On ihanaa olla miljoonamiehen yksityissihteerinä ja saada joka kuukausi
neljäkymmentäyksi puntaa kolmetoista shillinkiä ja neljä pennyä.
Tämä oli erään Jordon-nimisen miehen ammatti — Jordon oli nuori mies,
jolla oli jonkinlainen luonne, kuten jäljempänä selviää.
Hänellä oli sievä vaimo ja pikku lapsi, ja he muodostivat onnellisen
pikku perheen.
Onnettomuudeksi miljoonamies kuoli, ja vaikka hän jätti »100 puntaa
sihteerilleni, Derik Arthur Jordonille», niin tämä summa ei merkinnyt
nuorelle Jordonille lainkaan samaa kuin neljäkymmentäyksi puntaa
kolmetoista shillinkiä ja neljä pennyä kuussa.
Miljoonamiehen yksityissihteeri on käymätöntä tavaraa markkinoilla,
joilla on vähän miljoonamiehiä ja nekin ihmeellisesti osaavat järjestää
sihteeriasiansa. Nuori mies menetti kuusi kuukautta ja suurimman osan
rahoistaan, ennen kuin huomasi, että hänen mahdollisuutensa olivat
niukat.
Jos hän olisi ollut aivan tavallinen konttoristi, joka osaa
kunnollisesti pika- ja konekirjoitusta, ei hänen olisi ollut ensinkään
vaikeata saada paikkaa. Jos hän olisi tuntenut tuhatyksi liikealaa,
niin hänet olisi voinut »sijoittaa», mutta hän oli erikoistunut
miljoonamiehiin — hajamieliseen miljoonamieheen, jonka muisti,
kukkaro ja sanomalehti hän oli — ja liikemaailmassa ei ohut tilaa
hänen kiistämättömille kyvyilleen. Hänellä oli suunnilleen 150 puntaa
jäljellä säästöistään ja miljoonamiehen lahjasta, kun asia selvisi
hänelle.
Sitten tapahtui, että hän eräänä iltana palatessaan syrjäkaupungille
kotiinsa kohtasi miehen, joka juuri oli kohdannut toisen miehen, joka
oli viiden punnan pääomalla luonut itselleen omaisuuden harjoittamalla
kauppaa Afrikan länsirannikolla.
Jordon pyysi päästä ystävän tuttavuuteen, ja he tapasivat ylellisessä
länsi-Lontoon hotellissa, jossa kauppamies joi whiskyä ja puhui
rennosti.
— Se on julman helppoa, sanoi hän, — erittäinkin jos pääsee maahan,
jossa ei kauppiaita ole liikaa, esimerkiksi Sandersin alueelle. Mutta
se on tietenkin mahdotonta. Sanders on sika kauppiaille — ei halua
saada niitä alueelleen. Hän on jonkinlainen pikku jumala...
Hän maalaili ihmeellisten mahdollisuuksien kuvia, ja nuori mies meni
kotiin täynnä suunnitelmia.
Hän ja hänen kaunis vaimonsa istuivat pikkutunneille saakka pohtien
tulevaisuutta. He hakivat Afrikan kartan, jossa näkyi myös komissaari
Sandersin hallitsema alue. Se näytti hyvin pieneltä, mutta se oli pieni
kartta.
— Minkä näköinen hän mahtaa olla? kysyi vaimo mietteissään. Hän kätki
taitavasti eron tuottamat sieluntuskansa, koska hän oli nainen ja
naiset ovat hyvin epäitsekkäitä.
— Ehkä hän laskee sinut sinne, lisäsi hän toiveikkaasti.
— Olen varma, että hän laskisi, jos hän tietäisi, mitä se meille
merkitsee.
Jordon pudisti päätään hiukan rauhattomasti.
— En luule, että meidän asemamme vaikuttaa häneen paljoakaan. Ammett
sanoo, että hän on ankara mies ja epämiellyttävä, kun joutuu hänen
kanssaan tekemisiin.
Sitten he ryhtyivät laskemaan retken kustannuksia.
Myymällä huonekalut ja muuttamalla täysihoitoon se voitaisiin tehdä.
