Sanders opetti kansaansa varoituksin, sanoin ja sellaisin rangaistuksin
kuin oli tarpeen. Näistä oli rangaistus se menettelytapa, jolla oli
vähimmin kantavuutta, sillä muisti loppui, kun kipu päättyi, ja
miehet, jotka olivat sydän vapisten katselleet puunoksasta riippuvaa
sätkyttelevää ruumista, unohtivat heti, kun rikollinen oli kuollut,
minkä vuoksi hän oli kuoleman kärsinyt. Sanders opetti miehilleen,
miten puut oli pinottava »Zairen» kannelle. Hän opetti, että jos
pinot asetettiin keulaan, niin aluksen keulapuoli painui, ja jos puut
ladottiin jommallekummalle laidalle, niin alus kallistui. Hän valvoi
heitä päivän toisensa jälkeen, ohjaten ja neuvoen, ja alituiseen
hänellä olivat samat miehet, sillä Sanders ei pitänyt uusista kasvoista.
Hän oli kiireesti nousemassa jokea, kun hän pysähtyi eräälle
puunottopaikalle täydentämään varastoaan.
Kuuden vuoden opetuksen jälkeen hän jätti heidät pinoamaan puita mennen
itse nukkumaan, ja he tekivät kaiken niin kuin ei olisi pitänyt tehdä.
Hän huomasi tämän tullessaan laivalle.
— Herra, sanoi pinoojien päämies puhuen hieman ylpeästi, — olemme
hakanneet ja pinonneet puita puk-a-pukia varten yhdessä aamupäivässä,
jossa työssä muilta hitaammilta olisi mennyt koko päivä auringonlaskuun
asti, mutta kun rakastamme sinua, herra, niin teimme työtä, kunnes hiki
tippui ruumiistamme.
Sanders katsoi kokonaan väärin pinottuihin puihin, ja silmäsi
päämieheen.
— Ei ole viisasta, sanoi hän, — pinota puita keulaan, sillä silloin
laiva uppoaa, niin kuin usein olen sinulle sanonut.
— Herra, teimme niin, kun se oli helpointa, sanoi mies vilpittömästi.
— Sen uskon kyllä, sanoi Sanders ja vihastumatta käski pinoamaan puut
uudelleen.
On muistettava, että hänellä oli tulinen kiire; joka hetki maksoi. Hän
oli kulkenut koko yön — mikä on vaarallista, sillä joki oli matala ja
siinä oli uusia hiekkasärkkiä, joita ei ollut hänen kotitekoisella
kartallaan. Jotkut sydäntyvät sellaisista pikkuasioista kuin väärin
pinotuista puista, mutta Sanders ei sydämistynyt eikä huolestunut. Jos
niin olisi tapahtunut, niin hän olisi pian heittänyt henkensä, sillä
nämä olivat hänen elämänsä jokapäiväisiä tapahtumia, mutta kuitenkin
päämiehen huomaamattomuus häntä hiukan huoletti, sillä hän tiesi, että
mies ei ollut hupakko.
Tunnin kuluttua puut oli tasaisemmin pinottu ja Sanders antoi
lähtömerkin. Hän käänsi »Zairen» keulan keskivirtaan ja noudatti samaa
kurssia, kunnes joki äkkiä laajeni ja pikku saaret muuttuivat suuriksi
vihreiksi kasvillisuusryteiköiksi.
Täällä hän hiljensi laivan vauhtia ajaen varovaisesti joka saaren
ympäri, kunnes tuli pimeä; sitten hän läheni varovasti rantaa
hiekkasärkkien lomitse. »Zaire» hypähti ja tärisi koskettaessaan
salaisia särkkiä.
Kerran se aivan pysähtyi, ja sen nelikymmenmiehinen miehistö hyppäsi
veteen ja kahlaten rintaa myöten työnsi sitä eteenpäin laulaen
matalasti.
Viimein päästiin viettävälle rannikolle, jossa alus kiinnitettiin
kahdella köydellä puihin odottamaan aamun koittoa.
Sanders otti kylvyn, pukeutui ja tuli pieneen kansihyttiinsä, jossa
valmis ateria odotti.
