Britannian siirtomaakomissaarin elämä on pakostakin yksitoikkoista.
Hän on eronnut kaikesta, mitä ihmiset pitävät rakkaimpana. Hän on
kahlehdittu elämään, jolla ei ole mitään osaa eikä yhteyttä hänen
luontaisten vaistojensa mukaiseen elämään ja johon hänen aikaisempi
valmentautumisensa enempää kuin perinnäiset taipumuksensakaan eivät
häntä ohjaa. Hänen täytyy elää ja ajatella mustain ihmisten kanssa,
jotka ovat ajatuksiltaan, muistiltaan ja toimiltaan lapsia.
He vihaavat ja rakastavat lasten lailla; heiltä puuttuu sivistyneempien
veljiensä oveluus ja nokkeluus, ja heidän alkeelliset intohimonsa
pikemminkin pohjautuvat eläinkuntaan, josta me kaikki polveudumme, kuin
vaistojen hienostumiseen.
Ja valkeat miehet, jotka elävät heidän kanssaan ja antautuvat siihen
elämään koko sydämellään, muuttuvat joko suoraan lapsiksi tai sitten
petoeläimiksi.
Totean vain tämän; lukija kuvitelkoon syyt.
Sanders ajoi kevätaikaan myötävirtaa miettiväisellä tuulella.
Komentosiltaa kattavan purjekangaskatoksen alla hän istui loivassa
nojatuolissa, ja hänellä oli kirja polvillaan, mutta hän luki vähän.
Hänen silmänsä vaelsivat laiskasti Suuren joen leveää, sileätä pintaa,
ne seurasivat vasemmalla olevan Ngombin metsän tummia ääriviivoja
ja oikealla olevan Isisin alavaa maata. Siellä täällä näkyi kylistä
kohoavia savuja. Pienet kalastajainkanootit, jotka olivat ankkuroidut
sopiviin paikkoihin, papukaijojen käheät huudot, pienten marakattien
tirkistelevät naamat, joita hän näki laivan tullessa rannemmaksi syvään
veteen, kaikki nämä huvittivat häntä enemmän kuin olivat tehneet — oh,
pitkään, pitkään aikaan.
Kun hän sivuutti kylän, niin hän veti höyrypillin nuoraa, ja pikku
laiva huusi tervehdyksen rannalla viittoville olennoille.
Lasi kädessään, lukematon kirja polvillaan hän tuijotti hajamielisesti
ja huvittuneena maisemaa.
Ruorimies Bogindi, joka seisoi katoksen alla käsi ruorirattaassa,
mainitsi hänen nimensä.
— Herra, edessäpäin on kanootissa mies, joka haluaa puhua kanssasi.
Sanders varjosti silmiään. Aivan laivan tiellä oli kanootti poikittain,
ja siinä seisoi mies, jonka ojennetut kädet puhuivat halusta tärkeään
palaveriin.
Vain suuret asiat, kapinat ja sellaiset, oikeuttavat kuninkaan laivan
seisauttamiseen.
Sanders nojautui tuolissaan eteenpäin ja käänsi merkinantajan ensin
osoittamaan: »Seis» ja sitten: »Hiljaa taaksepäin.»
Hän nousi ja katsoi miestä kiikarilla.
— Tämä on nuori mies, Abibu, sanoi hän, — ja luullakseni isisiläisiä;
varmastikaan hän ei ole päällikkö pysäyttääkseen minut.
»Zaire» laski hitaasti kanootin luo, ja siinä oleva tuli laivan viereen
käyttäen tarmokkaasti melaansa ja nousi laivaan.
— Kuka sinä olet, kysyi Abibu, — ja mikä suuri asia sinulla on
pysäyttääksesi herramme hänen loistavalla matkallaan?
— Olen Isisin Kobolo, Togobonobon kylästä, sanoi nuori mies, — ja
rakastan päällikön tytärtä.
— Lähettäköön Jumala sinut vesien pohjaan, kirosi äkäinen Abibu, — että
tuot saastaisen ruumiisi tälle laivalle ja häiritset herraamme hänen
korkeissa mietiskelyissään. Tule, kafferi, ja sillaikaa kun sinä puhut
Sandin kanssa, minä menen etsimään ruoskaa, jota hän varmasti sinulle
määrää.
Niin Kobolo tuli Sandersin eteen, ja Abibu esitteli hänet sanoin, jotka
eivät olleet mairittelevia.
— Tämä on outo palaver, sanoi Sanders melkein ystävällisesti, — sillä
ei ole tavallista, että nuoret miehet pysäyttävät kuninkaan komissaarin
laivan sen vuoksi, että rakastavat tyttöjä.
Nuori mies oli pitkä, suoraryhtinen ja leveäolkainen, eikä hän
näyttänyt ensinkään katuvan outoa tekoaan. Pikemminkin hän näytti
olevan hyvin vakavissaan.
