MÖRKÖJÄ

Antti nukkui kesäiset ajat päärakennuksen yläkerrassa. Siellä oli suuri

sali, jonka ikkunoista ja parvekkeelta näki kauas ympäristön maisemiin,

— yli vehmaan laakson, korkeille metsäharjuille, välkkyville vesille

ja niiden kapeille niemille, — kaukaisuuteen, auringonsauhussa

kylpevään ilmanrantaan. Salin vieressä oli Leonardin kamari, hieman

hämärämpi salia, sillä vanhat hongat huojuttivat latvojaan melkein sen

ikkunain edessä. Ja lisäksi kolmas huone, se, jossa Antti vietti yönsä

sinisen, siirrettävän verhon takana.

Sen verhon takana, aivan kuin erikoisessa kätköpaikassa, oli paitsi

pöytää ja sänkyä nurkkakaappi, jossa pidettiin lelusia ja vähän Antin

omatekoisia näperryksiä, vanhan Samulin ja Pikkarin puukolla taikka

sitten kynillä ja saksilla tehtyjä... Muuten siellä oli läksy- ja

satukirjoja, tutkittavia kasveja, — sekä kuppi, josta annettiin ruokaa

varikselle.

Ihanaa oli siellä herätä aamuisin alku- ja sydänkesällä. Aurinko

paistaa ulkona. On aivan hiljaista: kukaan ei tule herättämään kesken

unia, — paitsi varis. Paavo lentää ikkunalaudalle; ikkuna sängyn

pääpuolessa oli jätetty yöksi vähän raolleen, että Paavo sisään

pääsisi. Antti herää: Paavo raakkuu ikkunalla, kurottaa kaulaansa,

rusetilla koristettua, — tepsuttaa pari askelta ja lentää tai harppaa

sitten kömpelösti pielukselle ja nykäisee paksulla nokallaan Anttia.

"Anna kokkelia", se sanoo. — Ja kupissa on kokkelia, — Antti lusikoi

eineen Paavon kurkkuun, variksenpoika hotkii, kurisee, kurnuttaa,

nielee siinä paikassa, ja vaatii ahnaana yhä lisää punaiseen kitaansa.

Lentää siitä Paavo ulos, — ja pian lähtee Anttikin hänen perästään,

kolaa yläkerran kitisevien puuportaiden ovia, tuntee aamun tai päivän

ihanuuden isoilla ulkoportailla, — ajattelee askareitaan: pihan

hiekkakäytäviä olisi kitkettävä, — kamalan kuivaa hommaa, josta sitten

pujahdetaan piiloon seljapensaan sisään tai livistetään varkain etäälle

lepikköihin, petäjikköihin, peltojen pientareille, missä ruoho ja kukat

ylettyvät melkein korkeammalle hänen päätänsä, kulleroita kasvaville

niityille, isojen kivien laelle, — usein Paavo livistäjän kintereillä

tai olalla.

Iltaisin nukkuu miltei kohta ruumis aurinkoista raukeutta täynnä, —

nukahtaa, kun on tuskin alkanut lukea jotakin tarua kai kaskua.

Niin alku- ja sydänkesällä.

Mutta syksypuolella käy kolkommaksi. Silloin tulee pimeä, oudon pimeä,

— ja Antti, joka imartelee itseään Akhilleus-nimellä, jonka Leonard

lienee hänelle jollakin hetkellä pilkalla antanut, pelkää pimeässä.

Yöt saattavat olla hirmuisia.

Ja etenkin kirjoista ne hirmut karkaavat Antin kimppuun.

Kuka on sallinut hänelle moisia kirjoja, kummitusjuttujakin? Palavan

intohimon voimalla vetävät ne puoleensa hänen sieluaan, vetävät

keskellä päivääkin, jolloin pitäisi virkistäytyä reippaissa hommissa,

olla mies. Aikuiset eivät näitä kirjoja hänelle tarjoa, he

suosittelevat hänelle lukukirjain kertomuksia tai aivan tavallisia

satuja. Ei, itse Antti luettavansa hankkii.

Mistä?

Kauhealta, salaperäiseltä ullakolta, joka on hänen kesähuoneensa

yläpuolella. Se on vasta merkillinen aarrekammio, se suuri ullakko,

jota kutsutaan "multavinniksi". Sinne vievät kapeat, umpinaiset

portaat, joiden yläpäätä sulkee raskas luukku, niin painava, että se

vaivoin kohoaa Antin nostamana. Niitä narisevia portaita täytyy kulkea

hyvin hiljaa, ettei kukaan tietäisi hänen vinnille menevän. Sitten

luukku auki, ja taas varovasti kiinni, — niin ei hänen liikkeistään

kuulu alas edes hiiskahdusta.