Hän söi hiukan kanaa, otti pikku tuikun whiskyä ja sytytti sikarinsa.
Sitten hän lähetti hakemaan Abibua.
— Abibu, kerran sinä oleilit näillä tienoilla.
— Herra, niin on, sanoi Abibu. — Olin täällä vakoojana kuusi kuukautta.
— Mitä tiedät näistä saarista?
— Herra, tiedän vain, että yhteen niistä isisiläiset hautaavat
kuolleensa ja toisessa sanotaan kasvavan taikayrttejä ja että
poppamiehet tulevat joskus tänne harjoittamaan menojansa.
Sanders nyökkäsi.
— Huomenna tutkimme Yrttisaaren, sanoi hän, — sillä minulle on
ilmoitettu, että pahoja asioita tapahtuu kuun vaihteessa.
— Olen sinun miehesi, sanoi Abibu.
Kahtena seuraavana yönä tapahtui, että eräs Ngombin päällikkö, jolla
oli alkeelliset käsitykset oikeudesta ja suuri luottamus paholaisiin,
tuli kaksitoista miestä mukanaan myötävirtaa, ja suurella vaivalla he
kiinnittivät kaksi salkoa vinon ristin muotoon kahden puun väliin.
He taivuttivat nuoren vesan katkoen oksia latvasta, kunnes se ulottui
ristiin, ja sitoivat sen sitten ongensiimalla kiinni. Muut aiotut
valmistelut lykkäytyivät, kun Sanders, joka oli katsellut suuren
kopaalipuun takaa, astui äkkiä piilostaan, eikä tulevaisuus luvannut
päällikölle mitään loistavaa.
Hän katsoi Sandersia hieman nuhtelevasti.
— Herra, asetamme tähän leopardinsadinta, selitti hän, — leopardi on
hyvin kauhea eläin.
— Joskus, mutisi Sanders ääneen, — saattaisi tällaisen ristin
nähdessään ajatella kidutusta, oi päällikkö — ja sitä paitsi leopardit
eivät tule tänne saarille — sano minulle totuus.
— Herra, sanoi vanha päällikkö hämmentyneenä, — tämä leopardi ui, ja
sen vuoksi me sitä pelkäämme.
Sanders huokasi raskaasti.
— Nyt kerrot minulle totuuden, tai minä rupean leopardia pahemmaksi.
Päällikkö pani kätensä ristiin niin, että kämmenet tapasivat selkään,
hän kun oli laiha mies, ja hänen sormensa olivat hermostuneen
levottomat.
— En voi puhua sinulle valhetta, sanoi hän, — koska olet juuri kuin
yökkö, joka näkee pimeyteen ja liikkuu yöllä. Ja sinä olet kuin
äkkimyrsky, joka puhkee metsässä ilman ennustuksia, ja olet kauhea
vihassasi.
— Puhu, sanoi Sanders hieman kiihtyneenä.
— Tämä on totuus, sanoi päällikkö käheästi. — Muuan mies tulee kylääni
auringon laskiessa, ja hän on paha, sillä hän on kristitty ja kuitenkin
tekee inhoittavia tekoja — niin että aiomme syödä hänet.
Sanders tähyili miestä tarkkaan.
— Jos syötte hänet, niin varmasti sinä kuolet, sanoi hän lempeästi, —
vaikka hän olisi paha kuin paholainen — mitä lajia paholaista sitten
eniten pelkäätkin. Tämä on todellakin paha palaver, ja minä istun
kanssasi jonkin päivän.
Hän vei päällikön seurueineen takaisin kylään ja piti neuvottelun.
Joen Sanders oli hetkinä sellaisina kuin tämä loputtoman kärsivällinen;
ja kärsivällisyyttä hän tarvitsikin, kun kaksi tuntia hänen
saapumisensa jälkeen kylään tuli suurellisesti kävellen mies nimeltä
Ofalikari, ngombilainen, jonka isä oli kongolainen.
Hänen toinen nimensä oli Josef, ja hän oli saarnaaja.
Sen Sanders huomasi piankin.