— Herra, sanoi hän, — rakastan Niminiä, joka on päällikköni tytär,
Togobonobon kylän päällikön. Ja kun hän on kaunis tanssija, miehet
tulevat katsomaan häntä kaukaa, ja hänen isänsä vaatii hänestä
kaksituhatta matakoa, ja minä olen köyhä.
— »Isä on aina oikeassa», siteerasi Sanders, — sillä sanotaanhan
Joella: »Esine on hintansa arvoinen, ja se, mitä annat pois, ei ole
minkään arvoinen.»
— Tämä nainen rakastaa minua, sanoi nuorukainen, — ja hänen vuoksensa
olen säästänyt tuhat matakoa, joka, niin kuin sinun ylhäisyytesi
tietää, on suuri omaisuus.
— Mitä minä voin tehdä? kysyi Sanders hymyillen harvinaisuuden vuoksi.
— Herra, sinä olet voimakas, sanoi kiihtynyt nuorukainen, — ja jos
sanot hänen isälleen...
Sanders pudisti päätään.
— Ei käy, sanoi hän.
Kevätilmassa oli jotakin, hänen veressään oli jotakin, joka pani hänet
toimimaan niin kuin teki, sillä hetken kuluttua hän kääntyi Abibuun.
— Ota tämä mies, sanoi hän, — ja anna hänelle...
— Herra, minulla on ruoska valmiina, sanoi Abibu ymmärtäväisenä. —
Sillä tiesin tämän hupsun loukkaavan sinua.
— Anna hänelle varastosta tuhat matakoa, jotta hän voi ostaa
toiveittensa naisen.
Abibu hämmästyi hieman ja meni hitaasti täyttämään isäntänsä käskyä.
— Herra, sanoi Kobolo polvistuen komissaarin eteen, — olet kuin isäni
ja äitini, ja minä maksan sinulle hyvillä sanoilla ja ajatuksilla.
— Maksa matakoilla, sanoi käytännöllinen Sanders. — Mene, ota tyttö ja
Jumala sinua auttakoon!
Mutta hän ei silti ollut kyynillisellä tuulella. Pikemminkin hänen
sävynsä oli lempeä, kauan kateissa olleen tunteen ailahtelua, omituista
sydämen lempeyttä, joka sopi puiden tuoreuteen ja hänen ympärillään
heräävään keväiseen elämään.
Hän seisoi katsellen alkuasukasta, kun tämä meloi rantaan laulaen
matalaäänistä laulua, jossa ei ollut muuta säveltä kuin siinä
vallitseva ilon sointu. Huvittuneena Sanders katseli. Tämä mies, joka
oli vain hiukan eläintä korkeammalla tasolla, kuunteli niitä elämän
kirjoittamattomia lakeja, joita Sanders sivistyneisyydessään uhmasi,
ja kiiruhti putkineen onnelliseen elämään, majaan ja vaimon luo,
kasvattamaan lapsistaan miehiä — kohtalonsa vaaroihin ja vastuksiin,
mutta korkeimman tarkoituksensa täyttämiseen.
Komissaari katseli, kunnes näki kanootin tapaavan rantaan, miehen
hyppäävän siitä ja kiinnittävän sen.
Sanders pudisti päätään ja käänsi merkinantajan osoittamaan täyttä
vauhtia.
Hän ei yrittänytkään lukea; hänen mielenkiintonsa oli muualla.
Hän nousi ja meni hyttiinsä. Hän veti verhon oven eteen, jottei
kukaan olisi päässyt todistamaan hänen hupsutteluaan; sitten hän
otti taskustaan avaimen, avasi seinään vuoteensa pääpuolelle tehdyn
varmuuslokeron ja otti esille pienen ruskean kirjan.
Sen hän laski pöydälle ja käänteli lehtiä.
Se oli Coxin rannikkoasiamiehen talletuskirja, jonka talletussumma
kohosi viisinumeroiseen määrään puntia, sillä Sanders oli ollut
huolellinen mies ja oli ostanut maata Lagosista silloin, kun puvun
hinnalla vielä sai hyvän tonttimaan.
Hän sulki kirjan, asetti sen paikalleen ja palasi kannelle.
Seuraavana päivänä hän saapui päämajaan.
Myöhään iltapäivällä »Zaire» hitaasti peräytyi pieneen
satama-altaaseen, jonka Sanders suurella vaivalla oli rakennuttanut. Se
oli pieni kuivatelakka, hänen ylpeytensä, sillä siinä oli betoniseinät
ja jykevä portti, jotka oli tehty silloin, kun »Zairea» korjattiin.
Sanders ei koskaan silmäillyt laitosta tuntematta sisäistä tyydytystä.
