Leonard, hyväsydämisen rouvan poika, on nuori medisiinari. Hänen
taivaansa on vielä täynnä lempeitä, uneksivia tähtösiä, hänen elämänsä
tarjoaa paljon lupauksia ja iloa ihmiselle, joka suorittaa kunnialla
velvollisuutensa. Hänen huulillaan asuu ystävällinen hymy, otsallaan
rauhallinen vakavuus, silmissään pilkahtelee vekkuli.
Leonard oleskelee kesäisin äitinsä maatilalla, siellä kauniissa
kartanossa korkealla mäellä.
Notkoon, joka on aivan rakennuksen vieressä, hän on tehnyt itselleen
hämyiseen koivikkoon pienen penkin kahden puun väliin; siinä hän
lueskelee lääketieteellisiä kirjojaan.
Mutta palvelustytöt koskevat välistä noihin paksuihin, salaperäisiin
kirjoihin, milloin hän jättää ne käsistään kamariinsa, joka on talon
yläkerrassa. Sen huoneen ikkunain edessä heilimöi suloinen suvi,
laajalti näkyy sinne kesäisiä maisemia, kullanhohtavia mäkiä, kiiltäviä
järvenulapoita, — kuin pienoiskuva, ihana aavistus koko rakkaasta
Suomesta.
Ja juhlapäivinä rätisee ja paukkuu huvilan lipputangossa Suomen lippu,
— räsähtelee korkeuden tuulessa kuin raketti, — ikäänkuin enne
tulevista ajoista, jolloin seuraava polvi lunastaa verellään sen lipun
kunnian, ostaa sen omalla hengellään aivan vapaaksi. Nyt ei ole vielä
kysymystä kirjaimellisesti sydänverensä antamisesta, vaikka nuori
Leonard onkin jo selvällä uhmalla vetänyt tankoon juuri tällaisen
lipun, sillä heiluuhan naapurikartanossa juhlina yhä kolmivärinen
Venäjän lippu, ja tämä sinivalkoinen kuuluu olevan virkavallankin
epäilemä ja uhkaama. Mutta sitä iloisempana ja ylpeämpänä julistaa
Leonardin kartano väriään suomalaisella lipulla, kahdella
värikaistalla, joista alempi on sininen, ylempi valkea. Se on paljon
isompi kuin naapurin ryssänkuli; se liehuu — kuin välähtelevällä
miekalla iskien...
No niin, nuo palvelustytöt koskevat Leonardin kirjoihin aina milloin
korjaavat yläkamarissa vuoteita, sillä niissä kirjoissa on hirmuisia ja
myöskin heidän mielestään kovin ilkeitä kuvia. Saisivat kai Leonardin
puolesta kuvasia ehkä hiukkasen pilkistelläkin, — elleivät jättäisi
hyppystensä jälkiä lehtien reunoihin! Ja kerran hän tekee eräälle
heistä kauhean kepposen. Hänellä on nurkassa kaapin takana iso,
kannellinen peltipurkki, jossa ui — ihmisen pää! Naisen pää —
ruumiista irti leikattu. Ja jonakin syyspuolen iltana, kun keltainen
kuu alkaa kurkistella mustien ja alakuloisten kukkulain takaa,
kehoittaa hän palvelustyttöä kamarissaan hieman odottamaan; tyttö on jo
pöyhinyt vuoteen. Kehoitettu odottaa. Leonard menee nurkkaan, tuo
sieltä kiiltävän peltipurkin, avaa sen kannen ja nostaa äitelän
inhottavalta haiskahtavasta spriistä esille ihmisen verisen pään, —
riiputtaa sitä hiuksista, joita on vielä toisella puolella päälakea,
jota vastoin toinen on nyljetty: jokainen verisuoni näkyy siltä
puolelta. Tukka on pitkä, tapetunko naisen pää? Leikatun pään
hampaatkin ovat paljaina, ja silmät pullottavat kauheina, kalseina ja
elottomina kuin kuolleen kalan silmät.
Siitä alkaen ei sormenjälkiä ilmestynyt Leonardin hienoihin kirjoihin;
palvelijoilla ei ollut enää koskaan aikaa viivyskellä kovin pitkään
yläkerrassa, ei etenkään illan hämärtyessä, — myöhällä ei milloinkaan.
Luuranko, joka oli pystytetty kamarin yhteen nurkkaan, sekin oli jo
iljettävä. Mutta mitä se vielä siihen nähden, että toisessa nurkassa
pidettiin tapetun ihmisen päätä!
