— Lähdemme lähetysasemalle, sanoi Sanders, vaikka hän ei lainkaan
epäillyt, mitä hän siellä tapaisi...
Lähetysasema paloi vielä, kun »Zaire» kääntyi joen mutkasta.
Lähetyssaarnaajan pahoinpidellyn ruumiin hän löysi suitsuavista
raunioista.
Ofalikarista ei näkynyt jälkeäkään.
Nigeriassa oli hajoitettu muuan salaseura, jonka murskaamiseen oli
vaadittu kolme rykmenttiä alkuasukasjalkaväkeä, patteri vuoristotykkejä
ja jonkin verran ihmishengen hukkaa. »Englantilaisten voitto» ja
»meidän aseittemme loistava menestys» olivat antaneet saarten
asukkaille melkoisen tyydytyksen, mutta komissaari, joka oli antanut
asian kehittyä niin pitkälle, oli mennyttä miestä, sillä hallitukset
eivät pidä siitä, että kansalliseläkkeisiin varatut miljoonat, jotka
tuovat heidän puolueelleen ääniä vaaleissa, kulutetaan likaisissa
pikkusodissa, joista ei ole mitään muuta tulosta kuin vapaita paikkoja
alkuasukasarmeijan riveissä.
Sanders sai päämajasta postikyyhkysen mukana sähkösanoman kuvernööriltä.
Ilmoituksenne saatu ja lähetetty edelleen. Ministerit sähköttävät,
että selvittäkää juttu kaikin keinoin. Jumalan tähden olkaa valmis
käyttämään armeijan apua. Teille lähetetään pataljoona hausoja ja
kenttätykki. Tehkää parhaanne.
Aikaa ei ollut tuhlattavaksi. Koko maa oli kapinanhenkinen. Kaikki
oli käynyt silmänräpäyksessä. Lainkuuliaisesta ja myötämielisestä oli
joka kylä muuttunut yht'äkkiä Valkeiden Vuohien pesäpaikaksi. Isisistä
ilmoitettiin kauheita asioita, ngombilaiset olivat suurin joukoin
tanssineet Vuohen tanssin, akasavalaiset tappoivat kaksi Sandersin
vakoojaa ja lähettivät heidän päänsä Sandersille osoittaakseen »vakavaa
mieltään» — tulkitaksemme tämän sanoman kirjaimellisesti.
Kosumkusussa oli naislähetyssaamaaja. Sanders ajatteli ensiksi häntä.
Hän käänsi laivansa Hagginin savuavalta asemalta suoraan Kosumkusuun.
Tyttöä huvitti salaseurojen nopea leveneminen, ja hän piti koko juttua
hyvin mielenkiintoisena.
Sanders ei kertonut asian siitä puolesta, joka ei ollut huvittava.
— Todellakin, hra Sanders, hymyili nti Glandynne, — olen täällä aivan
turvassa — toisen kerran kolmen kuukauden aikana koetatte saada minut
lähtemään suojaanne.
— Tällä kertaa te lähdette, sanoi Sanders tyvenesti. — Abibu on tehnyt
minun hytistäni ylellisen kamarin.
Mutta tyttö kamppaili vastaan, kunnes Sandersin kärsivällisyys alkoi
loppua.
— Mutta entä hra Haggin ja isä Wells? kysyi tyttö. — Ettehän te
huolehdi heisiäkään.
— En huolehdi Hagginista, sanoi Sanders, — koska hän on kuollut — tulen
juuri häntä hautaamasta.
— Kuollut!
— Murhattu, sanoi Sanders lyhyesti, — ja hänen asemansa on poltettu.
Jesuiittoja noutamaan olen lähettänyt vartion. He ehtivät perille tai
eivät ehdi. Huomenna käymme noutamassa heidät, jos onni on myötäinen.
Tytön kasvot olivat kalvenneet.
— Minä tulen, sanoi hän, — en pelkää — niin, pelkään kyllä. Ja minä
tuotan teille niin paljon huolta — antakaa anteeksi.
