Talo oli pieni, valkea...
Mutta sitä ei Antti tietysti ymmärtänyt, että hän eli siellä
hyväntekijänsä hoivissa... Hän huomasi vain kaiken hyväksi...
Niin, hänen elämänsä, — olennon, joka oli nyt pelastettu, sillä aina
on helpompi olla herrana kuin siinä joukossa, josta hänet oli
siirretty, ylennetty, — hänen elämänsä oli silloin kuin aamuista
usvaa, josta kumminkin jo muutamat tapahtumat ja asiat alkoivat
erikoisesti nousta näkyviin, yleensä heleinä ja onnellisina,
aamunkoiton kultaamina, vain harvoin oudon synkkinä ja kauhistavina...
Kaikki oli häilyvää usvaa; ainoastaan nuo vähäiset yksityistapaukset
erottuivat siitä...
Talon ympärillä paistoi aina aurinko... Talo oli vaalea, kirkas ja
lämmin. Sisällä vaikutti kaikki vaalealle, — välkkyvälle, puhtaalle ja
hyvälle. Tarkemmin hän ei muista, millaiselta hänestä siellä
tavallisissa oloissa tuntui.
Mutta sitten tuli eräitä tapauksia... Antti huomasi puutarhan. Se oli
niin rehevä ja helteellä rattoisa; — siellä kasvoi suuria,
miellyttävästi varjostavia pensaita; ne olivat kai saksanheisiä, ja
hopeanhohtavia puita, — lieneekö siellä ollut hopeapoppeleita? Sitten
hän huomasi puutarhan kauniiksi; kukkia loisti käytävien varsilla...
Ja myöhemmin hän huomasi kadun, joka kulki talon vieritse ja oli hyvin
salaperäinen ja vaarallinenkin: sinne ei ollut lupa mennä.
Niin, sinne sai mennä ainoastaan isompien seurassa.
Ja siellä, lähellä sitä katua, sattui ensimmäinen suuri tapaus. Se oli
seuraava, kovin miellyttävä ja iloinen, — ehkä ensimmäinen
tietoisuuden välkähdys sielun nukkuvaan aamuun:
Hän näki seisovansa lähellä tuota katua vanhalla kivisillalla, joka
tuntui hänestä yht'äkkiä merkillisen somalta. Silta johti muuten
saareen, suurta, punaista viljamakasiinia kohti, — kunnan
viljamakasiinia, josta hänen oikeastaan olisi ollut elettävä, — mutta:
mitä tiesi hän siitä! Siinä hän seisoi nuoren palvelijattaren ja parin
muun isomman lapsen rinnalla, aivan sillankaiteen vieressä. Ja he
leikkivät jotain leikkiä, hän älysi leikin leikiksi. Se leikki oli
sellaista, että kaikkien piti asettaa sormensa, — kaksi sormea vain,
— kaiteelle, ja sitten palvelijatar luki:
"Sarvet, sarvet, — lehmän sarvet!"
Silloin oli nostettava sormet koholle.
Samoin oli sormet nopeasti kohotettava, jos hän sanoi: Lehmän,
hirven, härän tai pässin sarvet, — nostettava hyvin nopeasti,
silmänräpäyksessä, — pystyyn kuin sarvet. Mutta jos hän sanoi: Koiran,
kissan sarvet, tai sian sarvet, ei pitänyt liikuttaa sormiaan. Etanan
ja kuun ja otavan sarville piti sormien kohota. Kummallista... Kuka
nosti sopimattomille sarville, — ja Antti huomasi harmikseen ja
häpeäkseen usein nostavansa, — niin hänelle naurettiin ja selitettiin
jotain, mitä Antti ei käsittänyt... sillä oikeastaan hänen ajatuksensa
olivatkin muualla. Hän nauroi tosin sukkeluuksille, joita toiset
puhuivat, nauroi heidän kuvittelulleen, että muka sialla olisi sarvet,
mutta mitään hullunkurista ei hän huomannut siinä, jos sialla ne vaikka
olisikin. Pääasialta tuntui, että koko maailma oli tällä hetkellä
yht'äkkiä alkanut näyttää hänestä hyvin ihanalta: näyttää oikein
ajatellen nähtynä. Oli kai sunnuntai, koska palvelijatar aikaili niin
rauhallisen joutilaana; sunnuntai tuntui koko hänen levollisesta
olemuksestaan. Aurinko paistoi, — sen Antti nyt huomasi, oikein
huomasi. Vedet ympärillä kimaltelivat silmiä autuaasti häikäisten.
Terva tuoksahteli sillasta ja venheistä, joita oli tuolla pitkin
rantoja. Ilakoivia ääniä kajahteli kaikkialta, — uimamiesten ääniä...
Ja puut läheisessä puistossa, joka oli vastapäätä kodin puutarhaa,
suhisivat valtavasti ja rattoisasti... Antti huomasi seisovansa
sillalla, huomasi itsensä: näki itsensä siinä pikku pöksyineen, jotka
tuntuivat hänestä hiukan hassunkurisilta ja häpeällisiltäkin, niissä
kun oli lyhyet lahkeet ja takalämsä... No niin, tärkeintä ja
onnellisinta oli, että aurinko paistoi maailmaan, että virta kimalteli,
että oli niin kaunista ja hiljaista, — että oli niin iloista olla!
