Hän ei sanonut: Penni. Hän sanoi: "Änni".
Sitäpaitsi oli penni "änninki".
Raha oli "roha".
Herra "herulainen".
Neiti oli "mamseli", — osaksi menneen ajan kunnioittavan tavan mukaan,
sillä Hinkkanen oli vanha ja muisti ainakin kuulopuheilta hyvin ne
päivät, jolloin porvarisneitejä oli nimitetty mamseleiksi; tässä
nimityksessä ei hänen kannaltaan ollut pienintäkään loukkaavaa
vivahdusta, sillä hän ihaili palavasti neitejä, etenkin nuoria.
Leipä oli "reikä", vaikkei tässä talossa suinkaan reikiä syötetty.
Länget oli "luokki". Pyhä oli "ryhä". Sormi oli "sarvi"; pulituuri
"hulituuria"; viina "maitoa". Oppinut herra "jupisteeri". Satu oli
"ritu"; — ja itse nikkari Hinkkanen, — nikkariksihan puuseppää
silloin sanottiin, — oli "pikkari" Hinkkanen taikka vain Pikkari.
"Satu, Pikkari, satu", aneli Antti.
"En minä oikein, — ei ole ryhä!" narisi ukko. "Eikä — ole rituja",
jatkoi hän mietteissään.
"On niitä!" väitti Antti kehuvasti. "Kenelläkäs sitten muulla, jos ei
Pikkarilla."
"Annas, kun minä panen hulituuria sarveesi, — niin et töhri lautoja",
ärisi ukko hiljaa.
Antti antoi sormensa, ukko tyrehdytti verenjuoksua lakalla...
"Niin, — ettäkö on aina rituja", naurahti Pikkari makeasti.
"Loppuvathan ne... kaikki olen lorinoinut! Ennen niitä oli paljon. —
Enhän minä mikä jupisteeri... Vaikka: jos olisi ollut rohaa, että
olisin saanut tuteerata, niin kuka ties minustakin olisi tullut vaikka
herulainen... Sinusta, völperistä, muka tulisi herulainen! — Vai ritu,
vai ritu, — roika..."
Pikkari näytti niin miettivältä, kun hän istui siinä tuokion vaiti ja
nyökytti vielä höyläämisestä läähättävin rinnoin, imeskellen kitkerää
tupakkaansa, — näytti vajoavan niin syviin ajatuksiin, että Antin
sydämessä heräsi varmana iloinen toivo. Ja kas, nyt alkoi Hinkkasen
painuneissa silmäkoloissa, tuuheiden kulmakarvojen varjossa, jo
vilkahdella kujeilevasti, samalla kuin hänen katseensa kuitenkin meni
entistä sameammaksi.
"Vai ritu...! Kaikki olen kertonut!" ärähti hän vielä kerran. "Mutta
tuota — oletkos kuullut, miten se tädinpoika kaivonmiekalla
valaskaloja onki?"
"En ole kuullut. En minä muista mitään", hoki Antti luoden ylös
Hinkkaseen niin viattoman katseen kuin viekkaudessaan suinkin osasi...
Oli hän sen jo kuullut, mutta kelpasi se uudestaankin: Pikkari kertoi
sadut aina uudella tavalla. "Kertokaa nyt..."
Ukko oli vieläkin tuokion vaiti. Istui mykkänä höyläpenkillä, takkuinen
pää kumarassa, riipuksissa, jäykäksi kömpelöitynyt koura otsalla,
ikäänkuin mietteitä ja kuvia aivoistaan esille puristaen. Piippu pihisi
tempauksittain, yhä intohimoisemmin; karvasta käryä nousi pilvenä
kopasta. Sitten se alkoi:
"No, — olipa nyt siihen maailman aikaan, jolloin eläimet vielä
puhelivat..."
Ja Pikkari kertoi. — Milloin kansansatuja, milloin "Tuhatta ja yhtä
yötä", tavallisesti nuo molemmat lajit sekoittaen, muistamattomaksi kun
oli käynyt, tai välistä ne ehdoin tahdoin yhteen valaen: sommitellen
aivan uusia satuja, — omia satujaan hän täten sepitti. Omia satujaan:
parhaiten Antti huomasi sen siitä, että Pikkari joskus kuvasi
henkilöitään sillä tavalla kuin olisi hän ne itse nähnyt, sellaisiksi,
jollaisia esimerkiksi eräät rengit tai piiat olivat, taikka esimerkiksi
pappilan maitoposkiset tyttäret, nuo mamselit, joita oli syötetty
rieskamaidolla ja mansikoilla: niinhän Pikkarin prinsessoja aina
ruokittiin...
