Sille sydämeltä ylevälle, joka korpeen heitetyn
korjasi ja auttoi hänet onnen pojaksi.
Mark. 9:37.
Pikku kypressit nyökyttävät päätänsä haudan vieressä. Harmaata paatta
syleilee villiviini, jonka syksyinen puna lakastuu, lehdet karisevat ja
lentävät olemattomiin. Tuuli viuhtoo hopeapoppeleita. Kaikkialla
lähellä vainajain mahtava valtakunta, — talletus, jota elävät lisäävät
ja vaalivat, jota he jaksavat säilyttää — hetken.
Miksi tulin mielelläni tähän? Kunnioituksesta rakasta vainajaa kohtaan,
jonka kultaisen nimen kultaiset kirjaimet alkavat jo patsaasta
himmentyä.
Ehdotonta skepsistä himoitseva sydämeni sanoo, ettei hän kunnioitustani
kaipaa, ettei se kuulu hänelle nyt: aikaisemmin olisi hänen tullut
saada sitä enemmän.
Miksi kuitenkin tunnen, että olen sen hänelle velvollinen, — tälläkin
tapaa?
Tulinko tähän myöskin — itsekkyydestä? Olenhan tuokioksi uupunut, ja
vaikka skepsis väittää, ettei hän tätä kaipaa, ettei itsekkyydelleni
tästä nouse mitään, ei kasva sitä ihmepuuta, jonka hedelmät nääntyvää
virvoittaisivat, niin sittenkin: mystillinen lohdun ikävä saattoi
taipuneen tänne.
"Kas niin, tässä nyt olen, te ystävälliset, lempeät silmät.
Tuntisitteko enää poikaa, — kun partansa on kirjava kuin mäyrän
turkki?
"Tässä nyt olen. On jo matkaa minulle tarpeeksi kierretty, pikku
seikkailut eletty. Elämänpuun hedelmät ovat kadottaneet melkein kaiken
viehkeän loisteensa, — ne ovat lopulta muuttuneet kyllästyttäviksi...
On yritetty katsella ympärillekin. Ne ihanuudet, jotka oli vähäiselle
maailmalleni sallittu ja joita himoitsin janoavin sieluin, ovat saadut
ja tulleet yksitoikkoisiksi, — rumiksikin: luonnollisen kulutuksen
työtä! Ei ole kanssakumppanienkaan näkemisestä tulos aivan lohdullinen
eikä kaunis; ainoa puolustus heille on se, että olen itsekin, — ja
juuri itse, — vähintään yhtä heikko! Oi, te rakkaat silmät, tahtoisin
säästää teitä niiltä synkeyksiltä, verisiltä vääryyksiltä, joita olen
tehnyt ja teen, — hurskaassa uskossa, että muka olen jalosti oikeassa!
Ja sepä se enimmän väsyttää. — Ettehän pahastu, lempeä sydän, jos
välistä tähystelen ja odotan sitä oikeaa majataloa?
"Kuten illalla joskus ajattelee juuri mennyttä päivää, mitä luuli
aamulla ehtivänsä tehdä sinä päivänä, miten se kirkastui ja lupasi
antaa paljon aikaa, — mutta päivä katosikin sitten nopeasti, jättäen
— ei paljon mitään: ainoastaan sellaista, mikä oli jo entisistä
päivistä tuttua; väsymyksen maailman kultaiseen mosaiikkiin;
kyllästymisen ihmiseen, johon usko on kuihtunut, itseeni, johon
kenenkään kaikkein vähimmin kannattaa luottaa, työhön, joka ei näy
loppuvan, vaan ajaa ihmistä kuin metsästäjä onnetonta riistaa;
väsymyksen niin sanottuun tarkoitukseen, joka vaatisi vaivaiselta yhä
enempää ja sitten väistyy itse alati kauemmaksi; — niin, kuten illalla
ajattelee mennyttä päivää, niin tekee mieli yhä useammin ajatella sitä
iloista aamua, josta vähäpätöisen elämäni päivä alkoi. Ummistan silmäni
ja katselen siihen auringonnousuun, joka ei tuntunut tällaiselta kuin
nyt, — niin luulen nyt.
