Siellä maalaiskartanossa, "hovissa", kuten sellaisia, pienempiäkin,
kuten tämä, siihen aikaan kutsuttiin, meni Antti, — kalpeahko,
isokorvainen, vedenvärisissä silmissä alakuloinen katse, välistä
kujeileva välkähdys, — usein pirtin puolelle ja peräkamariin, jossa
puuseppä Hinkkanen höyläsi, sahasi ja veisteli.
Antti tunkeutui aivan höyläpenkin viereen, joten ukolla oli hänestä
vastusta. Kapusipa höyläpenkin kulmalle istumaankin, — keräiltyään
sitä ennen somasti käpertyneitä lastusia, turmeltuaan omia veistoksia
tehdessään permannon nauloihin Hinkkasen hienoja temminteriä tai
viillettyään sormiinsa haavoja. Nyt hän oli kyllästynyt hommiinsa ja
tahtoi jotain muuta, vaihtelua. Antti imi haavojaan, harmissaan, kun ei
voinut heti jatkaa veistoksiaan. Täytyi saada uutta ajanvietettä, — ja
ukko Hinkkanen oli ihmeellinen sadunkertoja! Antti työntäytyi likelle
puuseppää, aneli ja naukui satuja, häiritsi hänen uutteraa
askarrustaan.
"Hyst, — lähdetkös siitä, roika!" sihahti ukko sotkuiseen partaansa ja
pyyhkäisi kädellään, jonka sormissa oli mustanaan liimaa ja
keltaisenaan lakkaa, Anttia hiukan syrjemmälle. "Älä maurua..."
"Ei yhtään muuta kuin yksi satu, Pikkari", pyysi Antti, antaen
imartelevasti myötä ja takertuen yhtä imartelevasti molemmilla
kourillaan lujasti Hinkkasen sortuutin helmaan, siihen tapaan kuin
olisi halunnut ukkoa hellästi syleillä.
"No, mitä nyt siinä! Eihän sitä, — ritua", tiuskasteli ukko. Mutta
keskeytti kuitenkin kaarevan sohvanselän sahaamisen, — otti piippunsa
sahajauhojen joukosta, kaivoi siihen massistaan jotain poltettavaa,
sytytteli pitkän aikaa... Katseli mietteissään alas Anttiin tihruisin
silmin. Hinkkasen silmät olivat hyvin pienet, — muistuttivat sian
silmiä; kipeätkin kuuluivat olevan, tarkasta puusepän työstä,
lukemisesta iltapuhteilla heikossa ikkunan valossa ja muka
naukuistakin. Ne olivat yleensä hyvin hajamieliset. Otsa asui alinomaa
rypyissä, — sitä ikäänkuin peitti jokin raskas varjo; omat mietteet
sulkivat hänen näköään, niin että useinkin tuntui kuin hän ei olisi
erottanut mitään maailmasta tai ei olisi tahtonut siihen katsellakaan,
vaan olisi ollut siitä sairaaloisesti kiusaantunut. — Ukon tukka oli
harmaa ja yhtä pörröinen kuin partakin; molemmat ne olivat täynnä
sahajauhoja, välistä sammaltakin, sillä Hinkkanen makaili kesäisin
loma-aikoinaan ja juopotellessaan mielellään metsissä. Hänen hartiansa
olivat painuneet intohimoisen ahkerasta höylänlykkimisestä kumaraan ja
vääristyneet vinoiksi.
Siinä mutisi hän ajatuksissaan verkkaisesti:
"No, — mitä ritua sitä sitten..."
"Ritua?" Hinkkanen oli kummallisen kierosanainen.
Kierosanainen: hän nimittäin väänteli sanoja kaikenmoisiin
hassunkurisiin, vaikeasti ymmärrettäviin muotoihin. Lieneekö se
johtunut jonkinlaisesta kujeilun ja ärsyttämisen halusta, kaipuusta
näyttäytyä originellina, tai ainoastaan kömpelyydestä, mistä
lieneekään; mutta hän koukeroi tavallisimmatkin sanat miltei
tuntemattomiksi. Hän ei sanonut, varsinkaan ison joukon kuullen,
koskaan: Poika.