Se oli »lapsi», joka odotti hänen paluutaan, hänen mielensä ylpeys, kun
hän sen tullessaan tapasi. Ja satama-altaalta asuntoon vei asfalttitie
— sen hän oli rakennuttanut. Kummallakin puolen oli isisiläispalmuja —
ne olivat hänen istuttamiaan.
Asuntoaan hän katseli ilottomana.
Se oli pienellä kummulla, aaltopeltikatosta kivijalkaan asti sievyyden
ja järjestyksen perikuva.
— Jumala siunatkoon paikkaa! sanoi Sanders katkerasti.
Sen vanha viehätys oli kadonnut, ennen miellyttävä oli tullut
vaivaavaksi ja viheliäiseksi toimitukseksi. Ja talo oli yksinäinen ja
tarvitsi jotakin.
Se tarvitsi kättä, jota hänellä ei ollut.
Hän käveli kyllästyneenä läpi huoneiston, sytytti piipun, kopautti sen
jälkeen tyhjäksi ja meni hitaasti hausain asunnoille päin.
Valkopukuinen kapteeni Hamilton nojautui kuistinsa kaiteeseen.
— Kotona taas? sanoi hän keskustelun aluksi.
— En, sanoi Sanders kieltävästi, — olen Joen latvamailla kärpäsiä
pyytämässä.
Hamilton pani pois piippunsa.
— Olet lukenut jonkin amerikkalaisen lehden sunnuntailiitettä, sanoi
hän tyynesti, — mikä on joko luonteen voimattomuuden tai heränneen
huumorintarpeen merkki.
Hän kutsui palvelijaansa.
— Ali, sanoi hän juhlallisesti, — valmista herra Sandille kuppi
sellaista teetä, jota ihanat immet paratiisissa valmistavat kaliifille
suurena päivänä.
— Mitä roskaa sinä puhut, Hamilton! sanoi Sanders ärtyisenä miehen
mentyä. — Tiedäthän, ettei kaliifi juo muuta kuin joskus turkkilaista
kahvia.
— Kuka tietää? virkahti filosofinen Hamilton. — No, miten sinun hyvä
kansasi jaksaa?
— Mainiosti, sanoi Sanders istuutuen suureen tuoliin.
— Tavallisia murhia, konnuuksia ja tihutöitä, sanoi Hamilton irvistäen.
— Hyvä Bosambo istuu Ochorin metsissä kiilloittaen sädekehäänsä ja
laulaen huvittavia lauluja!
— Bosambo — oh, hän on nykyisin alakuloinen! sanoi Sanders tuijottaen
miehen tuomaa teetä. — Hän on paras päällikkö tällä joella, Hamilton,
ja jos minulla olisi valta, jos olisin Englannin hallitus, niin tekisin
hänet näiden seutujen päälliköksi.
— Silloin olisi sota kymmenessä minuutissa, naurahti kapteeni, — mutta
hän on hyvä mies. Alakuloinen, vai mitä sanoit?
— Tavattomasti — en ole koskaan nähnyt häntä niin huolissaan, ja kunpa
tietäisin edes, miksi!
Hamilton hymyili.
— Se osoittaa, että kurja sotilas parka, joka ei ole perehtynyt Joen
oloihin, voi olla viisaampi kuin joku patenttileimalla varustettu
komissaari, sanoi hän. — Bosambo on hyvin ylpeä kanovaimostaan.
— Tiedän sen, poikani, sanoi Sanders, — ja hyvä vaimo puoliksi tekee
miehen. Niin, mitä on mies ilman...
Hän näki toisen omituisesti nauravien silmien tähyilevän itseään, ja
päivetyksen alla hänen kasvonsa punehtuivat.
— Olet kovin innokas, Sandi Labolo, sanoi hän käyttäen komissaarin
alkuasukasnimeä, — et ajattele...
— Mitä Bosambon vaimosta? keskeytti Sanders äänekkäästi.
Hausa katseli häntä epäluuloisesti.
— Bosambon vaimosta, kertasi hän, — oh — hän menee naisväen tietä!
Bosambo toivoo ja pelkää — miesten tavoin. Hänellä ei ole lasta.
— Ahaa — en tietänytkään. Kuka on kertonut?
— Mieheni, he laulavat siitä pikku laulua — minun täytyy esittää sinut
rykmentin runoilijalle.
Tämän jälkeen tuli hiljaisuus; kumpikin mies istui mietteissään. Sitten
Hamilton kysyi:
— Tietysti kävit Kosumkusussa?
— Kävin — kyllä, Sanders näytti vastahakoiselta jatkamaan.
— Entä neiti Glandynne?
— Hän — oh, hän oli viehättävä.
Hamilton hymyili.
— Lähetin hänelle kimpun kirjeitä, jotka saapuivat viime postissa,
sanoi hän. — Luultavasti sivuutit kanootin paluumatkallasi?