään anteeksi, niin Annikki sanoi

itkien:

"Annan minä mammalle anteeksi!"

Silloin pyysi ruustinna Annikilta anteeksi, että oli antanut hänelle

vitsaa.

Mutta yleensähän Annikki onkin niin kiltti, — suorastaan aina. Kiltti

ja soma tyttö, — ja niin pieni vielä...!

Ja Annikilla on paljon leluja: hänen itsensä kokoinen nukke, vaatteesta

tehty vuntus, jota saa paiskella pitkin seiniä; hyvin pienet

kahvikupit, ja rakennuspalikoita, oikein puodista ostettuja, joista voi

rakentaa mitä ikinä päähän pälkähtää...

Niistä rakentamaankin tekee Antin mieli; rakennuksiaan ajattelee hän jo

matkalla: ei aio rakentaa mallipiirustusten mukaan, joita on

palikkalaatikossa, vaan oikeita kirkkoja, oikeita linnoja...

Ja mitähän ne pappilassa arvelevat hänen saappaistaan, — pappilassa,

jossa on niin paljon väkeä?

Antti kepsuttaa pitkin lautaista käytävää, joka on tehty niityille

lätäkköisimpien paikkojen kohdalle hänen rouvansa talon ja pappilan

välille, — tehty sitä varten, etteivät pappilan ja hänen kotinsa

nuorilta ja iloisilta kesävierailta jalat kastuisi toistensa luona

käydessä. Tuota siltaa myöten on hauska kepsuttaa. Siinä eivät saappaat

kastu ollenkaan eikä narina niiden pohjista vähenny. Nyt pääseekin hän

jo kuivin jaloin hieman ylemmäksi lepikkoon, karisseiden lehtien

kaunistamalle polulle, ja sen jälkeen tuolle nummiselle mäelle, jossa

tuuli vapaasti humisee ja josta näkee kauas, aina taakse kotiin asti.

Ja sitten tulee pappila. Hän on pappilassa.

Antti otettiin hyvästi vastaan. Päivällispöytä, iso ja runsasruokainen,

oli parhaiksi katettu; hänelle sovitettiin tuoli pöydän ääreen, hänet

asetettiin syömään korkealla tuolilla istuvan Annikin viereen.

Rovastinkin piti juuri tulla aterialle, — niin sanoi nuori ja

ystävällinen ruustinna, joka oli Antin vienyt ruokasaliin. — Ja vanha

rovasti köpittikin hiljaa pöytään; luki ensin siinä ruokaluvun ja

istuutui sitten. Alettiin syödä. Antti sai lautasensa kukkuroilleen

kaikenlaisia hyvältä maistuvia. Ruustinna kyseli siinä häneltä

kuulumisia; hän vastaili vielä hajamielisesti ja salaillenkin: hän oli

näet tullut tänne ilman lupaa, — ja hän oudosteli vanhaa rovastia,

jolla oli hyvin pitkät ja tuuheat kulmakarvat, valkeat kuin

niittyvilla, ja ukon loukkuvaa leukaa, joka tapasi paloja purressa

melkein nenänhuippua. Vaiteliaskin oli tuo ukko, Antista hieman

peloittava, arvonantia vaativa. Ja Antti aprikoi, miksi rovasti oli

niin vanha ja ruustinna niin nuori.

Ja sitten noustiin pöydästä. Ensin rovasti kuitenkin luki ruokaluvun

ääneen. Omituinen tapa: Antin kotona ei sitä tarvinnut ääneen lukea;

riitti, että kaikki lukivat sen itsekseen, ajatuksissaan, seisoen vaiti

tuolinsa takana... Ja sitten lähti Annikki vetämään Anttia nopeasti

toisiin huoneisiin. Ruustinnakin tuli perästä. Ja siellä alkoi Antti

nyt kertoa kuulumisia, ryhtyessään Annikin kanssa paiskelemaan isoa

vaatenukkea seinästä toiseen, — Annikista kaikkein hauskinta leikkiä.

Antti kertoi:

"Täti se lähti matkalle eilen, sinne Kuopioon..."

Sen ruustinna kyllä tiesi, — tädinhän pitikin eilen matkustaa.

"Oli niin hyvä kävellä lautaista rotuaaria pitkin", jatkoi Antti.

Ja saappaat narahtelivat. "Ja Selma sai markkinoilta uuden huivin,

villahuivin..."

"Vai villahuivin? Mistä sinä tiedät, että se oli villahuivi?" kysyi

ruustinna; ja pikku Annikki pyöriskeli ja huudahteli ilosta, kun

vaatenukke lenteli hänen ylitseen.

Antti vastasi ruustinnalle: "Miksi minä en tietäisi... Tietäähän

tuon: niin sanoivat... ja minä, minä sain markkinoilta nämä

lakeerisaappaat!"

Antti näytteli saappaitaan. Nytkös niitä ihailtiin, ruustinna, pikku

tyttökin, ja Antti itse. Olipa tämä Antti sentään poikaa!

Näin juteltiin välikamarissa, jossa riippui sininen amppeli katossa,

ikkunan edessä oli ompelupöytä salaperäisine laatikkoineen ja

omituisine neulatyynyineen, sekä uunin puolella korkea verho ja sen

takana ruustinnan ja pikku Annikin sängyt. Vaahterain oksat tekivät

kamarin hämäräksi, ihmeellisen runolliseksi, heilutellen kultaisia

lehtiään ikkunan edessä. — Ja sitten piti Antin lähteä Annikin kanssa

pienempään saliin jotain uutta leikkimään, — saleja oli näet kaksi;

mutta vielä virkahti Antti:

"Eikä meille sen kummempia kuulu. Ja minulla oli tuhkarokko."

"Mitä —? Hyväinen aika, tuhkarokko, — sinulla?" huudahti ruustinna.

"Milloin se oli?"

"Niin, se oli eilen. Mutta ei se enää ole!" vastasi Antti nopeasti.

Ruustinna sieppasi Annikin syliinsä:

"Voi sinua, Antti! Sinulla oli rokko! Sinulla... on näppyjä! Etkä sitä

sanonut!"

Antti ällistyi ja tyrmistyi.

Hän ei ennättänyt sitten mitään ajatella, — kaikki kävi niin nopeasti:

ruustinna katosi Annikin kanssa, palvelustytöt kiidättivät Antin

eteiseen, työnsivät hänelle makeisia taskuihin, ruustinna huuteli

hänelle jotain ovenraosta: että hänen oli heti mentävä takaisin kotiin

ja pyydettävä Selmaa panemaan hänet vuoteeseen ja että tohtori pitäisi

hakea pappilaan. Ja sitten sai Antti lähteä pappilasta, ihmetellen ja

hyvin nolona.

Mitä hän oli tehnyt? Hän ei tietänyt sanaa skandaali, mutta hän tunsi

sen. Ja tunsi, että asia, joka nyt hänen mielestään vastasi skandaalia,

oli muka ainoastaan joutava ihmisten pelkuruuden luomus. Sillä eihän

tämä nyt mitään vaarallista ollut!

Mutta sama se... hän menisi kotiin. Haikeaa vain oli, ettei hän ollut

ehtinyt antaa Annikille edes sitä mukavaa, hyppivää hiirtänsä, — ja

häpeällistä, että hänen täytyi lähteä pappilasta näin nolosti.

Lakeerisaappaatkin olivat kuin häväistyt. Masentuneesti loksahtelivat

niiden kiiltävät varrensuut tällä hitaalla kotimatkalla.