Sanders oli ollut lomalla.
Komissaari, jonka työnä pääasiassa oli vaeltaa malariaseudulla
vailla mukavuuksia ja uhattuna, vietti lomansa vaeltamalla toisilla
malariaseuduilla yhtä uhattuna ja samoin vailla mukavuuksia. Ainoa
ero hänen edukseen, mikäli saattoi huomata, oli se, että kun hän
työaikanaan pohti omia huoliaan, hän loma-aikanaan kuunteli toisten
valitteluja.
Komissaari Sanders nautti sellaisestakin lomasta aivan perin pohjin,
mikä on varma todistus hänen inhimillisyydestään.
Hänen lomansa oli pitkä, sillä hän vaelsi San Paolo de Loandan
ylämaan kautta Kongoon, ampui norsun tai pari Ranskan Kongossa, meni
lähetyslaivalla Sangar-joelle ja palasi Stanley Pooliin.
Matadissa hän sai kirjeitä sijaiseltaan, laupiaalta nuorukaiselta, joka
oli päämajasta lähetetty vt:ksi ja joka oli sisimmässään ihastuksissaan
siitä, että hänet oli havaittu riittävän ansiokkaaksi toimimaan
sijaiskomissaarina.
Kirje oli sekava, mutta Sanders luki sitä yhtä innokkaasti kuin tyttö
ensimmäistä rakkauskirjettään. Sillä hän luki maasta, joka oli hänelle
hyvin rakas.
»Umfebi, Kulangan päämies, on antanut minulle hieman tekemistä. Hän
haluaa rettelöidä, ja jos minulla olisi valta...» Sanders irvisti ja
mutisi jotain »häpeämättömästä porsaasta», mutta taisipa hän tarkoittaa
sillä erehtyväistä Umfebia? »Mlaka, pikku joen päällikkö, on mielestäni
kunnon mies: hän oli hyvin kohtelias, kun kävin hänen kylässään, ja
hän hyppyytti kaikkia tanssityttöjään huvikseni.» Sanders virnisti.
Hän tiesi Mlakan roistoksi ja ihmetteli. »Mitä parhain ja miellyttävin
päällikkö, on Ochorin Bosambo. Tiedän tämän kiinnittävän mieltänne,
koska Bosambo on kertonut olevansa erityisessä suosiossanne. Hän on
kertonut Teidän kustantaneen hänen kasvatuksensa lapsena ja ottaneen
vaivaksenne itse opettaa hänelle englantia. En tietänyt mitään siitä.»
Sanders ei myöskään tietänyt siitä, ja hän vannoi ottavansa
käsiteltäväksi tämän Bosambon, luonnostaan varkaan, Liberian viisaan
hallituksen takaa-ajaman ja Ochorin päälliköksi kavaluudella päässeen,
ja pötkivänsä hänet kylän laidasta toiseen.
»Hän on miehistänne varmasti sivistynein», jatkui kirje. »Hän oli hyvin
huomaavainen tähtitieteelliselle retkikunnalle, joka saapui Teidän
poissaollessanne tutkimaan kuunpimennystä. Retkikunta puhui kiitellen
hänen innokkaasta toiminnastaan heidän kapineittensa etsimisessä, jotka
he olivat kadottaneet joko varkaan käden tai vahingon kautta.»
Sanders hymyili, sillä hän oli itsekin kadottanut omaisuutta Bosambon
alueella.
»Minä lähden kotiin», sanoi Sanders.
Ja kotiin hän lähtikin suorinta ja pikaisinta tietä ja saapui päämajaan
varhain muutamana aamuna sijaisensa ihmetykseksi, sillä tämä oli
järjestänyt suuren ja joutavan neuvottelun, johon oli kutsunut kaikki
alueen päälliköt.
— Sillä, hän selitti Sandersille innokkaasti, — minusta näyttää
ainoalta keinolta pysyväisen rauhan rakentamiseksi päästä näiden
miesten suosioon, ja ainoa keino päästä siihen on kutsua heidät
palaveriin.
