Kaikkein ensimmäinen Antin variksista, hänen varisharrastuksensa
herättäjä, taisi olla kotoisin Kukkolanpellon, sivutilan, suuresta
koivikosta... Kuin himmeä, hiukan tummunut hopea hohtivat siellä
keväisin koivujen rungot; ja aivan kuin hienosta, vihreästä silkistä
tehdyt päivänvarjostimet kuulsivat siellä lehvät hiirenkorvalla...
Siitä variksesta ei sen kummempaa, — mikä lienee nimensäkin ollut?
Eikä seuraavastakaan, toisena keväänä otetusta, jonka nimi oli Jaakko,
enempää kuin että se kaapattiin laajalta kotikankaalta, missä humisi
pelkkiä mäntyjä... Siellä oli aikaisimmin koko talon ympäristössä
kevätpäivinä kuuma: oksat ja rungot ritisivät, havut tuoksuivat
pihkalle, pälvet levisivät, lumiläikät sulivat kuin tulessa. Siellä
risteili tasaisia hiekkateitä, joita myöten oli mainio samota muiden
kylän poikien kanssa; oli sakeanaan katajia, joiden varjosta intiaanien
kelpasi ampua toisiaan puisilla vasamoilla... Ja poikasten leikin
ankaran vakavuuden yllä säteili lämpöisenä ja iankaikkisen suurena
sininen taivas, — kerrankin taas iloisesti sininen, harmaan talven
jälkeen...
Sieltä siis kaapattiin se toinen varis, Jaakko, — hoikan petäjän
latvassa niuhottavasta hatarasta risupesästä. Mutta kolmas, kaikkein
parhain, — ja tämän nimeksi sattui Paavo, — oli syntyisin tuolta
hieman kauempaa, Tilajoen painanteista. Ihmeellinen paikka se laakso.
Romanttinen paikka! Olihan siellä valtava rapakko, illoin uimaan
vietyjen ratsujen kaalamo; rapakon toisella puolella vinoon nuukahtanut
halmeen aita; aidan sisällä korkeaa ruohoa, ja ruohikon keskellä
jättiläiskokoinen kivi, jonka harjalle vaivoin pääsi ja joka oli
ikäänkuin linnantorni. Tuon tornin oli muka rakentanut aikoinaan
kuningas Jätti Autio, josta vanha Pikkari kertoi jylhän, traagillisen
sankarisadun, kuolemaan se satu päättyi, — ja alakuloisesti huoaten
Pikkari sen lopetti. Kuningas Jätti Aution hahmon näki Antti aina,
milloin vain katsahti halmeen toiselle puolelle lammikon porraspuita
kulkiessaan... näki sen siellä salolla: sillä juuri siitä alkoi oikea
metsä, musta ja mittaamaton... Salolta juoksi puro, solisten, kohisten
ja louhikoissa hypellen. Sekin oli musta, — vain vaahdot keltaiset ja
ruskeat. Mistä se tuli? Kaukaa, sieltä, mitä vasta aavistettiin.
Kaukaisen alkuna oli Tirkkosen mökin aita, ja tuuhea niitty, ja sitten
Seppälänmäen koivikkorinteet, — ja niiden koivikkojen takana jotakin
ihmeellistä, outoa, sinertävää kuin kesäinen autere tai hyvin etäiset
kaskisavut...
Lammikolla ja purolla riitti puuhaa: sijoitella sinne myllyjä, tosin
omatekoisia, mutta rattailtaan kovin monimutkaisia ja — useimmiten
käymättömiä; rakennella patoja, — tai ainoastaan hypellä kiveltä
toiselle sameain vaahtojen poikki.
Mutta — se variksista viisain, Paavo!