Jordon voisi jättää vaimolleen viisikymmentä tai kuusikymmentä puntaa,
joka riittäisi tarkasti hoitaen vuodeksi. Lopun hän voisi sijoittaa
tavaroihin, joista onnekas kauppias oli laatinut luettelon.
Joitakin viikkoja myöhemmin Jordon otti tuon tärkeän askelen.
Hän matkusti Liverpoolista mukanaan varasto helyjä ja kankaita, ja kun
hennon, itkevän vaimon hahmo laiturilla hämärtyi hämärtymistään, niin
hän tunsi, niinkuin kaikki miehet ennemmin tai myöhemmin tuntevat, että
kuoleman tuska ei ole suurin inhimillisistä kärsimyksistä.
Hän vaihtoi laivaa Grand Bassamissa, ja nyt laiva oli pieni.
Hän ei uskonut suunnitelmiaan miehille, joita oli laivalla —
valkopukuisia suurjuoppoja —, mutta se, mitä hän kuuli Sandersista,
saattoi mielen apeaksi.
Sanders meni rannalle tapaamaan laivaa, joka tavallisesti toi postin.
Pitkä nuori mies hyppäsi laivasta, ja matkalaukku seurasi perässä.
Sanders katsoi tulokasta epäluuloisesti. Hän ei pitänyt vieraista —
tämä hänen sääntönsä oli tunnettu Dakarista Mossamedesiin asti, ja
sananparsi »Sandersin tervehdys» oli tullut aivan yleiseksi.
— Hyvää huomenta, sanoi Jordon sydän vavisten.
— Hyvää huomenta, vastasi Sanders, — haluatteko tavata minua? Luulen,
ettei teillä ole paljon aikaa, sillä laiva lähtee pian.
Tulokas puri huultaan.
— En aio lähteä — vielä, sanoi hän, — minä... minä haluan jäädä tänne.
— Oh! sanoi Sanders innostumatta.
Viileällä kuistilla jäistä juomaa juotaessa nuori mies kertoi kaikki
avoimesti.
— Olen tullut tänne koettamaan onneani tai joka tapauksessa
hankkiakseni elatukseni, sanoi Jordon, ajatellessaan häntä, joka oli
jäänyt vaatimattomaan täysihoitoon, hän sai uutta rohkeutta.
— Olette tullut onnettomaan paikkaan, sanoi Sanders hymyillen
huolimatta siitä, että häntä oli täten häiritty.
— Sen vuoksi minä tulin, sanoi toinen hämmästyttävän avomielisesti.
— Kaikki soveliaat paikat ovat täynnä, ja minun täytyy jostain saada
elatukseni.
Ja koettamattakaan salata köyhyyttään ja kokemattomuuttaan hän kertoi
tarinansa.
Komissaari tunsi mielenkiintoa. Tämä elämän puoli, jota nuori mies
hänelle kuvaili, oli aivan uutta: hän ei sitä elämää tuntenut eikä
ymmärtänyt, tuota olemassaolon taistelua suuressa, säälimättömässä
miljoonakaupungissa.
— Näyttää kuin teillä olisi keskinkertaisen paha onni, hän totesi
koruttomasti. — En voi vaatia teitä lähtemään takaisin, kun olette
polttanut siltanne, ja toisekseen, te ette kuitenkaan lähtisi. Antakaa
minun ajatella.
Hän katsoi silmiään rypistäen aamun helteessä kimmeltäviin
hausamajoihin, hän etsi innoitusta keltaisen hiekan välkkeestä ja
hyrskyävistä aalloista, jotka näkyivät kuistille.
— Voisin löytää teille hommaa, sanoi hän, — jos puhuisitte jotakin
kieltä, mihin ette tietenkään pysty, tai jos...
— Minä voin ottaa apulaisen, sanoi hän mietittyään, — voin nimittää
teidät...
Nuori mies pudisti päätänsä.
— Tuo on kauniisti ajateltu, hra komissaari, sanoi hän, — mutta minusta
ei ole teille apua. Antakaa minulle kauppalupa — teillä kai on valta
antaa sellainen, koska sitä ei tunnu kenelläkään muulla olevan.