— Tuo tämä mies luokseni, sanoi hän kersantti Abibulle, sillä saarnaaja
aloitti kokouksen toisessa laidassa kylää.
Abibu palasi pian.
— Herra, sanoi hän, — tämä mies ei tahdo tulla, sillä hän tottelee
ainoastaan eräitä jumalia, joita sinun armosi ei tunne.
Sanders näytti hampaitaan.
Mene hänen luokseen, sanoi hän pehmeästi, — ja tuo hänet, ja ellei hän
muutoin tule, niin lyö häntä pistimesi lappeella.
Abibu teki jäykästi kunniaa — neekerialiupseerien tapaan — ja lähti,
palaten mukanaan Ofalikari, jota hän kursailematta talutti korvasta.
Nyt, sanoi Sanders miehelle, — puhumme hiukan, sinä ja minä.
Aurinko laski, kuu nousi valaen mustalle joelle kelmeää valoa, mutta
vielä jatkui keskustelua — sillä tämä oli todellakin paha palaver.
Suuri nuotio oli viritetty keskelle kylän katua, ja sen ympärillä
istuivat kaikki kyläläiset Sandersin ja miehen tuijottaessa toisiaan
kasvoihin.
Silloin tällöin kutsuttiin joukosta joku mies tai nainen; kerran
Sanders lähetti viestin viiden mailin päässä olevaan kylään hakemaan
todistajia. He tulivat ja menivät todistettuaan Ofalikaria vastaan.
Herra, eräänä yönä kokoonnuimme hänen käskystään, ja hän uhrasi valkean
vuohen, sanoi eräs todistaja.
Vannoimme valkean vuohen kuivatun sydämen kautta, että teemme eräitä
kauheita asioita, sanoi toinen.
— Hänen käskystään tanssimme kuolontanssin kylän laidassa, ja tytöt
tanssivat häätanssia toisessa, sitten hän tappoi erään orjan ja...
Sanders nyökkäsi vakavasti.
Ja hän sanoi, että Valkean Vuohen pojat eivät kuole, sanoi toinen.
Viimein Sanders nousi ja ojentautui.
— Olen kuullut tarpeeksi, sanoi hän ja nyökkäsi hausakersantille, joka
astui esiin ojentaen kiiltävät teräksiset käsiraudat. Toisen kahleen
hän kiinnitti miehen käteen ja talutti hänet laivalle.
»Zaire» pyörähti keskivirtaan ja aloitti vaivalloisen taipalen
lähetysasemalle.
Pahat uutiset kulkevat nopeammin kuin kahdeksan solmun laiva kulkee
vasten virtaa.
Sanders tapasi lähetyssaarnaajan odottamassa aamunkoitteessa valkealla
rantakaistaleella, ja lähetyssaarnaaja, jonka nimi oli Haggin, oli
kylmän kiivas, jollaisiksi pyhät miehet tulevat asiansa oikeuden
puolesta.
— Koko Englanti soi tästä raakuudesta, sanoi hän ja hänen äänensä
värisi. — Voi sitä päivää, jona englantilainen viranomainen liittyy
saatanan joukkoihin...
Hän sanoi muitakin epämiellyttäviä asioita.
— Jättäkää tuo, sanoi Sanders jyrkästi. — Tämä mies on ollut hullun
töissä.
Ja lyhyesti hän kuvasi tapahtumat.
— Se on valhe! sanoi lähetyssaarnaaja. Hän oli pitkä ja hoikka,
kuumeen kellastama, ja hänen kätensä vapisivat, kun hän ojensi ne
vastalauseeksi. — Hän on saanut paljon käännykkejä, hän on taistellut
sielujen puolesta...
— Kuulkaahan nyt, sanoi Sanders ja ojensi toista kohti vakavan
etusormen. — Minä tunnen tämän maan. Minä tunnen tämän kansan —
te ette. Vien teidän miehenne päämajaan, en siksi, että hän pelaa
vaarallista peliä, vaan siksi, että hän pitää öisin kokouksia ja
harjoittaa omituisia menoja, jotka eivät ole kirkonmenoja. Hän
on Valkean Vuohen poika, enkä minä salli maassani minkäänlaisia
salaseuroja.