"Ja katso: silloin tapahtuu pieni ihme, ainakin tuokioksi. Ihme,
minulle uskomaton asia! Näen, tunnen, elänkin jälleen sen suloisen
aamun, jonka elin siunaavien kättenne suojassa, rakas vainaja, — liian
myöhään rakkaaksi sanottu! Näen itseni, — jos kukaan nyt itseänsä
nähdä osaa: toisethan näkevät ja tuntevat meidät paremmin kuin me itse,
mittaavat meidät oikealla, tosiasiain mittapuulla; niin, näen —
pienen, vieraan olennon, — mikäli hän voi olla minulle vieras,
synnynnäisine vikoineen ja ehkä eräine pikku avuineen, keskellä
onnellista auringonpaistetta. Ja iloitsen vieraasta kuvasta, jopa sen
kanssakin. — Olen huomaavinani tuossa oudossa ja varsin tutussa
olennossa luonnon luomia heikkouksia, jotka sittemmin tekivät hänen
yrittelynsä ja maailmansa sellaisiksi kuin ne nykyään ovat. Kukapa
syyttäisi itseään mahtavaa luontoa? Kuka julkenisi nurista kuolemaa
vastaan tai moittia kohtaloa? Ja samaa kuin kohtalo ja kuolema on
minusta luontokin.
"Ja täten tässä ajatellessani tapahtuu se pieni ihme: miksikä surisin
sellaista, mikä oli ja on luontoa ja mitä ei voinut eikä ainakaan
paljon voi välttää? Miksi kantaisin kaunaa itselleni? Entä sitten
muille? Siitäkö, että he suhtautuvat minuun oman kohtalonsa pakon
mukaan? Mikäpä oikeus minulla olisi vaatia mitään, minulla, erehdysten
ja harhain vallassa enimmän kulkeneella?
"Olisiko minun surtava, vaadittava itseltäni äärettömiin, sanokaa,
ystävälliset silmät?
"Tulee selittämätön vapautus. Näen salliman, — mutta se ei ole nyt
ankara, synkkä kuin äsken. Ei, se on olento, joka ei taida ollakaan
kohtalo! Sillä on lempeät, hymyilevät, huikan ihmettelevät silmät,
joista puhuu luottamus toisen parhaaseen tahtoon ja valmius antamaan
anteeksi lapselliset heikkoudet.
"Niin, näen sen ihmisen silmät, jonka esiliinaan ja vyötäröihin
takerruin pienenä kiinni, kun tahdoin jotain suojaa tai jotakin hyvin
turhaa, turhamaista, jotain ehkä hyvin pöyhkeääkin. Ja löysin häneltä
suojaa, — kuin avuton, ensi lentoa yrittävä pääskysenpoika, joka
pyrkii yöksi pesäänsä ympärillä vaanivista kauhuista; eikä emonen, joka
neuvoo aralle, miten on lähdettävä pesästä, miten liihoiteltava,
näyttää esimerkkiä, kuinka on oltava sekä rohkea että varovainen, — ei
emonen suinkaan ole syynä, jos ei raukka löydäkään takaisin pesään,
vaan harhautuu jonnekin, jää yksin, joutuu ehkä kissojen suuhun tai
pahojen lasten käsiin: on typerää varoitettu, on rangaistukin,
pöyhkeyden untuvista rankaisevasti nykäisty. — Niinpä nytkin olen
kuulevinani hiljaisen, lempeän nuhtelun: mikä erikoisoikeus minulla
olisi valittaa väsyväni? Minulla, joka kuitenkin olen elänyt
harvinaisen onnen suojaavien siipien alla! Minulla, — joka kuitenkin
tuhansilla hetkillä, enimmillä, tunnen olevani täydellinen onnen poika!
"Oi, te ystävälliset silmät, vieläkin minua lohdutitte! Kuulen
ystävälliset sanat:
"'Kunhan koettelet tehdä parhaasi! Pian se aika menee, pian pääset
kesäksi koulusta kotiin!'"