Sanders sanoi jotain enemmän tai vähemmän johdonmukaista, sillä hän ei
ollut tottunut katuvaisiin naisiin.
Hän vei tytön heti pois, ja »Zaire» oli tuskin kadonnut näkymättömiin,
niin tytön pääopetuslapsi pani tulen lähetysaseman huoneisiin.
Sanders pelasti jesuiitatkin. Hänen lähettämänsä retkikunta oli
saapunut ajoissa.
Hän vei vieraansa päämajaan ja lähti taas Yläjoelle odottamaan
tapahtumain kehitystä.
»Zairella» oli viisikymmentä miestä. Siihen kuului kansimiehiä, ja
heidän velvollisuutensa oli tuoda puita ja lastata laivaan ja laivasta
tavaroita sekä yleensä auttaa.
Hän meni puunottopaikalle Kalali-joelle uudistamaan puuvarastoaan ja
viisaasti kyllä otti puut päiväsaikaan.
Samana yönä kaikki hänen miehensä karkasivat, ja jäljelle jäi vain
kaksikymmentä hausaa. Joka, koneenkäyttäjä ja kongolaispoika, joka oli
hänen kokkinaan.
Tällainen oli hänen asemansa, kun hän viiletti myötä virtaa eräälle
Isisin joelle, jossa hän odotti saavansa uutisia.
Koko sille suurelle tulivuorelle, joka riehui hänen jalkainsa juuressa,
hän ei omistanut edes ulkonaista hämmentymisen merkkiä. Liike olisi
voitu tukahduttaa, jos Ofalikari olisi pantu kiinni, mutta »saarnaaja»
oli kadonnut, eikä kukaan tietänyt, missä hän oli. Jostakin maan
kolkasta hän ohjaili liikkeen toimintaa.
Sitten tuli hiljaisuus; äkkinäinen toiminnan keskeytyminen. Paha juttu,
niin paha kuin olla saattoi.
Sanders tarkasteli asemaansa eikä huomannut siinä mitään hyvää; hän
muisti komissaarin, joka hankki sodan Nigeriaan, ja värisi, sillä hän
rakasti maataan ja työtänsä.
Oli kaksi ankaraa sadepäivää ja niiden jälkeen kaksi paahtavan
kuumaa päivää — ja sitten Bosambo, päällikkö, jossa olivat yhtyneet
luonnonkansan ilkeys ja välinpitämättömyys kärsimyksiä kohtaan sekä
valkoihoisten tiedonjyvät, lähetti sanan Sandersille.
Kaksi nopeaa melojaa toi viestintuojaa, ja hän seisoi kanootissaan
ilmoittaen sanansa.
— Näin sanoi herramme Bosambo, huusi hän pysyen kunnioittavan matkan
päässä laivasta. — »Mene Sandin luo, mutta älä mene hänen laivalleen
henkesi uhalla. Sano Sandille: Valkea Vuohi kuolee ja tämän maan
asukkaat tulevat järkiinsä, ennen kuin kuu on täysi.»
— Tule laivalle ja kerro tarkemmin, kutsui Sanders.
Mies pudisti päätään.
— Herra se on kielletty, sanoi hän, — sillä herramme on hyvin
varma asiasta, eikä minulla ole mitään kertomista, sillä me olemme
tietämättömiä miehiä, vain Bosambo on viisaampi kaikkia muita miehiä,
sinua lukuunottamatta.
Sanders ällistyi. Hän tunsi päällikön kyllin hyvin uskoakseen, ettei
hän ennustanut kevytmielisesti, mutta kuitenkin...
— Palatkaa päällikkönne luo ja sanokaa hänelle, että luotan häneen,
sanoi hän.
Sitten hän asettui Isisi- ja Kalali-joen haarautumaan odottamaan
Bosambon ihmetyötä.
Bosambo, Ochorin päällikkö, oli aikoinaan palvellut monta jumalaa.
Joitakin niistä hän otti palvelukseensa satunnaisesti tai muutoin vain.
