— Hän on melko sievä, eikö olekin? kysyi Hamilton.
— Hyvin, vastasi Sanders tarpeettoman innokkaasti.
— Todellakin sievä tyttö, jatkoi Hamilton hajamielisesti.
Sanders ei vastannut pitkään aikaan — sanoi sitten:
— Hän on viehättävä nainen, Liankin hyvä...
Hän pidättäytyi.
— Hyvä...? uteli Hamilton.
— Hyvä — hyvä tällaiseen elämään, sammalsi Sanders lämpimänä
ylt'yleensä.
Hän nousi äkkiä.
— Minun on kirjoitettava muutamia kirjeitä, virkahti hän ja lähti
nopeasti.
Ja Hamilton, joka katseli asuntoonsa kiirehtivää valkeata miestä,
pudisti päätään surullisesti.
Sanders ei kirjoittanut kirjeitä. Hän aloitti monta, repi ne ja
pani palaset taskuunsa. Hän istui ajatellen, kunnes palvelija tuli
tuomaan valoa huoneisiin. Hän tuskin maistoi päivällistä, ja lopun
iltaa hän vietti kuistilla tuijottaen pimeyteen, mietiskellen toivon
ja hämmennyksen vaiheilla. Läheisessä kylässä olivat vihkiäismenot
käynnissä, ja sieltä kuuluva rummun ääni soveltui hänen ajatuksiinsa.
Ei seuraavakaan päivä vienyt häntä lähemmäksi ratkaisua, eikä seuraava
eikä sitäkään seuraava.
Tyttö oli liian hyvä hänelle — hän ei voisi pyytää tyttöä elämään
kanssaan maassa, jossa kukaan ei tietänyt, mitä päivä toi mukanaan —
maassa, joka oli täynnä tropiikin tauteja ja ihmissyöjiä, joiden suhde
häneen saattoi muuttua minä päivänä tahansa. Sitä ei olisi sovelias
kysyä — ja kuitenkin oli tyttö sanonut rakastavansa maata; hän rupesi
jo ymmärtämään kansaa. Ja kesän kuumina kuukausina hän voisi matkustaa
kotiin; Sanders ottaisi lomaa siksi ajaksi.
Miehen tulisi olla naimisissa; ja hänelle karttui vuosia — lähes
neljäkymmentä.
Hän pelästyi.
Ehkä hän oli liian vanha? Se oli kauhea olettamus. Hän havaitsi,
ettei tietänyt omaa ikäänsä, ja etsiskeli kaksi päivää ahkerasti
henkilötodistuksiaan saadakseen tarkan tiedon. Ja niin meni kolme
viikkoa, ennen kuin hän kirjoitti lopullisen kirjeensä.
Koko sinä aikana hän näki vain vilaukselta hausain kapteenia. Hän
ajatteli jo kerran kertoa hänelle suunnitelmansa, mutta luopui
ajatuksestaan viime hetkessä.
Hän tuli eräänä iltana Hamiltonin asuntoon.
— Huomenna lähden Yläjoelle, sanoi hän väkinäisesti.
— Lähden niin pian postilaivan tulon jälkeen kuin mahdollista — odotan
kirjettä kuvernööriltä.
Hamilton nyökkäsi.
— Mutta mistä tämä luottamuksen osoitus? kysyi hän.
— Sinä et usein kerro suunnitelmistasi.
— No niin, alkoi Sanders, — aioin kertoa jotakin muuta, mutta jääköön
se tällä kertaa.
Hän vietti lopun iltaa pelaamalla pikettiä ja hävisi huomattavasti.
Hän oli jalkeilla päivän koitteessa valvomassa »Zairen»
matkavalmistelua, ja kun kaikki oli valmista, hän odotti
kärsimättömästi postilaivan tuloa. Kun siitä näkyi vain heikko
savujuova taivaanrannalla, hän meni rannalle, vaikka tiesi, että sen
tuloon vielä kuluisi ainakin tunti.
Hän seisoi hietikolla kädet hermostuneesti tyhjää hypistellen selän
takana, kun Abibu juoksi hänen luokseen.
— Herra, sanoi käskyläinen, — jumalanainen tulee.
Sandersin sydän sykähti, ja sitten hän tunsi kylmevänsä.
— Jumalanainen? kysyi hän. — Mikä, kuka jumalanainen?