Pitkä, hienostuneen kalpea Leonard hymyili vekkulimaisesti: täytyihän
vähän suojella kirjoja, joita hän piteli itsekin hyvin, varjeli kuin
silmäteräänsä...
Yleensä hän melkein aina hymyili, nuori ja toiveissa elävä Leonard.
Lueskeli kesäisin, milloin mieli teki, ja kun ei oikein olisi tehnyt,
poltteli paperossin, hyräili välistä, katseli taivaan sineen, huokasi
aavistustensa ihanassa odotuksessa, metsästeli, nautti kesästä, puheli
ja laski leikkiä rahvaan kanssa, jota hän vilpittömästi rakasti.
Ja melkein yhtä mittaa kulki Leonardin kintereillä kaksi kääpiötä:
Antti, orpo poika, ja loisen lapsi Ferdinand eli Veerti.
Ferdinand asui tupapuolella. Antti, ottopoika, päärakennuksessa.
Hauskaa oli Leonardista tehdä heille pikku kujeita, vielä hauskempi
heitä ilahduttaa, ja mielenkiintoista tarkastella heidän sielujaan.
Antti sai usein nukkua Leonardin sängyn vieressä, sillä Leonard tahtoi
lukea hänelle ääneen, herättää hänessä ajatuksen alkeita. Mutta silloin
Antti nukkui hyvin pian: lukemisen hiljaista sorinaa kuunnellen oli
siinä nyt niin turvallista maata, — ei tarvinnut pelätä mitään
sellaista kuin omassa asumuksessa, vierashuoneessa: tästä eivät
kummitukset ja aaveet ainakaan veisi! Antilla oli niin suloisen
hyvä... hieman kuin koiran, joka saa kiivetä isäntänsä viereen ja
laskea leukansa hänen käsivarrelleen. Siis Antti nukkui melkein heti.
Leonard luki ja luki; alkoi kuulua pojan tasainen hengitys, — Leonard
katsahti häneen: Antti oli jo sikeässä unessa, sen verran siitä
lukemisesta oli hyötyä! Mutta hän ei hennonnut Anttia herättää. Aamulla
hän ilveili:
"Kuka sinulle viitsii lukea, — nukut heti kuin silakka!"
Omalla puolellaan Antti kuitenkin öisin valvoi, ja silloin hän joskus
mietiskeli niitä asioita, joita oli kuullut ihailemaltaan Leonardilta.
Leonard sanoi Antille:
"Sinä leikkaat paperista sotamiehiä ja maalaat niitä. Taidat aikoa
tehdä niitä satoja? Onko kaikilla hevosilla häntä yhtä korkealla? Kas
miten säännöllistä... Tekisit piilipyssyn, — sellaisen kuin on
Rännälin pojilla! Heillä on oikeat, piikkikärkiset nuoletkin!
Koettaisit ampua oikeita lintuja!"
Tai sanoi:
"Sinä luet ja luet sankaritarinoita, satuja! Menisit ulos, —
opettelisit uimaan ja pelastaisit oikean hukkuvan kuolemasta!
Sellaisesta pojasta on olemassa satu. Tahdotko kuulla? Se olisi
sankaruutta, — ei itserakas kuvitteleminen."
Ja Leonard opetti Antin uimaan. Antti oli niin arka, vaikka oli
lukenut, kuinka Leander ui Hellesponton ylitse. Pelkuri! Heittäydypä
uimahuoneen portailta veteen, hirmuiseen, pehmeään syvyyteen, josta
tuskin kaloja vähän kuulsi — heittäydy osaamatta uida! No niin,
silloin sieppasi Leonard, joka ui kuin haikala, Antin toiseen
kainaloonsa ja vei hänet isolle kivelle kymmenisen sylen päähän
uimahuoneesta. Sinne hän jätti Antin istumaan ja palasi itse takaisin
portaille.
"Tule pois tänne, älä jää sinne!" huusi hän Antille uimahuoneelta.
Antti ei uskaltanut, Anttia hävetti. Leonard nauroi ja pilkkasikin
hiukan. Ja lopulta hän — lupasi pelastaa Antin, jos hänelle tulisi
vedessä hengenhätä!