Sanders oikoi jalkojaan hitaasti ja tuhahti. He haukkasivat välipalaa
komissaarin talon edustalla, ja hra Franks — se oli vt. komissaarin
nimi — oli vieraana sanan täydessä merkityksessä. Sanders pidätti
huulilleen nousseen kirpeän arvostelun alkuasukkaiden suosiosta ja
sanoi:
— Milloin tämä neuvottelu on?
— Tänä iltana, vastasi Franks.
Sanders kohautti olkapäitään.
— Kun kerran olette kutsunut koolle päälliköt, sanoi hän, — ja kun he
ovat parhaillaan minun hausamajoissani vaimoineen ja palvelijoineen
syömässä minun »arvaamattomien menojeni» määrärahaa olemattomaksi, on
teidän parasta pelata peli loppuun.
Sinä iltana päälliköt kokoontuivat komissaarin talon eteen ja
kyykistyivät puoliympyrään hra Franksin tuolin vaiheille — tämä oli
innostunut nuori mies, kasvoilla vaalea puna ja nenällä kultasankaiset
lasit.
Sanders istui hieman taempana mitään puhumatta, tarkaten seuraa
terävin, arvostelevin katsein. Hän huomasi Bosambon vallanneen
keskeisen kunniapaikan ja istuvan siinä leopardinnahkaan ja
lasihelmirimsuihin sonnustautuneena. Hänellä oli strutsinsulka
hiuksissaan ja kiilloitetut messinkirenkaat käsivarsissaan ja
nilkoissaan, ja mikä huomattavinta, vasenta olkaa peittävästä
nahasta riippui punaisessa nauhassa suuri ja loistava koriste. Hänen
rinnallaan toisten alueiden kuninkaat ja päälliköt olivat vaatimattomia
kansanmiehiä. Suuren Isisin Bfari, Ngombin Kulala, Akasavan Kandara,
Joentakaisen Joen Etobi ja lukuisa joukko yhtä suuria päälliköitä ja
kuninkaita näytti hovipoikien liudalta.
Pikku Isisin Mlaka aloitti keskustelun.
— Herra Franki, aloitti hän, — me olemme suuria päälliköitä, jotka
olemme koiria sinun kasvojesi loisteen edessä, joka on kuin hattaraan
laskeva aurinko.
Hra Franks, jolle tämä tulkittiin, yskäisi ja tuli entistä punakammaksi.
— Kun sinä nyt olet isämme, jatkoi Mlaka, — ja kun Sandi on lähtenyt
luotamme, vaikka sinä oletkin kutsunut hänet tähän tilaisuuteen
näkemään sinun suuruuttasi, maa on tullut hedelmälliseksi, sairaus on
kaikonnut ja keskellämme vallitsee rauha.
Hän kohtasi Sandersin kylmän katseen, kun puhetta käännettiin.
— Kun Sandi nyt on mennyt, jatkoi Mlaka mielistelevästi, — olemme
suruissamme, sillä hän oli muutamille hyvä mies, vaikka hänellä ei
ollutkaan herramme Frankin suurta sydäntä ja jaloa luonnetta.
Tämän hän sanoi ja paljon muuta tähdentäen eritoten päälliköiden ja
päämiesten koollekutsumisen tärkeyttä, jotta nämä saisivat pohtia
verotuksen kohtuullisuutta, elämän kovuutta eräiden kovasydämisten
herrojen hallinnan alla — tässä hän silmäsi Sandersiin — ja muinaisten
päällikköjen vallan palauttamista.
Muita puheita seurasi. He surivat suuresti, sanoivat he, että Sandi,
heidän herransa, jätti heidät. Sanders huomasi, että punasteleva hra
Franks oli hämillään, ja laski syyn hänen eronhuhuistaan nuoren miehen
niskoille.
Sitten puhui Bosambo, entinen monrovialainen, nykyään päällikkö Ochorin
maassa, joka ulottuu joen rannasta metsän laidassa oleviin vuoriin.