— Herra, se, jonka jätimme viime kuussa Kosumkusuun.
Sanders juoksi rannalta suoraan hausaparakkien ohi joenrantaan. Kun
hän tuli telakkansa portille, hän näki tytön kanootin kääntyvän joen
mutkasta.
Hän meni tervehtimään tyttöä ja auttoi hänet maihin. Hän oli Sandersin
mielestä maailman rakastettavin ilmestys. Lumivalkea päästä jalkoihin;
vakavat harmaat silmät hymyillen hatun leveän laidan alta.
— Tuon teille tyydyttäviä uutisia, sanoi tyttö, — mutta sanokaa ensin,
onko postilaiva mennyt.
Sanders sai puhekykynsä.
— Jos se olisi mennyt, sanoi hän, — niin minä en olisi täällä.
Sitten hänen kurkkunsa tuli kuivaksi, sillä tässä olisi tilaisuus, jos
vain rohkeus ei pettäisi; mutta rohkeutta hänellä ei ollut.
Hänen aivonsa olivat sekaisin. Hän ei pystynyt muodostamaan kahta
järkevää ajatusta. Hän sanoi jotakin jokapäiväistä ja häntä itseään
tympäisevää.
— Tulkaa aamiaiselle, saattoi hän vihdoin sanoa, — ja kertokaa —
sanoitte minun tulevan tyytyväiseksi eräästä uutisesta.
Tyttö hymyili, eikä Sanders ollut nähnyt hänen milloinkaan hymyilevän
sillä lailla — vallatonta, onnellista, inhimillistä hymyä. Niin, sen
hän näki ensi kerran: inhimillisen naisen edessään.
— Menen kotiin, sanoi tyttö.
Sanders oli menossa asuntoonsa, ja tyttö käveli hänen rinnallaan.
Sanders pysähtyi.
— Kotiin? sanoi hän.
— Menen kotiin.
Hänen silmissään oli läikähdyksiä ja väriä, jota Sanders ei ollut ennen
nähnyt.
— Ettekö ole iloinen? Olen ollut sellainen hoidettava teille — ja
pelkään olleeni pettymys lähetyssaarnaajana.
Se ei näyttänyt tyttöä kuitenkaan surettavan, sillä hän oli onnellinen.
— Kotiin? kertasi Sanders hölmistyneenä.
Tyttö nyökkäsi.
— Uskon teille salaisuuden, sanoi hän, — sillä olette ollut niin hyvä
ystävä, että teidän pitää saada tietää — aion mennä naimisiin.
— Naimisiin? toisti Sanders.
Hänen sormensa hypisteiivät kirjettä, jonka hän oli kirjoittanut ja
joka oli hänen taskussaan. Hän oli aikonut lähettää sen kanootilla
lähetysasemalle ja saapua itse päivää jälkeenpäin.
— Aiotte mennä naimisiin, sanoi hän jälleen.
— Niin, sanoi tyttö, — olin... olin hyvin hupakko, hra Sanders. Minun
ei olisi pitänyt tulla tänne — riitelin — tiedättehän, että sellaista
sattuu.
— Tiedän, sanoi Sanders.
Tyttö ei voinut odottaa aamiaista. Postihöyry tuli satamaan ja lähetti
purtensa rantaan. Sanders valvoi hänen matkatavarainsa lastaamista,
otti postin toiselta perämieheltä ja tuli sitten sanomaan hyvästejä
tytölle.
— Ette ole toivottanut minulle — onnea, sanoi tyttö.
Hänen silmiensä sisimmässä näkyi rauhaton omatunto, sillä hän oli
nainen ja oli ollut Sandersin seurassa lähes tunnin, ja naiset näkevät
asian tunnissa.
— Toivotan teille parhainta onnea, sanoi Sanders sydämmellisesti ja
puristi tytön kättä niin, että tämä vavahti.
Tyttö oli astumassa purteen, kun kääntyi Sandersiin.
— Olen usein ihmetellyt..., aloitti hän, mutta vaikeni.
— Niin?
— Se on tunkeilevaista, sanoi tyttö nopeasti, — mutta olen joskus
ihmetellyt ja ihmettelen nyt sitä enemmän, kun oma onneni antaa siihen
enemmän aihetta — miksi ette ole mennyt naimisiin?
Sanders hymyili omaa vaisua hymyään.
— Kerran melkein kosin, sanoi hän. — Hyvästi ja hyvää onnea.