Hän ei rakastanut eikä pelännyt niitä. Bosambo ei rakastanut eikä
pelännyt ketään ihmistä paitsi Sandersia.
Valkeat Vuohet olisivat voineet panna Ochorin päällikön tikun nenään,
he olisivat voineet tehdä puolet ja enemmänkin kuin puolet hänen
kansastaan uskottomiksi, niin kuin olivat tehneetkin, mutta Bosambo,
joka tiesi, että heikot miehet, jotka saavat valtaa äkkiä, heti
julistavat riippumattomuuttaan ilmoittamalla olevansa uusia isäntiä,
suhtautui sellaisiin pikku huoliin kuin heimonsa hallitsemiseen sangen
kylmäverisesti.
Se oli hänelle koettelemusten ja häntä vihaaville kiihoituksen aikaa.
Hänen pääkokkinsa valmisti eräänä aamuna kalaa. Bosambo söi hiukan ja
lähetti hakemaan kokkia, joka oli yksi hänen sivuvaimoistaan.
— Nainen, sanoi Bosambo, — jos koetat myrkyttää minut, niin poltan
sinut elävältä, _Iwan_ kautta!
Vaimo vaikeni kauhusta ja polvistui Bosambon eteen.
— Tällä kertaa, sanoi Bosambo, — en puhu synnistäsi Sandille, joka
on minun oman sisareni lapsi valkeasta isästä, sillä jos Sandi saisi
tietää tämän, niin hän panisi sinut kiehuvaan veteen, kunnes silmäsi
pullistuisivat kuin kalan. Mene nyt, nainen, ja valmista minulle
puhdasta ruokaa.
Muitakin murhayrityksiä tehtiin häntä vastaan. Kerran keihäs vihelsi
hänen korvansa ohi, kun hän oli yksin kävelemässä metsässä. Bosambo
kiljahti ja heittäytyi maahan, ja heittäjä tuli hieman varomattomasti
katsomaan, mitä oli saanut aikaan, ja tarpeen vaatiessa päättämään
työtänsä... Bosambo palasi retkeltään yksin. Hän pysähtyi joen rantaan
pesemään käsiään ja pyyhkimään keihästään märällä hiekalla, ja tarina
päättyi siihen, mikäli se koski murhayrityksen tekijää.
Mutta seuran voima kasvoi kasvamistaan. Hänen pääneuvonantajansa
tapettiin aterialla, toinen hukutettiin, ja hänen kansansa alkoi
osoittaa levottomuuden oireita.
Ilma sähköistyi. Akasavalaiset olivat hylänneet kaikki entiset tapansa,
Valkea Vuohi oli vallalla. Päälliköt ja päämiehet noudattivat miestensä
sanaa tai itsekin liittyivät heihin juhlien öisin metsässä. Päällikkö,
joka oli aiheuttanut Ofalikarin vangitsemisen, sai sen kohtalon, että
Ofalikaria vastaan todistaneet miehet raahasivat hänet keskelle kylän
katua, jossa ensimmäisen piston hänelle antoi hänen oma poikansa.
Tällaista tapahtui Sandersin odottaessa Isisin ja Katalin
haarautumassa, hausojen nukkuessa tykkien ääressä.
Bosambo näki lopun selvästi. Hän ei lainkaan pelännyt loppuansa.
— Huomenna, silmieni valo, sanoi hän päävaimolleen, — lähetän sinut
kanootissa Sandin luo — sillä Valkean Vuohen miehet tulevat julkisesti
— yksi joka heimosta, tapaamaan minua ja tanssimaan ja uhraamaan.
Hänen vaimonsa oli kanolainen, pitkä, hoikka ja sopusuhtainen.
— Herra, sanoi hän koruttomasti, — lopuksi otat keihääsi ja tapat
minut, sillä tässä istun loppuun asti. Kun sinä kuolet, elämä on
minulle kuolema.
Bosambo kietoi vahvan kätensä hänen vyötäisilleen ja taputti häntä
päälaelle.