Sanders irvisti. Kerran eräs kuvernööri oli antanut yhden lisenssin
euraasialaiselle kauppamiehelle, mutta se juttu on tuttu.
— Annan teille lupakirjan, sanoi hän hetken vaiettuaan, ja nuoren
miehen sydän sykähti. — Se maksaa teille aluksi guinean ja sitten
kaiken sen rahan, minkä saatte myöhemmin kokoon, ja lopuksi
todennäköisesti terveytenne ja henkenne.
Hän antoi lupakirjan samana päivänä.
Pariksi viikoksi nuori mies jäi hänen vieraakseen, kunnes hänen
varastonsa tulivat Sierra Leonesta.
Sanders löysi hänelle tulkin ja päämiehen, ja nuori mies lähti uudella
kanootillaan koettamaan onneaan kirjoitettuaan vaimolleen kirjeen,
jossa kuvaili Sandersin vapahtajaksi ja enkeliksi.
Ennen lähtöä Sanders antoi hänelle muutamia neuvoja.
— En pidä kauppamiehistä, sanoi hän, — enkä ole koskaan antanut
kauppalupakirjaa, jos olen vain voinut olla antamatta: älkää tehkö
kansaani levottomaksi älkääkä saattako aikaan mitään selkkauksia.
Välttäkää ngombilaisia, jotka ovat varkaita, ja busmanneja, jotka ovat
alituisesti murhanhimoisia. Isisiläiset ostavat suolaa kumilla — sen
takamaissa on paljon kumia. Ochorilaiset ostavat kankaita kopaalilla
— sivumennen sanoen Bosambo, päällikkö, puhuu englantia ja koettaa
huiputtaa teitä. Hyvästi ja hyvää onnea.
Hän katseli kanoottia, kunnes se oli kadonnut mutkan taa, ja meni
huoneeseensa merkitsemään päiväkirjaan lähdön.
Minkä jälkeen hän istuutui ottamaan selvää pitkästä arabiankielisestä
kirjeestä, jonka eräs hänen palvelijoistaan oli lähettänyt —
selontekoa, joka tarkoin kuvasi kolmen muukalaisen salaperäistä
saapumista hänen maahansa ja heidän yhtä salaperäistä katoamistaan.
Nämä kolme miestä olivat asuneet Joella lukeutumatta mihinkään kylään
tai mihinkään tunnettuun heimoon, sillä he olivat asettuneet Akasavaan,
Isisin ja Ochorin rajalinjalle, ja vaikka yhdellä oli sivultakatsoen
bogindilaisen kasvonpiirteet, saattoi kuitenkin epäillä, ettei hän
kuulunut mainittuun heimoon.
He asuivat kolmessa vierekkäisessä majassa eläen kalastuksella ja
metsästyksellä. Omituista oli, ettei yhdelläkään heistä ollut vaimoa.
Jostakin sielutieteilijän ymmärtämästä syystä olosuhteet erottivat
heidät muista ihmisistä. Naiset karttoivat heitä, ja kun he tulivat
läheiseen kylään ostamaan tai myymään, niin tytöt ja nuoret vaimot
menivät majoihinsa ja tirkistelivät heitä pelokkaasti.
Näiden kolmen päällikön nimi oli Mkaroka — tai ainakin se kuulosti
siltä — ja hän oli jykevä, pitkä mies, harvapuheinen ja epämiellyttävä
väittelytoveri. Hän ei pitänyt itseään minkään kylälain alaisena,
vaikka ei rikkonutkaan niitä vastaan, ja niin kuin hän ajatteli ja
teki, samoin tekivät hänen toverinsa.
Vieraita kohtaan he olivat rehellisiä. He eivät varastaneet eivätkä
väärinkäyttäneet oikeuksiaan. Toimissaan he olivat kunniallisia ja
suoria.
Sanders, joka oli tiedustellut asiaa lähteistä, jotka ovat tuttuja
villin maan hallitustapojen tuntijoille, ei saanut yhtään pahaa
uutista ja jätti nämä kolme omiin hoteisiinsa. He kalastivat,
kasvattivat hiukan maissia metsään raivaamassaan puutarhassa, etsivät
ja valmistivat maniokkia ruoakseen ja menettelivät niin kuin ainakin
kunnon miesten tulee.