Tällä kertaa ei tullut aivan tavallinen satu. Tässä ei ollut
prinsessoja, kuninkaita tai sulttaaneja, ei kaikkivoipia taikaesineitä
eikä niiden aikaansaamia muutoksia. Tämä oli varmaankin hyvin tuhma
satu! Siinä tuli sanoja, joille Pikkari nauroi paksusti ja joiden
merkitystä Antti kysyi, mutta silloin Pikkari nauroi kahta makeammin
eikä selittänyt. Antti ei olisi pitänyt sopivana hiiskua kenellekään,
että Pikkari kertoi hänelle juttuja, joissa oli sellaisia sanoja. Tuhma
satu, ja Antille nolostuttava satu, kun hän ei sitä kaikin paikoin
ymmärtänyt. Ainakin sanat olivat tuhmia, koskapa Pikkari niille nauroi
yhä, aivan vedet silmissä, — kertoessaan jostakin lukkarin rouvasta ja
kulkurisällistä. Nauroi, — ja laski taas jonkin törkeän sanan tai
sutkauksen... Moinen satu oli Antista hiukan ikävä... Mutta sitten se
muuttui hauskemmaksi. Luvattu tädinpoika onki ensin ahvenia, sitten
valaskaloja Suomenlahdesta, — onki hirvittävän pitkällä pahlaimella,
niin pitkällä, että se oli kuin — kaivonmiekka. Ja sai lopulta yhä
suurenneella, Suomenlahden poikki ulottuvalla pahlaimella koukkuunsa
Moskovasta tynnörin lantaa.
Pikkari ei käyttänyt näin siistiä sanaa, vaan paljon vahvempaa. Ja
sille hän nyt nauroi tikahtuakseen, aivan hervottomaksi mennen,
pyyhkien silmistään kuumia kyyneleitä, toistaen tuota yhtä sanaa neljä
kertaa.
Se satu vei muutamia kymmenminuutteja. Ja — sitten oli Pikkarin, jolta
piippu oli sammunut, ryhdyttävä jälleen höyläämään ja liimaamaan, ja
hän tuli äreäksi:
"Mene tiehesi, roika!" hän ärähti. "Tuhraathan lyyssisi liimaan..."
Antti oli ajatellut ruveta liimailemaan pienistä jätepalikoista taloja,
kirkkoja, kokonaisia kaupunkeja. Pikkari aherteli lautojen ja
ruuvipihtien kimpussa, ahkerana ja hiljaa ähkien.
Paitsi kymmeniä, niin, varmaankin satoja kaskuja oli Pikkarilla vielä
suurempi aarre: kultainen sydän. Se sydän! Kerrottiin tarina, — jota
Antti tietysti ei ymmärtänyt, — että Pikkari olisi ollut rakastunut
erääseen nuoreen neitiin, tuollaiseen rieskamaidolla ja mansikoilla
syötettyyn mamseliin, joka kävi kartanossa joskus kesäisin. Mitä oli
rakastuminen? Tätä ei Antti juuri ihmetellytkään. Mutta Pikkari oli nyt
muka rakastunut tuohon iloiseen neitiin. Neidin kasvot olivat valkeat,
— kuin porsliinia; mutta poskissa somat punaiset pyörylät. Kulmakarvat
hienot ja kaarevat kuin nukella; vartalo hoikka kuin muurahaisella...
Ja julistihan Pikkari itsekin kaikille, että hän oli mamseliinsa
rakastunut, julisti sekä sanoilla että teoilla!
Kartanon uimahuone, runollinen uimahuone, kekotti siellä melkoisen
kaukana, tyynen lahden kaislikossa. Oli jotenkin otettu tavaksi, että
talon kesäiset vieraat kirjoittivat nimensä uimahuoneen seinään. Niitä
nimiä oli kerääntynyt paljon, — kai satojakin. Naiset yhdellä
seinällä, miehet toisella. Millaista kesäisen ilon historiaa! —
Nykyään on se uimahuonekin kadonnut... purettu liian lahonneena, —
nimet ovat palaneet uunissa tai uponneet laudoissa tuon Saimaan lahden
pohjaan...