Leonardiin voi luottaa! Ehdottomasti. Tuon lupauksen saatuaan Antti
heittäysi veteen, räpiköi hetkisen, pysyi hiukan veden päällä, — osasi
siis vähän uida, — ja sitten hän upposi: hirmuinen, pimeä syvyys veti
häntä puoleensa kuin kuoleman nielu. Kuulsi jotain punaista ympäriltä:
pohjakivet. Hän parahti, vesi meni suuhun, ja hän tunsi Leonardin
käsivarret allaan: kaikki oli hyvin, Leonard vei hänet portaille. Mutta
uimaan Antti tiesi pian oppivansa, oli jo pari vetäisyä osannutkin;
syvyys viehätti häntä, ei enää peloittanut niinkuin ennen.
Ja sitten sai Antti kunnian opettaa puolestaan Veertiä uimaan; siinä he
oppivat kumpikin toisiltaan...
Nyt lähtee Leonard pyssy kainalossa metsälle. Veerti ja Antti
hipsuttavat hänen kintereillään.
Ja ennen kuin Antti on aavistanut omaa toivettaan, työntää Leonard
pyssyn, oikean haulikon, jossa on panos sisällä, hänen käteensä ja
yllyttää:
"Sinun pitää osata ampua, ja Veertin myös. Oikealla pyssyllä:
piilipyssyt, ne alkavat olla lasten leluja. Katso, Antti, tuolla on
palokärki, — tuo punahattuinen. Tähtää, laukaise!"
Hän asettaa haulikon Antin olkapäätä vasten, neuvoo tähtäämään, Antin
käsi vapisee, — kamala jylinä kaikuu hänen korvissaan, ja kun juostaan
metsään, räpiköi palokärki melkein kuoliaana petäjän juurella.
Ja Veerti jälleen ampui närhin Leonardin pyssyllä.
Kuinka välkkyväksi pojat koettivat näiden sankariretkien jälkeen
puhdistaa Leonard-herran haulikon! Leonardilla ei ollut muuta huolta
kuin neuvoa huvikseen ja katsella valmista.
Mutta sitä ennen kuin Antti ja Veerti ampuivat pyssyllä, huvittivat
tyhjät patruunatkin heitä. Etenkin kiiltävät vaskihylsyt. Leonard
heitteli käytettyjä hylsyjä runsaasti heille:
"Ottakaa, — pistäkää niitä kepin nenään, niinkuin oikeassa
kävelykepissä on hela, tai tehkää niistä jotain muuta..."
Antti ja Veerti noukkivat kilvalla hylsyjä. Antti ajatteli sommitella
niistä kirnuja, ritarikintaan sormia, kanuunoita, joihin voi panna
kärpäsruutia, lipputangon kärkiä, laivainsa savupiippuja, kiikareita...
Veerti tuntui tekevän niistä kepinneniä, tai keräävän niitä vain muuten
varastoonsa, kuten varis Paavo kaikenlaista kiiltävää.
"Ottakaa, ottakaa kilvalla!" kehoitteli Leonard. "Kuka saa enemmän? Nyt
heitän kourallisen hietikolle. Juoskaa!"
Hän heitti kourallisen hylsyjä, kauas. Pojat juoksivat. Veerti keräsi;
toinen keskeytti keräämisen, ajatteli:
"Ottakoon Veerti... Setähän nauraa! Tämä on kilpailua... Olemmeko mitä
— kilpailevia koiranpenikoita?"
Antin hylsyinnostus loppui.
Sitten kujeili Leonard paljon entistä pahemmin Veertin kustannuksella.
Jopa sillä tavoin, että Antti joutui mielestään ikäänkuin nauramaan
Veertille Leonardin kanssa.
Eipä silti, ettei Leonard olisi yhä joka päivä saanut nauraa heille
kummallekin. Mutta Veerti se oli vasta pinteessä.
Veerti saattoi tulla päärakennuksen puolelle, — aikomuksella ehkä
lähteä Antin kanssa salaa hernepeltoon: pojathan näpistelivät yhdessä
herneenpalkoja. Leonard sattui olemaan keittiössä. Veerti istahti lakki
sylissä oven pieleen tuolille; tuolissa oli pyöreä, kovera pohja. Antti
näki Leonardin ilmeestä, että jotain hän taas Veertille aikoi...
Leonard kävi vesikorvon luona, ja jutteli kaiken aikaa leikillisesti
Veertille... kyseli kuulumisia... Ja kun Veerti kuunteli hieman suu
auki, kuten hänen tarkkaava tapansa oli, kaatoi Leonard huomaamatta
vettä hänen tuolinsa koveralle istuimelle. Tuokio pakinoitiin edelleen.