Se eli ensin samalla tavoin kuin sen edeltäjätkin: asui isossa
laatikossa ja kepeistä tehdyssä häkissä ruoka-aitan takana, jossa
keskipäivällä oli niin lämmintä ja joka muuten oli melkein salainen
paikka, orapihlajien kätkössä. Siellä se sai aterioikseen paitsi
kokkelia, onkimatoja, toukkia ja kuolleita sittiäisiä, myöskin eläviä
sittiäisiä: olihan jännittävää nähdä, mitä Paavon vatsa arvelisi näistä
elävistä ja raatelevista syömisistä. Poika oli hirvittävän julma, hänen
omatuntonsa kolkutti sangen vähän... Onneksi Paavo pelastui näistä
kokeiluista, joihin toinen ensimmäisistä varis-raukoista oli vähällä
kuollakin. Ehkäpä oli Paavo jo silloin niitä viisaampi: se ei huolinut
raatelevia herkkuja millään ehdolla, — kakisti ne kohta ulos
suustaan...
Sitten piti Paavonkin oppia lentämään. Ja oppia nopeasti. Opettaja ei
jaksanut odottaa, kunnes linnut itse oppisivat: hän nakkeli niitä
ilmaan, ne putosivat takaisin maahan kuin kuollut kasa, niihin koski
varmaankin, ne raahottivat siinä avuttomina, läähättivät kapea kieli
ulkona nokasta... Ja sittenkin Antti heitti yhä vielä. — Ja lopulta ne
oppivatkin ja pakenivat häneltä ensin säleaidalle, sitten matalaan
mäntyyn, ja lopulta niin ylös korkeaan mäntyyn, ettei kiduttaja enää
niitä saanut ja tunsi itsensä nolatuksi. Omatuntokin alkoi nyt
kolkuttaa: miksi olikin hän ollut ilkeä? Siitä tuli se seuraus, että
varis heitti hänet itsekseen... Mutta tulipas kuitenkin houkuttelemalla
jälleen alas maahan, aterialle...
Näin oppi Paavokin lentämään... Ja niin eli se siellä täällä,
kaikkialla vastuksina luuhatellen syksyyn asti. Ja olipa se
sellainenkin, ettei vielä syksylläkään lentänyt myötämöisin kartanolta
pois, ei paennut korpeen kuten toiset varikset. Ensimmäinen oli
lähtenyt ilman mitään muistettavia seikkailuja. Toista koetti Antti
sitten vartioida: pisti sen ensimmäisiksi kylmiksi öiksi kanakoppiin,
varmuuden vuoksi. Kovin näyttivät kanat sitä karttavan, ja kukko oli
sille tulipunaisen vihainen. Kului muutamia päiviä. Mutta eräänä yönä
pääsi varis jollakin tavoin ulos häkistään kanakamarin nurkasta, ja
seuraavana aamuna istui se yksinään uunin päällä, ei tahtonut sieltä
alas tullakaan. Kanat ja kukko niuhottivat mikä orrella, mikä
permannolla, kaikki niin väsyneinä, että tuskin jaksoivat enää
tirahtaakaan. Yöllä oli nähtävästi tapeltu ankarasti. Ja siksipä ei
Antin enää sallittu pitää varista kanakopissa, kanojen kiusana. Ja
silloinhan se karkasi metsään, — vapauteen, luonnonelämään, — pääsi
pois laatikoista, häkeistä ja kanalan löyhkästä, omaan maailmaansa
ihmisten asumuksista, täysi-ikäiseksi tultuaan.
Mutta Paavo ei paennut, vaikkei sitä varjeltukaan kanakopissa. Se aikoi
nähtävästi elää talvenkin kartanolla, — kunnes se sattui saamaan
väkivaltaisen kuoleman.