Vinnillä on — vaikka mitä. Siellä on kuivamaan asetettujen vaatteiden

lisäksi valtava karhunkeihäs, jonka kolmitahkoisessa terässä Antti on

vielä näkevinänsä murhatun karhun verta. Raskas, väkevälle haiseva

karhunnahkakin viedään sinne kesäksi, kääritään naftaliinilta

lemahtavaan kankaaseen, odottamaan talvea, jolloin se riiputtaa pitkiä,

koukeroisia ja mustia kynsiään reen perässä. Siellä on vanhoja

lipastoja salaperäisine laatikkoineen, — laatikoissa kukkuroillaan

tavaraa: muinaisia rouvien tykkimyssyjä, papereita, kullattuja

kahvikuppeja, pitsejä, kaikkea. Ja aivan vieressä viettelee vanha,

hylätty ompelukone, jota sopii hiljaa kiertää ja rassata; tuolla

roikkuu iso sapeli; tuossa on rikkonaisia tuoleja, lyhty, koreita

pukuja, sohva, jonka joustimet pönköttävät ja istuessa pistävät. Ja

suuresta päätyikkunasta huikaiseva näköala yli puunlatvojen ja

pyörryttävän jyrkänteen, kauas, — kauas tuonne yksinäisen kuusen luo,

joka törröttää erakkona kahta järveä toisistaan erottavalla, kapealla

kannaksella ja on muodoltaan kuin vähän auki jätetty sateensuoja.

Niin, myöskin vanhoja sateensuojia on vinnillä, alhaalla räystään alla

pienten luukkujen alla, luukkujen, jotka tuijottavat illan hämärässä

valkeina kuin mitkäkin aaveiden silmät. Niistä sateensuojista saa

Antti, jos luvan pyytää, ottaa teräsvarpuja, tehdäkseen

jousipyssyihinsä oikeat rautajänteet, — mahtavat jänteet muka:

kymmenkertaista terästä, kovat potkaisemaan ja vaaralliset, — jos

sattuisi ampumaan ketä silmään.

Mutta jännittävintä on, että vinnillä lepäilee laatikoissa tai mullassa

hirvittävästi kirjoja. Niitä Antti kornuaa...

Onpa hän löytänyt sellaisenkin kirjan, jossa oli muutamia katkelmia

Homeroksen lauluista, — luultavasti Elias Lönnrotin suomentamia;

riemukkaasti, pontevin runojaloin rientävät sankarit niissä taisteluun,

kypäreissä hevonhännät, säärten suojana välkkyvät vaskilevyt, kaikki

paitsi Akhilleus, joka kantaa loputonta loukkautumisen kaunaa. Sieltäpä

löytyvät nekin "Tuhannen ja yhden yön sadut", joista nikkari Hinkkanen

näyttää nappaavan palasia omiin kaskuihinsa. Sydäntä vavistaa Pikkarin

kertoma Sheherazaden ja hänen kohtalotoveriensa tarina; — tässä

kirjassa ei sitä ole, mutta se kuuluu tähän; vavistaa omituisella,

erikoisella tavalla, — tuo kertomus naisen uskottomuudesta, niin

oudosti vaikuttava, että Antti kerran yksinään ruokasalissa lankeaa

polvillensa uunin nurkkaan, kohottaa kaksi sormeaan korkeuteen ja

vannoo Jumalan edessä, ettei hän koskaan elämässään suvaitse naisia,

noita kelvottomia, vaan kostaa heille tulella ja miekalla heidän

ainaisen petollisuutensa.

Mutta näitä runoja jälleen on hän jo kuullut isolta kaimaltaan,

isäntärenki Antilta. Kankealla, ylpeää vihaa vapisevalla äänellä oli

isäntärenki sunnuntaina nurmikolla vieretysten maattaessa lukenut

hänelle:

"Nyt pirulle sa luus ja nahkas möit,

Kun esimiestäs tappelussa löit."

Ison Antin suussa särähtävät erikoisen karkeasti sanat: piru ja ryssä.