Leonard tarkasteli ilveillen Veertiä. Yhtäkkiä vääntyi Veertin suu,
koko hänen terveet, pyöreät kasvonsa kummallisesti; hän ei voinut
vastata, hän itki, eikä se ollut ihme:
"Minä en sitä tehnyt, — housuihini! Ja äiti antaa selkään!"
Veerti ilki, kiukkusi. Leonardin täytyi lohdutella.
Ja lopuksi oli Antin vietävä Veertin äidille sana, että jos äiti näkisi
illalla Veertin lahvipöksyt kosteina, oli hänen syytettävä Leonardia.
Siten säästyi äiti selkäsaunan antamisesta, mikä olikin vaikea temppu:
kaksi lujinta loiseukkoa siinä tarvittiin apulaisina, toinen piti
Veertiä jaloista, toinen käsistä, ja äiti rapsutteli koivuisella minkä
hennoi; Veerti oli niin mahtava potkimaan ja puolustautumaan.
Nyt sai Veerti lopulliseksi hyvitykseksi kärsitystä pahasta voileivän,
ison ja makean.
Monesti nolasi Leonard Anttia niinkuin Antti ansaitsikin.
Mutta kerran teki hän Antille sellaisen kujeen, että Antti päätti
hammasta purren olla enää koskaan antamatta — sokeripalan vietellä
itseään pois kunnian kauniilta polulta. Muistiko hän iäti sen
päätöksensä? Oi, ei suinkaan...
Veerti ja Antti pitivät sokerista. Nyt asetti Leonard heidät istumaan
vieretysten keittiön lattialle, selät seinää vasten, ja sovitti heidän
kumpaisenkin etuvarpaitten varaan sokeripalan. He olivat paljasjaloin,
ja pari mustista varpaista oli siteissä, ne olivat naksahdelleet
ahkerasti kiviin, ja Leonard oli pahempia haavoja parannellut.
Siinä istuivat Veerti eli Ferdinand, jota Leonard kutsui Don
Ferdinandoksi, ja Antti, jolle Leonard oli antanut hieman pilkalla
nimen: kamarisankari Akhilleus.
Se heistä, joka istuisi kauemmin sokeriaan ottamatta, saisi molemmat
sokeripalat. Toinen, vetelämpi, menettäisi palansa toiselle.
He istuivat kauan, hyvin kauan. Joskus liikahti Antin käsi, ja Veertin
nykeröinen käsi vavahti ottamaan sokeria, mutta vetäytyi takaisin.
Antista oli ilkeää, — palvelustytötkin nauroivat; paitsi nyt itseään
Leonardia, joka pisteli ja ahdisti poikia minkä kerkisi.
Kovin kauan he istuivat. Kai parikymmentä minuuttia. Antille oli kunnia
kysymyksessä, — sitkeys, toisen voittaminen; ja niin kai Veertillekin,
sokerin makeuden lisäksi: ei sitä hänen äitiraiskansa varastoista
sokeria näin vain tuhlailtu.
Ja Veerti voitti Antin! Mielellään Antti sen voiton hänelle salli, —
sillä Antin kunnia olisi mennyt, jos hän olisi voittanut.
Kävi niin, että kun he olivat istuneet vieretysten sokeripalat
etuvarpaitten päässä kaksikymmentä minuuttia, kuului keittiön eteisestä
ääniä, — vieraita ääniä. Ja sitten astui sisään ison pappilan
ruustinna pikku tyttärensä kanssa, Annikin kanssa.
Antti livisti permannolta, hän pakeni ruokasaliin, näki vain, miten
Veerti-veikko sai hänen sokeripalansa, joka oli vierähtänyt lattialle,
ja pisti suuhunsa. Pisti suuhunsa ja jäi istumaan sitkeästi paikalleen,
odottamaan käskyä, milloin voisi nousta.
Antti oli pöyhkeä: ruustinnanko ja pienen Annikin olisi pitänyt
nähdä hänet istumassa sokeripala ukkovarpaan varassa! Kunhan nyt
Leonard-herra ei puhuisi koko kilpailusta!
Mutta tietysti hän puhui!
Ja jälleen päätti Antti, ettei hän antaisi sokerin vietellä itseään
pois oikean, — suuremman, — kunnian kauniilta polulta. Muistiko hän
iäti sen päätöksensä? Oi, ei suinkaan, ei tarpeeksi koskaan!