Sitten tuli toinen merkkitapaus:
Antti kuljeskeli siimeisen puutarhan alareunaan, rantaan,
tallustelemaan ihanaan veteen, kirkkaaseen, lämpöiseen, läikkyvään, —
leluista rakkaimpaan. Rannalla oli pitkä rakennus aittoja, liitereitä
ja sen sellaista... Punaisen rakennuksen ja veden väliin jäi kapea
käytävä, ainoastaan niin leveä, että pikku poika mahtui sitä myöten
kulkemaan. Tuota solaa saattoi tunkeutua ulos kadulle, — väljään
maailmaan; korkea lankkuaita ja kielletty portti estivät pääsyn
muualta. Hän yritteli nyt kulkea kadulle, harppasi kiveltä toiselle,
sillä sola oli osaksi järvenä, ja tuli kadun reunaan. Silloin kuuli hän
ylhäältä kadulta omituista, kumeaa mölinää, — ja näki pitkän, mustan
miehen, joka asteli kadulla ja huuteli, — ääni tuntui mustanväriseltä:
"Voi, voi, minä olen niellyt timantin. Se tulee kurkusta ulos!"
Mies piteli kämmenellä suutansa. Hän asteli kyllä ohitse, — mutta hän
olisi saattanut katsahtaa sivulle, Anttiin päin, joten Antti pujahti
piiloon, takaisin käytäväänsä, josta oli kadulle päässytkin, ja
kurkisteli sitten kauhistuneena aittarakennuksen takaa kadulle, —
kuunteli mustan olennon loittonevaa ääntä:
"Minä olen niellyt timantin, voi, voi..."
Antti sisälle, — kertomaan, ja kysymään, mikä oli timantti?
Se oli jotain hyvin kallista, säteilevää... niinkuin tähti illoin
taivaalla. — Mutta tuo miesparka, joka oli puhunut timantista, oli
sairas, hänelle ei pitäisi nauraa; eikä hän omistanut mitään timanttia,
hän oli köyhä, ja taivas oli nähnyt tarpeelliseksi ottaa häneltä pois
senkin ainoan kalleuden, tosin aarteista parhaan, mitä hänellä oli
ollut: järjen valon.
Eipä Antti sen kummempaa tästä selityksestä. Niinhän oli asia kuin
sanottiin, mutta timantti oli kuitenkin jotain paljon viehättävämpää
kuin neuvo, timantti, suunnattoman kallisarvoinen ja kaunis. Kauheaa ja
hullunkurista vain, että sitä säilytettiin — kurkussa. Niin, kyllähän
hyvä rouva sanoi hänelle, ettei sitä timanttia miehen kurkussa
ollutkaan. Mutta hauskaa oli kuitenkin kuvitella, että se siellä oli...
Nämä kaksi merkkitapausta olivat huvittavia, — sekin, joka oli niistä
synkempi, tuo timanttikohtaus. Mutta sitten sattui jotain oikein pahaa.
Eräänä päivänä, — oliko se hämärämpi muita, siltä vain tuntui, vaikkei
hän sitä tarkastanut, — tuli keittiöön vieras, tumma nainen, — musta,
sillä mustissa vaatteissa hän oli, ja pitkä — pitkältä hän Antista
näytti. Antti ei sillä hetkellä ollut keittiössä, vaan sisähuoneissa.
Mutta rouva otti Anttia kädestä ja sanoi hiljaa ja lempeästi: "Tahdotko
tulla mukaan?" Ja vei Antin keittiöön.
Siellä se tumma, — se musta, outo vieras, — seisoi ovensuussa.
Ja se vieras kutsui Anttia luokseen. Se tuli lähellekin. Ja mainitsi
Anttia nimityksellä, joka tuntui Antista ilkeältä, — mainitsi
toisillakin, samantapaisen hellillä kuin hänen oma kasvattajansa!
Vieras tahtoi vetää hänet lähelleen, tahtoi Anttia antamaan hänelle
kättä.
Antti pelkäsi. Ja kuta enemmän musta vieras pyyteli ja vaati, — vieras
kummallisesti, peloittavan kirkkaasti sädehtivin silmin, — sitä
suuttuneempana Antti pakeni kasvattajansa helmoihin, takertui sitä
rajummin hänen hameisiinsa...
Ja muuta hän ei sitten enää muistanut, — ei muuta tuosta mustasta
varjosta, joka oli ilmestynyt taloon kuin jokin aurinkoa pimentävä
pilvi, — ei muuta kuin että vieras pian lähti pois, huudahtaen ovella
ulos kääntyessään:
"Ei tunne minua poika!"
Ja Antista oli hyvä, että vieras lähti... Mitä se oli tänne tullut?
Anttia loukkasi, että hän oli jollakin tavoin huomannut olevansa
ikäänkuin tuon vieraan poika. Mutta se huomio unohtui aivan heti. Se ei
muuttanut vielä millään tavoin hänen elämäänsä, — hän ei tuntenut
sillä hetkellä mitään muuta kuin että: hyvä oli, että hän lähti
nopeasti.
Sangen vähän, — melkein ei mitään, — merkinnevät mystillisen
väkeviksi väitetyt verisiteet siinä, missä ei muita siteitä ole, —
yhteisen elämän ja sydämen todellisia siteitä... Vähän lapselle, kun
hän vielä on oikea lapsi, — ehkä sangen paljon vanhemmille. Veri ei
tee edes äitiä äidiksi, vaan rakkaus, — julma totuus, kuten totuus
useinkin on julma.
Ja muutapa ei siinä talossa sitten Antille tapahtunutkaan. Sieltä hän
pääsi maalle, kartanoon, joka loisti korkealla mäellä.