— Herra Franki, sanoi hän, — minua hävettää sanoa, mitä minun on
sanottava, sillä sinä olet ollut minulle kuin veli.
Hän lausui tämän ja pysähtyi kuin hillitäkseen tunteitaan. Franks oli
entistä enemmän hämillään, mutta Sanders katseli miestä vaanivasti.
— Mutta Sandi on ollut isämme ja äitimme, sanoi Bosambo. — Käsillään
hän on meitä kantanut vihaisten jokien poikki ja kauniilla ruumiillaan
hän suojasi meitä vihollisiltamme; hänen silmänsä olivat kirkkaat
hyveillemme ja sokeat vioillemme, ja kun nyt menetämme hänet, on minun
vatsani täynnä kipua, ja minä toivon olevani kuollut.
Hän laski päänsä kumaraan heiluttaen sitä hitaasti puolelta toiselle,
ja silmissä kimalsivat kyynelet, kun hän jälleen kohotti sen. Jonatania
sureva Daavid ei ollut surullisempi kuin Monrovian Bosambo lausuessaan
jäähyväisiä herralleen.
— Franki on hyvä, hän jatkoi voittaen tunteensa huomattavalla
ponnistuksella. — Hänen kasvonsa ovat hyvin kirkkaat ja ihanat, ja hän
on viaton lapsi: hänen sydämensä on puhdas eikä hänessä ole kavaluutta.
Franks käännähti, kun lausunto käännettiin.
— Ja kun Mlaka puhuu hänelle öljytyin kielin, jatkoi Bosambo, — niin
kas, Franki uskoo häntä, vaikka Sandi tietää Mlakan valehtelijaksi ja
lainrikkojaksi, joka myrkytti veljensä Sandin poissaollessa ja jäi
rankaisematta.
Mlaka nousi puoleksi ja tavoitti norsukeihästään.
— Istu! karjaisi Sanders; hänen kätensä sujahti takintaskuun, ja Mlaka
istahti.
— Ja kun Ngombin Kulala hyökkää Saksan alueille varastamaan tyttöjä,
niin herramme on kovin helläsydäminen —
— Valehtelija ja koira ja kalansyöjä!
Raivostunut Kulala oli jaloillaan muoto vihasta vavisten.
Mutta Sanders nousi, astui nopeasti sijaisensa viereen, ja silloin
istuutuivat sekä solvaaja että solvattu hyvin nopeasti.
Mitä seurasi, oli hebreaa Franksille, sillä kukaan ei vaivautunut
kääntämään sitä hänelle.
— Huomaan, sanoi Sanders, — että voin jakaa päällikköni kolmeen
osaan, joista yhdet ovat lurjuksia, toiset hupsuja ja kolmas, suurin
osa, höpsähtäneitä lurjuksia. Nyt tiedän kuitenkin vai yhden oikean
veijarin, ja se on Ochorin Bosambo, ja te muut olette lapsia. Sillä kun
Bosambo valehteli minun lähtevän luotanne ja kun herra Franki kutsui
teidät koolle, niin te, yksinkertaiset, joiden kasvot ovat varjossa,
ajattelitte: »Nyt on aika puhua pahaa Sandista ja hyvää uudesta
herrasta.» Mutta Bosambo, joka on veijari ja valehtelija, on viisaampi
kuin te, sillä kavalana miehenä hän on miettinyt: »Puhun hyvää
Sandista, koska hän jää luoksemme, ja Sandi kuullessaan minua rakastaa
minua ystävyyteni vuoksi.»
Kerran elämässään oli Bosambo jälleen lyöty, ja hän näytti siltä.
— Huomenna, sanoi Sanders, — kun tulen majastani, en tahdo nähdä
yhtään päällikköä, sillä jo teidän katselemisestanne tulen sairaaksi.
Pikemminkin toivon saavani miehiltäni tiedon, että olette kaikin
kiiruhtaneet koteihinne. Myöhemmin tulen ja pidän neuvotteluja —
erittäinkin myrkytysasiasta. Palaver on päättynyt.