Paavo, joka osasi niin itsepintaisesti varjella itseään ilkeältä
syöttäjältä! Paavo, joka ymmärsi niin pian paeta hänen käsistään
matalaan petäjään, — kartanon pihalla kasvoi kolme petäjää, ikäänkuin
veljekset rinnatusten: yksi oli tallukka, keskimmäinen ei mitään, ja
kolmas suunnaton jättiläinen, jonka latva heilui pilvissä; — paeta
sinne, istua siellä närkästyneenä puolen päivää, — ei leppyä ennen
kuin Antti sielussaan oli vannomalla vannonut, ettei tekisi eläimelle
pahaa! Paavo, joka tiesi harakkainkin temput; varasti hopeapapereita,
— kerrottiinhan harakkain vievän hopealusikoita, — ja kätki niitä
salaa ihmissilmiltä ruoka-aitan naavaisten kattopäreiden alle! Paavo,
joka varhain aamulla tuli herättämään Antin, — lentäen raolleen
jätetystä ikkunasta sisään ja nykien häntä korvasta taikka poskesta! —
Paavo, jolle ihaileva ystävä sitoi kaulaan vaaleanpunaisen
silkkinauhan, sikarilaatikosta saadun. — Ja osasipa Paavo kerran
pelastaa itsensä kuolemastakin, johon se samainen nauha oli hänet
viedä. Silloin heräsi Antti aamulla hyvin aikaisin, kylmästi
kimaltelevana kesäaamuna. Paavo raaksahteli hänen päänsä vieressä,
mutta kovin käheästi; ja kun Antti sitä tarkasti, näki hän, että
silkkinauha oli jollakin tavalla joutunut ja luisunut linnun kaulasta
sen kitaan; se oli kiristynyt niin tiukalle, että Paavo oli tukehtua.
Nyt hän oli lentänyt pyytämään Antilta apua. Ja kun nauha oli kiireesti
otettu pois, hyppeli Paavo iloissaan Antin sängynpeitteellä.
Ja sellaisen viisaan variksen piti joutua tyhmään kuolemaan!
Viisaan, — ja ilkeän! Sillä ilkeä se oli, kehno! Pian se nokkasi
poikaa sormeen, jos suuttui. Ja kaiket aamut ja illat se tallusteli
vesikorvoa kantavien piikatyttöjen perästä ja tarttui yhtä mittaa
heidän hameisiinsa, — veti täydellä painollaan, jäi riippumaankin
hameen helmaan, jos ei muuten huomiota herättänyt, ja antoi raahata
itseään ilmassa. Kun sitten piikanen, varsinkin karjakko Kaisa,
äkämystyi ja käännähti tosissaan varista lyödäkseen, — silloin oli
Paavo jo väistynyt etäälle. Ja alkoi taas uudelleen kiusanteon, —
pelkän kiusan vuoksi.
Paavo oli paremminkin talon isäntäväkeä kuin mikään varis. Ainakin
kohteli se taloa kuin omaansa. Kuinka se esimerkiksi käytteli yhteisiä
ruokavaroja? Se kylvi ikäänkuin pöyhkeilevä isäntä niitä kaikelle kylän
väelle...
Se nimittäin elätti metsävariksia pitkät ajat talon kustannuksella.
Kerran alettiin ihmetellä, miksi riihen katto aina samaan aikaan
iltapuolella oli niin täynnä variksia, kuhisevia, nauskahtelevia,
ikäänkuin jotakin odottavia variksia. Ja kartanon nuorin herra,
Leonard, otti silloin haulikkonsa ja hiipi niitä ampumaan. Mutta
silloin lensi Paavo karjakodan ovelta aidalle ja alkoi vimmatusti
rääkkyä, — ja kaikki villivarikset karkkosivat mustana pilvenä kauas.
Paavo oli antanut kesyttömille sukulaisilleen varoitusmerkin: varmaan
hänen kyntensä olivat mukana tässä pelissä.
Paavoa pidettiin silmällä. Tosiaan: varikset tulivat takaisin riihen
katolle, ja Paavon huomattiin nyt salaa kuljettavan niille ruokaa
karjakodasta: se onki nokallaan muuripadasta, karjaa varten lämpiävän
hauteen seasta nauriinkappaleita ja vei palan kerrallaan riihen
katolle, villeille omaisilleen. Paavo hoiteli hyvin sukulaisiaan,
näytteli suurta, jalomielistä herraa.
Kun Leonardin pyssynpiippu välkähti, hälytti Paavo varikset karkuun.