Eräänä päivänä he katosivat.
He hävisivät, kuin maa olisi avautunut ja niellyt heidät. Kukaan ei
nähnyt heidän lähtöään. Heidän majansa olivat jääneet koskemattomiksi
ja hyvään kuntoon, kasvava vilja rehotti heidän puutarhassaan,
kuivumaan pannut kalat riippuivat seipäisiin pingotetuissa langoissa,
niin kuin he olivat ne ripustaneet, ja heidän kanoottinsa olivat maalle
vedettyinä.
Mutta nuo kolme miestä olivat hävinneet. Laaja ja tuntematon metsä oli
niellyt heidät, eikä heistä enää kuultu mitään.
Sanders, joka ei koskaan ihmetellyt ja piti selvänä, että
salaperäisimmätkin asiat voivat saada aivan luonnollisen selvityksen,
ei tehnyt muuta kuin lähetti metsäkyliin sanan pyytäen tietoja kolmesta
miehestä.
Se oli tuloksetonta, ja asia päättyi siihen, mikäli se koski
komissaaria.
Hän kuuli Jordonista läpi vuoden. Hänen vaimolleen osoitettuja kirjeitä
tuli päämajaan, ja ne lähetettiin edelleen. Hänen kulkunsa kylästä
toiseen kuvasivat Sandersin asiamiehet tarkoin. Sandersin saamat tiedot
viittasivat kaikki siihen, että nuoren miehen oli vaikeata saada päitä
solmuun. Säännöttömin väliajoin laivattavaksi saapuva kumi ei ollut
parasta laadultaan, ja yksi kopaalilasti upposi kanootin kaatuessa
joella. Sanders, joka tunsi nuoren miehen tarinan, huolestui ja lähetti
jokivarrelle sanan, että kauppiaalle osoitettu vieraanvaraisuus
miellyttäisi komissaaria.
Sitten eräänä päivänä, vuoden kuluttua lähdöstään, hän ilmestyi
takaisin päämajaan laihtuneena, ahavoituneena ja parroittuneena.
Hän tuli vanhalla kanootilla, jota meloi neljä soutajaa, eikä hänellä
ollut mukanaan muuta kuin kiväärinsä, patansa ja vuoteensa.
Hänen vaatteensa olivat tahrautuneet ja rikkonaiset, hänellä
oli jalassaan kömpelöt sandaalit, ja aurinkohattu ei ollut enää
lähimainkaan valkea, mutta hyvin kuhmuinen.
Hän oli oppinut jotakin ja tervehti Sandersia sujuvasti bomongoksi.
‒ _Tšasi o!_ sanoi hän katkerasti nauraen astuessaan kanootista, ja se
sana merkitsi loppua eräässä joen murteessa.
— Niinkö hullusti? kysyi Sanders.
‒ Melkein, vastasi toinen, — en ole kauppamies, hra Sanders, olen
synnynnäinen ihmisystävä.
Hän nauroi jälleen, ja Sanders hymyili myötätuntoisesti.
— Olen nähnyt elämää, sanoi hän, — mutta siitä ei saa osinkoja.
Sanders vei hänet asuntoonsa ja löysi hänelle jotenkuten sopivan puvun.
‒ Koetan vielä kerran, sanoi Jordon, — sitten muutan muille
markkinoille.
Hänelle oli kirjeitä — todellisen rakkauden ja kärsivällisyyden
kirjeitä. Kirjeitä, jotka olivat täynnä urhoollisia valheita — mutta
liian läpinäkyviä, jotta ne olisivat saaneet ketään uskomaan.
Nuori mies luki ne ja vanheni.
Sitä paitsi oli hänen Sierra Leonessa olevalta asiamieheltään saapunut
tavaraa — sitä oli vähän, kun kustannukset oli vähennetty. Mutta siinä
oli kuitenkin kylliksi uuteen varastoon, ja kolme viikkoa myöhemmin
nuori mies jälleen katosi tuntemattomaan.