Seuraavana päivänä hän istui oikeutta, mutta vähän oli
oikeudenhakijoita. Muualla maassa oli väkevämpiä voimia; ja ne olivat
enemmän suosiossa.
Sillä hetkellä, kun hän nosti kätensä osoittaakseen, että palaver on
päättynyt, tuli mies juosten metsästä. Hän juoksi horjuen kuin juopunut
ja kädet eteen ojennettuina kuin tietä hakien.
Hän tuli kylän kadulle, ja hänen huohotuksensa kuului selvästi yli
puhelun.
Sitten äkkiä kimeä ääni huusi kauhun sanan ja ihmiset syöksyivät
majoihinsa — ja siihen oli syytä, sillä tämä lasisilmäinen kulkija
oli kuolemansairas ja hänen tautinsa oli vaarallista viidakkoruttoa,
joka hävittää kokonaisia alueita. Se on kulkutauti, joka ilmestyy
kerran parinkymmenen vuoden aikana, eikä siihen tunneta lääkettä eikä
parannustapaa.
Muita tauteja, unitautia, beri-beriä, malariaa sanotaan
kohteliaisuudesta mongotaudiksi — »Taudiksi Itseksi» — mutta vain tällä
salaperäisellä rutolla on oikeus siihen nimeen.
Mies kaatui maahan sen pienen kukkulan juurelle, jolla Bosambo istui
yksinään — päämiesten ja neuvonantajain paettua sairaan miehen
ilmestyessä.
Bosambo katsoi häneen miettivästi.
— Mitä voin tehdä sinulle, veljeni? kysyi hän.
— Pelasta minut, voivotti mies.
Bosambo oli vaiti. Hän oli neekeri, ja neekerin ajatuksenjuoksua on
vaikeata seurata. En voi sielullisesti sitä selittää. Vyyhti hänen
ympärillään tiukkeni, kuolema oli hänen edessään yhtä varmana kuin se
tuijotti kuoppasilmäisenä hänen edessään kiemurtelevaan olentoon.
— Voin parantaa sinut, sanoi hän pehmeästi, — eräällä taialla. Mene
kylän toiseen päähän, jossa tapaat neljä uutta majaa ja joka majassa
kolme vuodetta. Makaa joka vuoteella ja mene sitten metsään niin
nopeasti kuin voit kävellä ja odota taikani vaikutusta.
Niin puhui Bosambo, ja hänen jaloissaan makaava mies, jonka olalla jo
oli kuoleman käsi, kuunteli innokkaasti.
— Herra, pitääkö muuta tehdä? kysyi hän vinkuvalla äänellä, joka on
taudille ominainen.
— Tämä sinun pitää myös tehdä: sinun pitää mennä näihin majoihin salaa,
ettei kukaan sinua näe, ja jokaisella vuoteella sinun pitää maata niin
pitkä aika kuin menee kalan kuolemiseen.
Sadoilta ovilta seurasivat katseet sairasta miestä tämän mennessä
metsään, ja kylän miehet sylkivät maahan hänen mentyään.
Siinä paikassa Bosambo lähetti viestinsä Sandersille ja odotti
kärsivällisesti Vuohen tulevia lähettejä.
Kymmenen aikaan sinä iltana, ennen kuin kuu oli noussut, he saapuivat
dramaattisesti. Yht’aikaa ilmestyi kaksitoista tulta kahteentoista
eri paikkaan kylän ympäristöön; sitten kukin valo hitaasti läheni ja
osoittautui soihduksi, jota mies kantoi.
He etenivät yhdenmukaisesti, kunnes tulivat yht'aikaa kokouspaikalle
tielle Bosambon majan eteen. He seisoivat liekehtivässä puoliympyrässä
päällikön edessä — eikä päällikkö ollut lainkaan ällistynyt.
Sillä nämä lähetit olivat hyvin sekalaista seurakuntaa. Siinä oli eräs
ochorilainen päämies — Bosambo painoi hänet mieleensä häpeällistä
loppua varten — isisiläinen kalamies, ngombilainen poppamies,
kalalilainen metsästäjä, ja mikä oli tärkeintä, pitkä, leveäharteinen
eurooppalaispukuinen neekeri.