Karjakodan ovi pantiin silloin huolellisesti kiinni. Mutta kuinkas
kävi! Paavo alkoi kulkea kotaan ja sieltä ulos pienestä aukosta, jonka
kautta vesi laskettiin kaivosta muuripataan. Ja riihen katto oli yhtä
täynnä Paavon hoidokkeja kuin ennenkin. Leonardin haulien osuttamalla
mahtoi tosin joku niistä heittää henkensä, mutta ainakaan ei syy
silloin ollut Paavon, niin virkusti hän emännöitsi ja valvoi karjapihan
aidalla tai korsun kulmalla, vartiopaikoillaan.
Niin viisas oli Paavo, ettei sitä ilkiötä kukaan omassa talossa
hennonut rouhaista oikein tosissaan. Rauhassa se sai tehdä kolttosiaan
kaiken päivää, elää kuin kuningas, vaaleanpunaisella silkkinauhallakin
kaunistettuna. Siten meni kesä, — lämmin ja autereinen kuin menneet
kesät aina. Mäet kaukana kartanonlaakson ympäristössä kylpivät
sellaisessa udussa kuin hieno, sinertävä savu... Tuuli tuskin suhahteli
kolmessa männyssä, jotka seisoivat pihassa kuin veljekset
vieretysten...
Mutta myöhäissyksyllä sitten Paavo sai surmansa. Siihen asti oli
säilynyt...
Sitä ei ollut näkynyt koko päivänä, vaikka oli jo iltapuoli... Se oli
kai mennyt jonnekin kylälle, — aina se lensi omin valloin niin kauas.
Seuraavana aamuna tuli Antille surusanoma. Naapuritalon poika, jolla
pöksyt roikkuivat takaa auki, toi tuon sanoman, niin oudon, että Antti
sitä vaivoin uskoi.
Paavo oli tapettu! Mitä varten tapettu? Mitä oli tapahtunut?
Naapuritalossa oli päiväläinen nimeltä Turunen. Joonas Turunen. Hän oli
ollut viimeisiä kauroja niittämässä. Paavo oli lentänyt kaurasuolle,
ärsytellyt Turusta kuin kotona piikoja: nykinyt housunlahkeesta,
vetänyt, tokannut vahvalla nokallaan miehen nilkkaan. Tepastellut
Turusen tiellä...
"Mitäs siinä kokottelet kurkkuasi!" huudahti Turunen ja löi
viikatteellaan Paavon kaulan poikki. Silmänräpäyksessä. Niin se oli
tehty...
Ensi kertaa Antti ihmetteli, että se, jota sanotaan elämäksi, saattaa
täten loppua! Paavo oli ollut, elellyt vielä eilen, se oli ollut
hauska, — ja nyt sitä ei enää ollut: ei ollut mitään enää hänestä. Ei
mitään.
Kuinka kummallista: aurinko paistoi kuin ennenkin, autereeton syksyn
aurinko, mutta Paavon paikalla oli tyhjyys.
Viikatemies Joonas Turunen ei siitä lähtien saanut Antilta ystävällisiä
tunteita. Kidutti ja kiukutti ajatellakin moista lurjusta. Tosin ei
Antti häntä tavannut, turhaa olisi ollut tavatakin, peloittavaa ja
ilkeää; mutta palvelustytöille hän keittiössä pilkkasi tuota
merkillistä, käsittämätöntä olentoa, jota oli huvittanut pahaa
tehdäkseen katkaista varikselta kaula. Antti pilkkasi häntä runolla,
jonka hän oli jostakin kuullut ja jonka sankarin nimi sattui aivan
täsmälleen tähän Turuseen, — hyvä sattuma:
"Joonas Turunen
sangen suruinen
koiran kokoinen
narrin näköinen!"
Mutta — Paavon ruumista ei Antti edes etsinyt itselleen
naapuritalosta, ei huolehtinut sitä siihen kirkkomaahansa, joka hänellä
oli pellonpientarella rottia, hiiriä ja itsestään kuolleita pikku
lintuja varten. Sen verran hän oli uskollinen parhaalle ja viisaimmalle
varikselleen...