Sanders ei nyt ollut, jos totta puhutaan, sellaisessa mielentilassa,
että olisi pannut arvoa lähetyssaarnaajain tunteille.
Hänen alueellaan oli levotonta — pahanlaatuisia levottomuuksia oli
sattunut. Pikkujoella oli murhattu mies, eikä kukaan tiennyt, kenen
käsi oli työn tehnyt. Hänen ruumiinsa, joka oli omituisesti leikelty,
ajelehti eräänä aamuna virran mukana, ja vakoojat toivat tiedon siitä
Sandersille. Sitten murhattiin toinen ja kolmas. Mies enemmän tai
vähemmän maassa, jossa kuollaan kyläkunnittain, ei merkitse mitään,
mutta nämä julmasti viileskellyt ruumiit kauhistuttivat Sandersia.
Hän oli lähettänyt hakemaan päävakoojiansa.
— Menkää pohjoiseen murhapaikalle Ngombin rajoille ja tuokaa minulle
uutisia, sanoi hän.
Eräs oli lähettänyt tiedon tappopalaveristä — Sanders kiiruhti
pohjoiseen havaitakseen itse paikalla, että vaaran uhkaama mies oli
juuri se, jonka hän hartaimmin olisi toivottanut salpojen taakse.
Hän vei vankiaan päämajaan. Hän halusi tehdä lopun liikkeestä, joka
piankin voisi kehittyä mahdottomaksi hallita, sillä salaseurat leviävät
nopeasti.
Keskipäivällä hän tuli puunottopaikkaan, johon pysähtyi.
Hän kutsui päämiestänsä.
— Lobolo, sanoi hän, — pinoa puut minun nukkuessani ja muista kaikki ne
viisaat neuvot, jotka olen sinulle antanut.
— Herra, olen viisas sinun viisaudestasi, sanoi päämies, ja Abibun
asetettua verkkomaton kahden puun väliin Sanders kömpi siihen ja nukkui
heti.
Hänen nukkuessaan eräs puunpinoojista erkani joukosta ja hiipi hänen
lähelleen.
Sandersin makuupaikka oli hieman loitolla rannasta, jottei sahauksen
ja hakkauksen aiheuttama ääni ja raskaiden pölkkyjen kolahtaminen
teräskannelle häiritsisi häntä.
Äänettömästi mies liikkui, kunnes tuli nukkuvan komissaarin viereen.
Hän tarttui lujemmin teräspuukkoonsa ja astui eteenpäin.
Silloin pitkä, voimakas käsi tarttui hänen kurkkuunsa ja kaatoi hänet.
Käännettyään päätään hän näki Abibun tunteettomat kasvot.
— Lähdemme täältä, kuiskasi hausa, — muuten herramme herää puheluumme.
Hän väänsi veitsen toisen kädestä ja seurasi häntä metsään.
— Tulit tappamaan Sandia? sanoi Abibu.
— Se on totta, sanoi mies, — sillä minulla on salainen ju-ju, joka
vaati sitä, koska Sandi on sitä loukannut. Ja jos minua vahingoitat,
niin Valkea Vuohi varmasti tappaa sinut, ruskea mies.
— Olen syönyt Sandin suolaa, sanoi Abibu, — ja minun eloni ja kuoloni
on kirjoitettu. Sinun kohtalosi taas on kurkussasi...
Sanders havaitsi herätessään Abibun kyykkivän maassa riippumaton
vieressä.
— Mikä on? kysyi hän.
— Ei mitään, sanoi mies, — katselin sinun nukkumistasi, sillä on
kirjoitettu: »Hän on hyvä palvelija, joka näkee herransa silmien
ollessa kiinni.»
Sanders kuuli vakavan äänensävyn, jolla sananlasku sanottiin; aikoi jo
kysyä, mutta sitten viisaasti hillitsi itsensä.