Hänen lähtönsä päämajasta sattui samaan aikaan, kun yksi salaperäisestä
kolmesta palasi.
* * * * *
Hän tuli yksin joen rannalle. Majat olivat kadonneet, puutarha oli
metsistynyt, kanootti rannalla oli lahonnut — kukaan ei ollut niihin
koskenut.
Hän ryhtyi jälleen rakentamaan majaa. Hän puhdisti hoitamattoman
puutarhan ja asettui elämään yksinäistä elämää. Hän oli noiden kolmen
päällikkö Mkaroka ja voimakasrakenteinen niin kuin toverinsakin.
Sanders kuuli hänen paluustaan ja ensi kertaa sivuuttaessaan paikan
nousi maihin.
Mies oli kyykkimässä tulensa ääressä tuijottaen höyryävään pataan,
kun Sanders tuli näkyviin majan takaa, joka oli estänyt hänen
maihinnousunsa näkymästä.
Hän hypähti jaloilleen, katsoi ympärilleen kuin aikeissa paeta,
ajatteli tarkemmin ja kohotti kätensä kämmen ulospäin tervehdykseen.
— _Inkus_, sanoi hän syvällä, täyteläisellä äänellä.
Se oli harvinainen tervehdys, mutta kuitenkin tuttu.
— Tuon onnea, sanoi Sanders käyttäen ochorilaisten puhetapaa. — Mutta
kun olet vieras, kysyn, kuka olet ja miksi asut erilläsi toisista
ihmisistä, sillä olen kuninkaan silmä ja näen hänen puolestaan.
Mies puhui hitaasti, ja Sanders huomasi selvästi, ettei hänen kielensä
ollut ochorilainen, sillä joskus hän pysähtyi ja etsi sanaa ja joskus
käytti suahelin kielen sanaa, kun ei tuntenut ochorilaista.
— Olen kaukaisesta maasta, herra päällikkö, sanoi hän, — minä ja
kaksi serkkuani. Monta kuukautta olemme vaeltaneet ja tulimme tähän
paikkaan. Sitten eräistä syistä palasimme takaisin kotimaahamme. Ja kun
olimme tehneet, mitä meidän oli tehtävä, lähdimme takaisin. Ja toisen,
Vellim-nimisen, tappoi leijona, ja toinen kuoli, ja minä tulin yksin
tänne, ja täällä pysyn määrättyyn hetkeen saakka.
Miehen puhe kajahti totuudelta.
Sanders tunsi sen totuuden ja tiesi, ettei mies valehdellut.
— Mitä kansaa olet? kysyi hän. — Selvästi näen, että olet vieraasta
maasta etkä ole niitä kansoja, joita tunnen, ellet ole suuren
Ketsevajon heimoa.
— Olet puhunut, herra, sanoi mies vakavasti, — sillä vaikka syönkin
kalaa, olen tsulukansaa ja olen tappanut miehiä.
Sanders tarkasteli häntä vaiteliaana. Mies teki hämmästyttävän
ilmoituksen sanoessaan, että hän oli kävellyt neljätuhatta mailia
erämaan, jokien ja aarniometsien poikki ja kulkenut sadan vihamielisen
heimon alueen läpi, oli palannut sitten taas neljätuhatta mailia ja
vielä kerran kulkenut matkan.
Mutta eittämättömästi hän oli tsulu — Sanders tiesi sen siitä hetkestä
asti, jolloin hän kohotti kätensä tervehtiäkseen häntä »ruhtinaana».
— Ole tässä, sanoi hän, — noudata lakia äläkä tee kenellekään pahaa,
niin saat olla vapaa mies — palaver on päättynyt.
Sanders kulki hitaasti myötävirtaa, sillä mitään kiirettä ei ollut
enemmän päämajaan kuin kyliinkään.
Hän sivuutti jokea nousevan Jordonin ja puhetorvella huusi hänelle
iloisen tervehdyksen.