Hän meni sisään Franksin kanssa, joka ei oikein tiennyt hämmästelläkö
vai kiukutella.
— Luulen, etteivät minun aatteeni ole samoja kuin teidän, sanoi hän
rauhattomana.
Sanders hymyili ystävällisesti.
— Kelpo poikani, hän sanoi, — kenenkään aivoitukset eivät ole
samanlaisia kuin toisen! Alkuasukkaat ovat yliluonnollista väkeä —
siksi minä tunnen heidät. Olen itsekin jonkinmoinen yliluonnollinen
lintu.
Asetettuaan tavaransa paikoilleen hän lähetti hakemaan Bosamboa, ja
tämä arvon herra saapui yllään muhkea vaatteus ja istuutui nöyrästi
portaitten eteen.
— Bosambo, sanoi komissaari äkeästi, — sinulla on marakatin kieli, joka
pauhaa alati.
— Herra, on hyvä, että marakatit rähisevät, vastasi kiikkiin joutunut
päällikkö, — muuten ei metsästäjä voi niitä pyydystää.
— Voi niin olla, sanoi Sanders, — mutta jos rähinä on kyllin suuri
hämmentääkseen metsästäjän, niin ne ovat vaarallisia petoja. Saat
myöhemmin kertoa Mlakan verenmyrkytyksestä, mutta nyt sano, miksi
haluat olla kanssani hyvissä väleissä. Sinun ei tarvitse valehdella,
sillä me keskustelemme kuin miehet.
Bosambo katsoi pelottomana herraansa silmiin.
— Herra, sanoi hän, — minä olen pienen kansan pieni päällikkö. He eivät
ole minun heimoani, mutta kuitenkin hallitsen heitä viisaasti. Olen
tehnyt heistä taistelevan kansan, kun he olivat naisia.
Sanders nyökkäsi.
— Se on totta; ja ellei niin olisi, olisin passittanut sinut aikoja
sitten. Sen tiedät. Myöskin sen, että olen sinulle kiitollinen eräistä
seikoista.
— Herra, sanoi Bosambo vakavana, — en ole suosion kerjäläinen, sillä
olen, niin kuin tiedät, kristitty ja tunnen pyhän Pietarin ja pyhän
Paavalin sekä muita pyhimyksiä, joiden nimet olen unohtanut. Mutta
minä olen parempi mies kuin kaikki nämä päälliköt ja haluan päästä
kuninkaaksi.
— Kuinka? kysyi hämmästynyt Sanders.
— Kuninkaaksi, herra, sanoi Bosambo häpeilemättä, — sillä minut on
luotu kuninkaaksi, ja eräs poppamies krulaisten maassa ennusti, että
minä tulen hallitsemaan suuria maita.
— Et tällä puolen taivaan, sanoi Sanders kuivasti. Hän ei lausunut
»taivaan», vaan sivuutti sen.
Bosambo epäröi.
— Ochori on pieni paikka ja ochorilaiset pieni kansa, — sanoi hän
puolittain itsekseen, — ja minun naapurinani asuu Mlaka, joka hallitsee
kolme kertaa niin suurta ja rikasta aluetta.
Sanders maiskautti huuliaan kärsimättömästi, mutta sitten asian
huvittavuus tempaisi hänet valtoihinsa.
— Mene Mlakan luo, hän virkkoi virnistäen itsekseen, — ja sano hänelle,
mitä olet sanonut minulle. Jos Mlaka antaa kuningaskuntansa sinun
huostaasi, niin minä suostun siihen.
— Herra, sanoi Bosambo, — minä teen niin, sillä olen suurten yritysten
mies ja minulla on onni myötä.
Kopeana kuin hallitsijan poika ainakin hän harppoi puiston läpi ja
hävisi.
Seuraavana aamuna Sanders sanoi hyvästit hra Franksille —
rannikkolaivan saapuminen antoi hänelle aihetta kiirehtiä tämän lähtöä.