No niin, Pikkari ja Antti menivät kerran sunnuntaina yhdessä uimaan.
Pikkari tirkisteli uimahuoneessa seiniin kirjoitettuja nimiä, — niitä
naisten nimiä.
"Luepas, roika, minulle, en näe", hän sanoi.
Antti luki. Tuli siinä sitten sen neidin nimi, johon Pikkari tosiaan
oli rakastunut, — koskapa kantoi hänen valokuvaansakin sortuuttinsa
povitaskussa, talletti sitä siellä ja suuteli usein ihmistenkin nähden:
Antin mielestä iljettävä toimitus. Antti lausui nyt sen nimen, olkoonpa
se tässä vaikka Dolores.
"Dolores!" huudahti Pikkari. "Missä se on? Ah, minun mamselini!" Hän
kapusi penkille, tirkisteli nenä kiinni seinässä, löysi nimen, suuteli
sitä, tuota lautaan lyijykynällä piirrettyä nimeä. — Ja kaivoi
taskustaan poltetun tulitikun pätkän ja kirjoitti oman nimensä tikun
noella tuohon luetteloon, neidin nimen alle, muiden naisten joukkoon:
"Juho Hinkkanen".
Mutta ei Antti siinä mitään hyvin hullua nähnyt. Ei kuitenkaan kertonut
tapauksesta muille, — itse he sen huomasivat.
Vanha sadunkertoja! Täydellinen romantikko. Rahvaan mies, joka oli
rakastunut prinsessaan, — rakkautensa palvelija!
Kun hän kuoli, — jossakin muualla, sittemmin, Antti ei häntä kuolleena
nähnyt, — kun viinakaan, jota hän rakasti, kadoten välistä moneksi
päivää kaupunkiin sitä juomaan, ei jaksanut enää virkistää häntä eloon,
— niin, kun Pikkari muutti tästä maailmasta, kerrottiin, — lieneekö
siinä ollut mitään perää, — että hän olisi määrännyt testamentissaan
koko omaisuutensa tuolle neidille, joka oli ollut niin ystävällinen,
että oli antanut hänelle valokuvansakin, vanhalle, uskolliselle
Pikkarille.
Eivätkä Pikkarin säästöt muka olleet aivan vähäisiäkään, sen ajan
rahoiksi. Hän oli uuttera, — häneltä ei kulunut muuhun kuin välistä
viinaan, ja oikein tarkalla tuulella ollessaan saattoi hän tyytyä
pulituuriinkin. Omaisia hänellä tuskin lienee ollutkaan, — ei hän
ainakaan Antille niistä kertonut.
Takkuinen, tihrusilmäinen, mustahampainen satujen kuningas! Mikä
erikoinen rakkaus satuihin, epätodelliseen! Joskus taito antaa
epätodelliselle ympäröivän todellisuuden yksityispiirteet!
— Mikä lapsellinen usko satuun, ilo uskoa olematonta todeksi!
Oli sunnuntai, kesäinen, hiljainen sunnuntai. Pikkari oli syönyt
riisiryynivellinsä, saanut munavoinsa, kahvinsa. — Suloiset,
haaleansiniset autereet harsosivat laaksoa, jonka keskellä huvila
loisti.
Antti nyki Pikkaria sortuutin hihasta:
"Lähdetään metsään...!"
Pikkarilla oli nyt parempi sortuutti, vihertävä ja pölyinen ja erittäin
rutistunut tämäkin. Hän oli juhlallisen näköinen.
Talo uneksi... ihmiset liikuskelivat väsyneesti, lepäillen, — näin
suvisena, rauhallisena sunnuntaina.
"Lähdetään metsään", houkutteli Antti. Saduista ei hän hiiskunut
mitään, vaikka olivathan nekin hänen mielessään.
"Jospa lähtisi, roika", myöntyi Pikkari.
He lähtivät. Alenivat läpi puutarhan, sitten ohi alaveräjän korkeain
honkien. Kulkivat tumman lepikon solaan. Joutuivat suurelle kalliolle,
jonka aurinko oli paahtanut kuumaksi, — aina muistaa Antti, miten
suloiselta sen kuuma sileys tuntui paljaissa jaloissa. Tallustelivat
nyt kivistä tietä, joka vei hiljaa sihisevän petäjikön halki kasketulle
aholle. Aho oli naapurin entinen halme, nyt valtava hevoshaka; siellä
oli kai vaaraimia raunioilla. He kiipesivät veltosti nokisen aidan
ylitse, kuljeksivat verkalleen sinne tänne, katselivat marjoja...