Nuori mies vastasi tervehdykseen heilauttaen kättään »Zairen»
komentosillalla seisovalle valkealle miehelle. Sydän raskaana
hän matkasi edelleen. Hänen varastonsa hupeni, eikä hän voinut
näyttää suuriakaan tuloksia työstään. Eivät viekoittelevimmatkaan,
kirjavimmatkaan Manchesterin-tavarat saaneet laiskoja isisiläisiä
keräämään kumia. He tarjosivat hänelle kuivattua kalaa, kananpoikia ja
palveluksiaan hänen kangaskappaleistaan, mutta kumia he eivät ryhtyneet
keräämään.
Yö oli tulossa, kun hän saapui yksinäisen miehen majalle.
Hän käski melojaa rantaan ja jäi siihen yöksi. Miestensä sytyttäessä
tulta hän meni majaan.
Mkaroka vartoi kädet ristissä rinnalla hänen tuloaan.
Ei kukaan muu mies jokivarrella olisi jäänyt tulematta tervehtimään,
sillä musta on musta ja valkea on valkea, olkoonpa valkea sitten
komissaari tai kauppias.
Jordon oli ollut kyllin kauan Joella pitääkseen toisenlaista menettelyä
epäkohteliaisuuden ilmauksena.
Mutta mies oli kohtelias.
He istuivat yhdessä ja tinkivät kangaskappaleen hinnasta — Mkaroka
ei tarvinnut lasihelmiä —, ja kun Jordon pystytti pikku telttansa
rannalle, mies auttoi ja näytti olevan perillä teltta-asioista.
Mutta erityisen huomattava seikka oli, että Mkaroka oli maksanut
ostonsa rahassa. Hän oli mennyt majaansa aikansa tingittyään ja tullut
takaisin kädessään punnan kultaraha.
Hän maksoi kankaasta nelinkertaisen hinnan, koska neuvotteluja oli
käyty kumivaluutan pohjalla.
Jordon pohti asiaa asettuessaan yöpuulle. Se ihmetytti häntä, koska
raha hänen tietämänsä mukaan oli Joella tuntematonta.
Hän nukahti uneksimaan syrjäkaupungilla olevasta kodista ja kalpeasta,
sievästä vaimostaan.
Hän heräsi äkkiä.
Oli vielä yö. Ulkoa hän saattoi kuulla joen kohinan ja puiden hiljaisen
huminan.
Mutta nämä eivät olleet häntä herättäneet.
Teltan ulkopuolelta kuului ääniä, jotka puhuivat jotain hänelle
tuntematonta kieltä.
Hän veti hyttyssaappaat jalkaansa ja avasi teltan oven.
Kuu paistoi, ja hän näki Mkarokan seisovan majansa edessä erään toisen
kanssa.
He riitelivät, ja tulokkaan kova ääni oli kiukkuinen.
Sitten äkkiä, ennen kuin Jordon sai revolverinsa esiin, vieras astui
askelen taaksepäin ja löi kahdesti Mkarokaa.
Jordon näki teräksen välähtävän kuunvalossa ja syöksähti ulos teltasta.
Mkaroka makasi maassa, ja hänen lyöjänsä juoksi jokirantaan.
Hän juoksi Jordonin kanoottiin. Yhdellä iskulla hän katkaisi köyden,
jolla vene oli rantaan kiinnitetty, ja meloi kiivaasti keskivirtaan.
Kolmasti Jordon ampui häntä. Kolmannella laukauksella hän vajosi yli
laidan niin kuin äkkiä väsähtänyt mies.
— Uikaa sinne ja tuokaa kanootti takaisin, käski Jordon ja käänsi
huomion Mkarokaan.
Mies teki kuolemaa. Ei tarvinnut perinpohjaista lääketieteen tuntemusta
huomatakseen hänen jo olevan pelastamattomissa.
— Baas, sanoi hän hiljaa, — miten kävi Vellimin?
— Hän kai kuoli, vastasi Jordon.
Mkaroka sulki silmänsä.
— Kuule, Baas, virkkoi hän hetken kuluttua, — kerro Sandille, että minä
valehtelin sanoessani, että Vellim oli kuollut, vaikka kaikki muu oli
totta — me otimme jokainen osamme kivistä — sitten menimme takaisin,
kun ne eivät olleet meille minkään arvoisia tässä maassa — ja jotakin
vaihdoimme rahaksi — ja Vellim yritti tappaa meidät molemmat saadakseen
kaikki, kun olimme sieltä paenneet — ja me löimme häntä ja riistimme
hänen kivensä, ja hän pakeni metsään...