Hän meni rannalle. Miehet olivat lopettaneet työnsä ja puut olivat
suuressa, muodottomassa läjässä keulakannen syvennyksessä. Pino oli
sellainen, että 1) ruorimies ei nähnyt komentosillalta joelle, 2)
lämmittäjät eivät saaneet mistään lähettyviltään polttoainetta, 3)
»Zaire» ei voinut liikkua matalammalla kuin kolmen sylen vedessä.
Pieni laiva oli keula alhaalla, ja sen perärattaan alalaita vain hieman
hipoi vettä.
Sanders seisoi rannalla kädet ristissä ja katseli päämiehensä työn
tuloksia. Sitten hänen katseensa kulki pitkin laivaa. Keskilaivalla oli
tukeva rautahäkki, jota kaksinkertainen katto suojasi auringolta. Hänen
katseensa viipyi siinä kauan, sillä se oli tyhjä ja Valkean Vuohen
jäsen oli mennyt matkoihinsa.
Sanders seisoi jonkin hetken mietteissään, astui sitten hitaasti
laivaan.
— Ole minun korvani ja silmäni, Abibu, sanoi hän arabiaksi, — tutki,
mihin Ofalikari on mennyt ja samoin häntä vartioineet miehet. Vangitse
heidät ja tuo minun eteeni.
Hän meni hyttiin ajatuksiinsa vaipuneena. Tämä oli vakavaa, vaikkakin
hän jätti päätelmien teon siksi, kun Abibu palaisi vankeineen.
He saapuivat vartioituina, hieman peloissaan ja hieman närkästyneinä.
— Herra, näillä miehillä on puolustuksensa, sanoi Abibu.
— Miksi annoitte vangin mennä? kysyi Sanders.
— Kävi niin, herra, sanoi vanhempi heistä, — että sinun nukkuessasi
tuli jumalamies, jonka näimme päivänkoitteessa. Ja hän käski meitä
jättämään vangin hänen huostaansa, ja kun hän oli valkea mies, niin
tottelimme häntä.
— Vain hallituksen valkeat miehet antavat sellaisia käskyjä, sanoi
Sanders, — sen vuoksi tuomitsen teidät syypäiksi hupsuuteen ja pidätän
teidät.
He eivät viisastuneet opettamisesta.
Hän lähetti hakemaan päämiestänsä.
— Lobolo, sanoi hän, — kymmenen vuotta olet ollut minun päämieheni, ja
minä olen ollut sinulle ystävällinen.
— Herra, olet ollut kuin isä, sanoi vanhus, ja hänen kätensä vapisi.
— Tuolla, sanoi Sanders osoittaen sormellaan, — on sinun maasi, ja
sinun kotikyläsi on aivan lähellä. Ota varastomieheltä palkkasi äläkä
enää koskaan tule luokseni.
— Herra, änkytti päämies, — jos puun pinoamisessa on vikaa...
— Sinä tiedät, että siinä on vikaa, sanoi Sanders. — Olet syönyt minun
leipääni ja nyt myit minut Valkealle Vuohelle.
Vanhus lankesi nyyhkyttäen hänen jalkainsa juureen.
— Herra isäntä, nyyhkytti hän, — tein sen pelosta, sillä eräs mies
sanoi minulle, että ellen pettäisi herraani, niin kuolisin, ja herra,
kuolema on vanhoille kauhistus, sillä heidän sydämensä elää siinä
alituisesti.
— Kuka mies se oli? kysyi Sanders.
— Eräs Kema-niminen, herra.
Sanders katsahti käskyläiseensä.
— Hae minulle Kema, sanoi hän, ja Abibu vaihtoi jalkaa.
— Herra, hän on kuollut, sillä sinun nukkuessasi hän tuli tappamaan
sinua. Ja minulla oli pieni palaver hänen kanssaan.
— Ja?
— Herra, näin hänet pahaksi mieheksi ja irroitin pään hänen ruumiistaan
veitsellä.
Sanders oli vaiti. Hän seisoi katsellen kantta, sitten hän kääntyi
mennäkseen hyttiinsä.
— Herra, sanoi odottava päämies, — miten minun käy?
Komissaari ojensi sormensa rantaa kohti, ja hartiat kumarassa Lobolo
jätti laivan, joka oli monta vuotta ollut hänen kotinsa.