Muutama vaarain löytyikin...
Sitten he kapusivat isoimmalle rauniolle. Keskellä rauniota, jossa
kasvoi pieni tuomi, kohosi hirmuisen suuri kivi.
"Mitä, roika, jos röntisimme tuon kiven nokkaan?" sanoi Pikkari.
He röntivät. Istuivat siinä hiljaa.
Oli niin suloista, oli sunnuntai. Aho äänetön... Tuolla kiilteli
lepikon läpi matala järvenlahti. Toisaalta näkyi se leikkivä järvi, ja
toisaalla mäntymetsää, joka sihisi helteestä ja tuoksui pihkalta. Karu
maisema, ikäänkuin eloton... Mutta ympärillä sunnuntain suloinen,
epämääräinen rauha. Ei kenelläkään mitään tekemistä, hevosetkin haassa
jossakin loikoivat, kelloja ei kuulunut... Kaikki rauhaa...
"Satu, Pikkari!" alkoi Antti.
Eikä Pikkari vastustellut...
Satu kuninkaantyttärestä, jonka velhoeukko muutti valkeaksi, kauniiksi
hevoseksi. Loihti hänelle sarvet päähän, — suunnattoman pitkät,
raskaat hirvensarvet, ja teki hänelle alaruumiin mustasta graniitista.
— Sen sai velho aikaan syöttämällä prinsessalle eräitä pillereitä.
"Tuollaisia kuin tässä tuomessa", sanoi Pikkari, — tuomessa nöpötti jo
marjain alkuja.
"Ja jos sinä, roika, syöt noita marjoja, niin muutut hevoseksi", lisäsi
Pikkari.
"Enhän", epäili Antti muka; kyllä hän sen tiesi, ettei hän muuttuisi.
"Muutut sinä", nauroi Pikkari. "Syö pois... ota: tässä on!"
Hän nykäisi tuomesta marjoja kouraansa.
"Syö, syö! Vanhaksi, ruskeaksi hevoseksi muutut!"
Antti asettui vastarintaan:
"En syö, en syö!"
Se oli selvää, ettei hän muuttuisi, vaikka söisi. Mutta Pikkari näytti
iloitsevan siitä, että Antti uskoisi muuttuvansa. Ja niinpä Antti
teeskenteli pelkäävänsä muutosta, oli kauhistuvinaan, suuttuvinaan, —
vakuutteli:
"En syö, — en, en, Pikkari!"
Pikkari nauroi Antin pelolle, — nauroi lopulta niin, että vedet
tippuivat hänen silmistään ja suusta näkyivät mustat, tupakan värjäämät
hampaat, joita ei ollut monta; ja hän tyrkytti yhä:
"Syö, syö, vanhaksi, ruskeaksi hevoseksi muutut."
Antti ei syönyt. Ukko Hinkkanen nauroi kippurassa, vääntelehti kivellä
naurusta, oli naurusta pudota, — nauroi selkä kenossa ja sitten taas
koukussa, vuodatti kuumia kyyneliä, oli tikahtua nauruyskäänsä, ja
tyrkytti:
"Syö, syö, — vetohevoseksi muutut, isopäiseksi ruunaksi."
Antti nautti ukon ilosta, nautti siitä, että ilahdutti Pikkaria, siitä,
että Pikkari todella näytti uskovan sellaista, että Antti muka hänen
sanojaan uskoisi... Ja nautti ihanasti seudun suloudesta: ympärillä
karu aho, jossa ei oikeastaan voinut kasvaa mitään, mutta kaunis oli se
näin kesällä, ikirauhallisena sunnuntaina. Kuinka tyynnyttävällä
äänellä humisi tai sihisi tuolla petäjikkö, — ja kuinka alakuloisen
leikkivästi kimmelsi toisaalla matala lahti, jonka syksy piakkoin
jäätäisi!
Oli sunnuntai... Heinäsirkat sirisivät jo ahon harvassa, kuloisessa
ruohossa. Aina ne alkoivat tähän aikaan kesällä siristä, — ennen
syksyä ne näin sirisivät...