Hän pysähtyi, sillä hänen oli vaikea puhua.
Jälleen puhuessaan hän puhui kieltä, jota Jordon ei ymmärtänyt —
kieltä, jota miehet olivat riidellessään puhuneet.
Hän puhui kiivaasti, huomasi sitten, ettei häntä ymmärretty ja alkoi
puhua Ochorin murretta.
— Majassani tulen alla, kuiskasi hän, — on monta kiveä, herra — ne ovat
sinun, koska tapoit Vellimin...
Hän kuoli pian sen jälkeen.
Aamulla Jordon puhdisti tulisijasta tuhan ja kaivoi kovettunutta maata.
Kahden jalan syvyydestä hän tapasi käärön, joka oli kiedottu moneen
kangaskappaleeseeen.
Hän avasi sen innokkaasti, kädet vapisevina.
Siinä oli kaksi- tai kolmekymmentä pavun kokoista ja isompaa kiveä. Ne
olivat säännöttömän muotoisia ja hiirenharmaita.
Jordon havaitsi toimintansa eteläafrikkalaisen miljoonamiehen
sihteerinä hyödylliseksi, sillä hän tunsi nämä kivet hiomattomiksi
timanteiksi.
* * * * *
Sanders kuunteli hajanaisesti kerrottavaa tarinaa.
Jordon oli suunniltaan ilosta.
— Ajatelkaa, Sanders, sanoi hän, — ajatelkaa minun pientä vaimoani ja
pikku lastani. He melkein näkevät nälkää, tiedän sen — voin lukea sen
rivien välistä. Ja juuri kun kaikki näyttää menevän nurinpäin, tulee
tämä suuri onni...
Sanders antoi hänen kertoa koettamatta keskeyttää häntä. Kotimaahan
menevä laiva odotti ulapalla, sen höyrypursi hyppi ja kellui rannalla.
— Saavuitte ajoissa, sanoi Sanders irvistäen. — Jos olisin teidän
sijassanne, niin unohtaisin, että olette lainkaan kertonut minulle
tästä asiasta — enkä puhuisi siitä liioin kotonakaan. Hyvästi.
Hän ojensi kätensä ja Jordon tarttui siihen.
— Olette ollut itse ystävällisyys, aloitti hän.
— Hyvästi, sanoi komissaari, — pitäkää kiirettä, tai pursi jättää
teidät.
Hän ei odottanut, kunnes kauppias oli kadonnut näkyvistä, vaan kääntyi
äkkiä ja meni sisään.
Hän avasi kirjoituspöytänsä laatikon ja otti esille painetun asiakirjan.
Kaikille komissaareille, poliisipäälliköille ja alakomissaareille:
Kimberleyn maistraatin kuulutuksella halutaan tietoja seuraavista
henkilöistä: Vellim Dobomo, Joseph Mkaroka, Joseph Kama, tsuluja,
joita syytetään laittomasta timanttikaupasta ja joiden arvellaan
menneen pohjoiseen päin Barotsemaan, Angolan ja Kongon kautta.
Mainitut miehet katosivat Kimberleystä kaksi vuotta sitten, mutta on
heidät äskettäin nähty mainitun kaupungin lähistöllä. Tiedetään heidän
palanneen pohjoiseen.
Tiedonannon alareunaan Sandersin päällikkö oli kirjoittanut
huomautuksen:
»Ilmoittakaa, tiedättekö jotain näistä miehistä.»
Sanders istui tuijottaen asiakirjaan pitkän aikaa. Hänen
velvollisuutensa oli tietysti ilmoittaa asia ja takavarikoida Jordonin
hallussa olevat timantit.
— Nuori vaimo ja lapsi, sanoi Sanders miettivästi, — kuinka hiton
varomattomia nämä ihmiset ovat!
Hän otti kynänsä ja kirjoitti:
»Ei tunneta. Sanders.»