Kaikkein merkillisimmät, kauheimmat olivat kuitenkin pienestä Antista

eräät värittömät kuvat, — sillä "Tuhat ja yksi yötä" oli täynnä

värillisiä, joita hän löysi vanhoista ruotsalaisista kuvalehdistä ja

pienistä suomalaisista kansansatuvihkosista. Ne kuvat eivät olleet

sellaisia kuin "Tuhannen ja yhden yön" saduissa. Ne olivat pelkkää

mustaa ja valkeaa, mutta sitä hirmuisemmat. Niissä kuljetti koko

kuvalehden sivun täyttävä rosvo hartioillaan ryöstettyä lammasta, pitkä

puukko kädessä, toinen hampaissa, kolmas ja neljäs vyössä. Niissä ajoi

jokin yksisilmäinen jumala kahdella pirullisen näköisellä pukilla,

joiden sieraimista ja silmistä tulta tuiski, kun taasen itsensä jumalan

kädessä heilui julma vasara, josta sinkosi salamoita. — Ja kaikkia

muita ilkeämmät, julmemmat olivat alastomat, pitkähäntäiset pirut,

jotka istuivat suomalaisten kansansatujen lehdellä, istuivat läjässä,

neuvottelemassa öisessä kokouksessaan, inhoittavan paljas ruumis

toisensa vieressä, pienet sarvennykeröt päässä, hännät jalkojen

ympärille kiedottuina. Mitä elkeitä ne punoivat? Sitä ei satukirjakaan

tietänyt.

Etenkin nämä pirut vainosivat Anttia syksypuolella kesää.

Ne vainosivat unessa; ja vielä enemmän valveilla, jos oli pimeä.

Ne olivat ensin mörköjä, sitten niistä tuli haamuja, aaveita, lopulta

mystillinen, vavistava kauhu.

Mörkö ilmestyi unessa. Antti makasi keltaisessa sängyssään, joka oli

annettu hänelle omaksi, ja näki unta: mörkö oli istuvinaan hänen

jalkojensa juuressa, siinä samassa sängyssä, — pieni, pyöreä, musta

mörkö; siinä se makasi ja killisteli ilkeästi, — mutta ojensi

yht'äkkiä kyntensä, mustat, kiiltävät ja käyrät kuin karhun kynnet, ja

alkoi häntä raapia, noilla sirpinkokoisilla, terävillä kynsillä. Antti

heräsi kauhun vallassa ja aikoi huutaa. Mutta olikin hiljaa, eikä

paennut vuoteestaan: pelkääminen oli noloa, — se oli kiellettyäkin, se

oli häpeä. Hän valvoi kauan pimeässä, — hien vallassa, — kunnes taas

nukkui.

Pelkääminen ei ollut miehen käytöstä. Ah, etteivät aikuiset, jotka

saattoivat hänet välistä, kun hän näytti oikein pelkäävän, yläkertaan

asti, etteivät he aavistaneet, miten julmaa hänestä oli työntäytyä

tuonne pimeihin huoneisiin syksypuolella! — Ja aavistivathan he, mutta

tietysti höpsöä täytyi kasvattaa, poistaa hänen joutava pelkonsa. Antti

pirisi ja melkein itki:

"Mikä lie tuolla — tuo valkea...?"

"Mikä?" toisti saattaja, joka tahtoi hänet reippaaksi. "Mennään sitä

katsomaan. Koeta sitä kädelläsi: sehän on kakluuni. Ei mies pelkää..."

Se oli tietysti kakluuni. Tai jokin valkea vaate. Eikä se kumminkaan

ollut sitä. — Tavattomalla kiireellä Antti riisuutui yksin jäätyään

kynttilänsä valossa, sukelsi peitteensä alle, sammutti viimein

hätäisesti kynttilän, ja peitteen raosta tuijottivat hänen silmänsä

kauan pimeyteen, tuijottivat kuumeisina palaen, sillä nurkassa oli

yhä se aave, — salaperäiseltä ullakolta alas hiipinyt aave,

paljaspintainen, ilkeä paholainen.

Mutta kaikkein kolkointa, järistävintä, — pahempaa kuin unessa nähdyt

möröt ja valveilla mielessä uhkaavat aaveet, — oli sellainen kauhu,

joka ei yllättänyt unessa eikä valveilla, vaan puoliunessa:

unissakulkeminen.

Palvelijatar meni iltahämärässä lyhty kädessä ullakolle vaatteita

ottamaan. Hän näki Antin jo vuoteessa, — pojan kynttiläkin oli

sammutettu. Mutta sitten kuuli hän Antin nousevan perästään ullakolle.

Paitasillaan Antti sinne tuli. Palvelijatar käski häntä pois,

toruskeli, sanoi hänen kylmettävän itsensä. Antti ei vastannut, — no

niin: hän nyt oli aina itsepäinen, tahtoi kai nyt taas komuta vinnillä.

Tyttö otti vaatteet, aikoi poistua, käski vielä kerran Anttia pois.