Tämä oli Ofalikari, entinen Sanan julistaja, nyttemmin aluetta
hävittävän kauhean järjestön päämies.
Heidän siinä seisoessaan eräs miehistä katkaisi hiljaisuuden laululla.
Hän lauloi nenä-äänellä, ja toiset toimivat kuorona.
— Valkea Vuohi on hyvin vahva ja sen sarvet ovat kultaa.
— O ai! vastasi kuoro.
— Sen veri on punaista, ja se opettaa salaisia asioita.
— O ai!
— Kun sen elämä lähtee, niin sen sielu muuttuu jumalaksi.
— O ai!
— Voi niitä, jotka ovat Valkean Vuohen vapauden esteenä.
— O ai!
— Sillä sen terävät jalat viiltävät heitä luuhun asti, ja sen sarvet
pistävät heidät verille.
— O ai!
He lauloivat rumpu tahtia pärryttäen, ja kuoron nilkkarenkaat
helisivät, kun he hypähtivät huudahtaessaan: — O ai!
Kun he olivat lopettaneet, Ofalikari puhui.
— Bosambo, me tiedämme, että sinä olet viisas mies, tuttu valkeitten
miesten ja heidän jumalainsa kanssa, niin kuin minäkin, sillä minä olin
pyhän Sanan julistaja. Valkea Vuohi rakastaa sinua, Bosambo, eikä tahdo
sinua loukata. Sen vuoksi tulemme hakemaan sinua suureen palaveriin
huomenna, ja siihen haastetaan Sandi konnantöistään. Hänet me poltamme
hitaasti, sillä hän on paha mies.
— Herra Vuohi, sanoi Bosambo, — tämä on iso asia, ja pyydän teitä
olemaan luonani yötä, että saan teiltä viisautta ja voimaa. Olen
rakentanut teille neljä uutta majaa, koska tiesin, että olitte tulossa;
majoittukaa niihin, ja, elämäni ja sydämeni kautta, kukaan elävä mies
ei voi teitä vahingoittaa.
— Kukaan kuollut ei voi, Bosambo, sanoi Ofalikari, ja kuului valtava
naurunpurskaus. Bosambo nauroi myöskin; hän nauroi kauemmin ja kovemmin
kuin toiset, nauroi niin, että Ofalikari oli tyytyväinen.
— Menkää rauhassa, sanoi Bosambo, ja lähetit menivät majoihinsa.
Aamun aikaisena hetkenä hän haetti Tomban, seuran salaisen asiamiehen.
— Mene ylhäisten herrojen luo, käski hän, — sano heille, että tulen
tänä iltana kohtaamaan heitä siihen paikkaan, missä Isisi-joki ja Suuri
joki yhtyvät. Ja sano heille, että heidän on mentävä nopeasti, sillä
en tahdo nähdä heitä enää, muuten seikkailumme ei pääty hyvin ja Sandi
rankaisee minua.
Päivänkoitteessa hän marakatinnahkainen viitta harteillaan — sillä aamu
oli viileä — katseli miesten lähtöä. Jokainen meni eri taholle.
Hän pani merkille, että Tomba seurasi heitä näkymättömiin. Hän odotti
puoli tuntia, meni sitten majaansa ja riisuutui jättäen ylleen vain
vyötäisvaatteen, otti ison kilven käsivarrelleen ja käteen kilven
taakse nipun heittokeihäitä.
Häneen yhtyi viisikymmentä sotilasta, luotettavaa ja uskollista, ja
jokainen piti kädessään punottua sotakilpeään.
Ja ochorilaiset, pelkureita sydämestään, katselivat tätä pikku joukkoa
pelko mielessään.
He seisoivat vaiti, nämä voimalliset, vaiteliaat soturit, kunnes
yhdestä sanasta marssivat majoille, joissa Bosambon vieraat olivat
maanneet. Siinä he odottivat. Tomba saapui paikalle ja katseli
pelokkaasti aseistettua joukkoa.