Hän läksi samana aamuna Yläjoelle, vaikka hänen käyntinsä aihe olikin
mennyt laivalla, joka vei tyttöä onneaan kohti, läntisen taivaanrannan
taa.
Päivän toisensa jälkeen »Zaire» höyrysi pohjoista kohti, ja sen
päällikön sydämessä oli kivistävä tyhjyys, joka ei helpottanut päivässä
eikä tunnissa.
Eräänä päivänä he tulivat kylään ja aikoivat sivuuttaa sen, mutta hänen
vieressään seisova Abibu sanoi:
— Herra, tämä on Togobonobo, ja täällä on mies, jolle sinun
ylhäisyytesi antoi tuhat matakoa.
Sanders näytti hampaitaan.
— Katsotaanpa tätä onnellista miestä, sanoi hän arabiaksi, — sillä
Profeetta on sanonut: »Ystäväni ilo puhdistaa sydämeni surusta.»
Kun »Zaire» tuli rantaan, olisi Sanders lähettänyt hakemaan nuorta
aviomiestä, mutta tämä mies oli jo odottamassa häntä, onneton olento,
joka tuli komentosillalle kasvot surullisina.
— Huomaan, sanoi Sanders, — että tytön isä vaati enemmän kuin voit
maksaa.
— Herra, sanoi nuorukainen, — toivon, että hän olisi vaatinut, sillä,
herra, olen surullinen mies.
— Onko nainen kuollut?
— Herra, sanoi nuori mies, — jos paholainen olisi vienyt hänet, niin
olisin onnellinen: sillä tämä nainen, vaikka hän on vielä tyttö, on
lujatahtoinen ja tekee mitä haluaa eikä ota minua lainkaan huomioon. Ja
kun puhun hänelle, niin hänellä on kirpeä kieli, ja herra, tänä aamuna
hän antoi minulle raakaa kalaa ja haukkui minua rumilla nimillä, kun
oikaisin häntä. Ja, herra, sanoi nuorukainen järkyttyneellä äänellä, —
padallakin hän heitti minua koko kylän nähden.
— Se on paha palaver, sanoi Sanders, — mutta sinun pitää antaa hänelle
myötä, Tobolo, sillä hän on sinun vaimosi, enkä voi sallia...
— Herra, sanoi nuori mies tarttuen hänen käteensä, — olen velallisesi,
ja velkani on tuhat matakoa — jos herramme nyt erottaa meidät, niin
maksan mielelläni.
— Mene rauhassa, sanoi Sanders, ja kun nuorukainen näytti
vastahakoiselta lähtemään, niin Abibu heitti hänet veteen.
Tapaus antoi Sandersille miettimisen aihetta — ja muutakin oli.
Kaksi päivää jokea kuljettuaan hän tuli Ochoriin ja tapasi Bosambon
kansan surullisena.
Päällikkö odotti herransa tuloa majansa pimeydessä, ja Sanders meni
katsomaan häntä.
— Bosambo, sanoi hän vakavasti, — tämä kuulostaa pahalta.
— Herra, valitti päällikkö, — toivoisin, että olisin kuollut — kuollut
kuin esikoiseni, joka makaa vaimoni majassa.
Hän vääntelehti tuskissaan sinne tänne, sillä Bosambolla oli lapsen
sydän, ja hänen pieni poikansa, joka oli elänyt vain muutaman päivän,
oli koko hänen elämänilonsa keskipiste.
— Jumala olkoon kanssasi, Bosambo veljeni, sanoi Sanders hiljaa ja
laski kätensä mustan miehen kumartuneille hartioille, — nämä asiat ovat
määrätyt aikojen alusta.
— Niin on kirjoitettu, sanoi Bosambo nyyhkytystensä lomassa ja tarttui
herransa käteen.
* * * * *
Sanders kääntyi myötävirtaan, ja sinä iltana, kun hän laittautui
makuulle, päällikön suru oli tuoreena hänen mielessään.
Ennen vuoteeseen menoaan hän otti taskustaan kirjeen, repi sen sataan
palaan ja heitti ne hytin ovesta jokeen.
Sitten hän meni vuoteeseensa ja sammutti valot.
Hän ajatteli Isisin nuorta miestä, ja hän ajatteli Bosamboa.
— Jumalan kiitos, etten ole naimisissa, sanoi hän ja nukahti.