Antti ei vain totellut. Olkoon sitten täällä, tulkoon omine aikoineen,

ajatteli palvelijatar, jolla ei ollut aikaa odotella, painui

porrassyvennykseen, laski luukun kiinni ja meni.

Antti heräsi pimeässä. Missä hän oli? Kylmä riipoi hänen ruumistaan.

Pimeässä kuulsi kauheita valkeita läikkiä, — kuin silmiä. Multa kävi

jalkoihin kuin jää. Missä hän oli? Hän ei löytänyt minnekään...

Ullakolla, — multavinnillä! Kuinka hän täällä, — melkein alasti!

Yöllä, — pimeällä vinnillä, — kuin haudassa: elävältä haudattuna. Hän

ei uskaltanut parkua: jospa ei sydänkään olisi sykkinyt, etteivät oudot

nurkat huomaisi häntä! Talo nukkui, hän yksin valvoi... Öinen tuuli

humisi, pärekatossa rapsahteli, nurkissa kyyrötti jotakin, — ne

kirjakasat, joissa istui alastomia paholaisia juoniaan punomassa,

pitkät hännät rivosti toistensa ympärillä...

Viimein löysi hän haparoiden luukun, ja palasi sänkyynsä. Miten oli hän

vinnille joutunut? Hän ei muistanut eilisiltana sinne menneensä, mutta

hän oli mennyt, koskapa oli ollut siellä...

Hän ei tohtinut kertoa siitä tapauksesta aikuisille, se oli liian

omituinen ja kauhea.

Ja hän pelkäsi sen uudistuvan. Tämän jälkeen hän käveli useinkin

unissaan.

Hänelle kerrottiin niistä matkoista vasta melkoisen ajan kuluttua. Ja

silloin ilmaisi hänkin ensimmäisen retkensä öiselle ullakolle. Ilkeä

salaisuus oli hänelle selvinnyt: hän oli tuollainen — unissakulkija.

Lempeä rouva kertoi hänelle yhden hänen matkoistaan. Oli ollut

hiljainen yö. Kaikki olivat nukkuneet, palvelusnaiset kuorsanneet

keittiössä. Mutta rouva oli kuullut kamariinsa käyntiä ovissa,

hiljaisia askelia ruokasalista, sitten liikettä keittiöstä. Hän sytytti

kynttilänsä, meni katsomaan: Antti seisoi hellan vieressä selkäänsä

paistatellen kuten hänellä oli pahana tapana, — paistatteli

paitasillaan.

"Kuinka olet täällä? Miksi et nuku?" kysyi hän Antilta.

"Ei ole kahta pöytää", vastasi Antti.

Rouva valaisi hänen kasvojansa, pojan silmät olivat kiinni, kasvot

jäykästi ylöspäin luodut, ilmeettömät.

"Mene takaisin nukkumaan. Lue rukouksesi. Minä saatan sinua",

maanitteli rouva.

He menivät kahden. Antti luki pari säettä hänelle opetettua

iltarukousta, availi ja sulki ovet, astui yläkerran portaita kädet

hiukan hajallaan. Ikäänkuin ilmanveto vei Anttia mukanaan: Hän pääsi

huoneeseensa, meni vuoteeseen ja nukkui, — vaikka ei ollutkaan muuta

kuin nukkunut.

Rouva uskoi, että enkelit varjelevat lapsia.

Mutta jos hän ajatteli, että ne taluttavat unissakulkijaakin, ettei hän

loukkaudu retkillään, vaan astelee hairahtumatta vaikka kattojen

räystäillä, niin sitä hän ei muistanut, kun puhui Antille noista

enkeleistä, että juuri hän oli niistä kenties ensimmäinen; sellaisella

vakuuttavalla tavalla osasi hän esittää Antille keskinäisissä

pakinoissa päivällä, ettei kunnollisella ihmisellä ole koskaan syytä

mihinkään pelkoon.

Rouvan tyyntä otsaa, kirkkaita silmiä ja lempeää hymyä ajatellessaan on

Antti sitten usein aprikoinut, miksi hänen kuitenkin kaiken ikänsä on

täytynyt jotakin pelätä, — miksi sekään vakuutus ei kyllin riittänyt?

Pelätä yhäti mörköjä, tosin toisenlaisia kuin pienenä, mutta yhtä

kamalia kuin nekin, jotka hän tietämättään oli hankkinut itselleen

ullakon pimeydestä. Eihän ihmisellä, jos hän on viaton, pitäisi olla

syytä pelätä eikä kärsiä tuskaa unettomina öinä! Niin, — jos hän olisi

viaton...