— Tomba, virkkoi Bosambo lempeästi, — sanoitko hyvästit Vuohen
herroille?
— Tein sen, päällikkö, sanoi Tomba.
— Syleillen heitä, niin kuin Vuohien tapa on? kysyi Bosambo vielä
lempeämmin.
— Herra, sen tein.
Bosambo nyökkäsi.
— Mene tuohon majaan, oi Tomba, suuri Vuohi ja Vuohien syleilijä.
Tomba epäröi ja käveli sitten hitaasti lähimpään majaan.
Ovella hän kääntyi puoliksi.
— Tappakaa! kuiskasi Bosambo ja heitti ensimmäisen keihään.
Kauhusta kiljuen mies kääntyi pakenemaan, mutta neljä keihästä sattui
häneen kämmenenleveyden alalle, ja hän kierähti majaan kuolleena.
Bosambo valikoi uuden keihään, omituisesti valmistellun, sillä
keihäästä riippui iso kuiva heinätukko, joka oli kastettu kopaalikumiin.
Mies toi tulta pienessä kupissa, ja hän otti siitä tulen keihääseen,
jonka sitten nakkasi majan kattoon.
Hetkessä se syttyi tuleen — kymmenessä minuutissa kaikki neljä uutta
majaa olivat liekeissä.
Ja leiskuvaan tuleen kyläläiset käskystä lisäsivät yhä uutta
polttoainetta, kunnes hiki tippui heidän suojaamattomista ruumiistaan.
Iltapäivällä Bosambo antoi tulen sammua. Hän lähetti aseistetun
parivartion kullekin kylään johtavalle neljälle tielle, ja hänen
käskynsä oli jyrkkä.
— Tappakaa jokainen mies ja nainen, joka lähtee tästä paikasta, sanoi
hän, — ja samoin on teidän tapettava jokainen mies ja nainen, joka
pyrkiessään tänne ei käänny takaisin. Ellette tapa heitä, niin minä
tapan teidät. Sillä minä en tahdo mongotautia kylääni, muuten herramme
Sandi on vihainen.
* * * * *
Sanders, joka odotti tietämättä mistään, kuuli uutisen ja höyrysi
päämajaan lähettäen etukäteen kyyhkysen mukana pyynnön hankkia
lääkäreitä. Viikkoa myöhemmin hän palasi »Zairen» kansi täynnä
lääkeaineita, mutta hän tuli myöhään. Viidakkorutto oli tehnyt työnsä.
Se oli käynyt läpi kylien ja kaupunkien kuin myrsky, ja omituista oli,
että ne kylät, jotka olivat lähettäneet lähettiläitä Bosambon luo,
kärsivät eniten, ja Ngombin kaupunki, jonne Ofalikari oli kuukertunut
kuolemaan, oli menettänyt kahdeksannen osan asukkaistaan.
— Ja miten sinun laitasi on, Bosambo? kysyi Sanders, kun
lääkintäretkikunta tuli Ochoriin.
— Herra, sanoi Bosambo, — se on sivuuttanut minut.
Joukkueessa oli tiedustelunhaluinen tohtori.
— Kysykää häneltä, mistä hänen vastustuskykynsä johtuu, hän pyysi
Sandersia, sillä hän ei osannut murretta, ja Sanders kertasi kysymyksen.
— Herra, sanoi Bosambo yksinkertaisen vakavasti, — minä rukoilin hyvin
hartaasti, kun minä olen, niin kuin sinun ylhäisyytesi tietää, bueno
catolico.
Ja tohtori, joka myöskin oli »hyvä katolilainen», oli niin mielissään,
että antoi Bosambolle punnan rahan ja pienen muistilehtiön — tosin ei
hän itse antanut tätä jälkimmäistä Bosambolle, mutta kiistämätön totuus
on, että se oli päällikön majassa retkikunnan lähdettyä.