Päälliköt olivat lähteneet auringon noustessa, ja illalla Sandersin
elämä oli palautunut säännölliseen uomaansa.
Hiljalleen kului kaksi kuukautta, minkä ajan kuluttua Mlaka vieraili
lankonsa, Ngombin Kulalan luona, joka oli huomattava mies, sillä hän
oli viidensadan keihään ja kuuluisien metsästäjien herra.
He pitivät palaverin, jota kesti melkein viikon, ja päättäjäisiksi
pidettiin suuri tanssi.
Oli enemmän kuin sattuma, että neuvottelujen viimeisenä päivänä kaksi
värisevää Ochorin miestä tuotiin kylään ja uhrattiin.
Sitten seurasi tanssi.
Seuraavana aamuna Mlaka ja hänen sukulaisensa lähtivät Ochoria vastaan
ottaen matkallaan kiinni miehen, jonka Mlaka tunsi Sandin vakoojaksi.
Hänelle he tuottivat äkkikuoleman, ja hän kuoli valittamatta. Sitten he
lepäsivät kolme päivää. Mlaka ja hänen miehensä tulivat Ochorin kylän
laitaan päivän noustessa ja pitivät lyhyen neuvottelun.
— Tieto tästä menee Sandin korviin, sanoi hän, — ja Sandi, joka on
valkea paholainen, tulee sotilainensa, ja meidän täytyy sanoa, että
meidän oli pakko tehdä näin, kun Bosambo kutsui meidät tanssiin ja
sitten aikoi tuhota meidät.
— Bosambo aikoi tuhota meidät, vahvisti joukko uskollisesti.
— Ja jos me tapamme kaikki ochorilaiset, niin sanomme, ettemme me heitä
tappaneet, vaan akasavalaiset.
— Herra, akasavalaiset tappoivat heidät, kertasivat miehet jälleen.
Järjestettyään siten sekä selityksen että todisteet poissaolostaan
Mlaka vei miehet riveihin.
Hämärän harmaassa valaistuksessa Ochorin kylä lepäsi pahaa
aavistamatta. Ei ollut tulia kylän kaduilla, ei savun hivenkään
kiemurrellut osoittamaan eloa.
Mlakan armeija eteni pitkässä, järjestymättömässä rivissä metsän ja
kylän välisen aukean poikki.
— Tappakaa! kuiskasi Mlaka, ja käsky kerrattiin pitkin riviä.
Lähemmäs ja lähemmäs ryömivät hyökkääjät; sitten astui eräästä majasta
kylän laidassa ulos Bosambo, yksin.
Hän meni hitaasti keskelle katua, ja Mlaka näki: hoikalla kolmijalalla
oli jotakin kiiltävää ja kirkasta ja välkehtivää.
Jotakin, joka sieppasi auringon ensimmäiset säteet niiden koskettaessa
puiden latvoja ja lähetti ne liekehtien ja sädehtien takaisin.
Kuusisataa Ngombin sotilasta värähti ja pysähtyi naulittuina paikalleen
nähdessään sen. Bosambo tarttui suureen messinkiputkeen ja käänsi
sen huolimattomasti osoittamaan suoraan kohti Mlakaa, joka oli
kolmenkymmenen askelen päässä.
Aivan kuin saadakseen täyden varmuuden hän kumartui ja tähtäsi pitkin
kiiltävää pintaa, ja Mlaka pudotti keihäänsä maahan nostaen ylös
kätensä.
— Herra Bosambo, virkkoi hän vienosti, — me tulemme rauhassa.
— Rauhassa saatte mennä, sanoi Bosambo ja vihelsi.
Äkkiä kylä heräsi elämään, aseistettuja miehiä näkyi joka puolella.
Joka majasta heitä riensi aukealle.
— Minä rakastan sinua kuin mies vuohiansa, sanoi Mlaka hartaasti. —
Näin sinut unessa ja sydämeni johdatti minut luoksesi.
— Minä myös näin sinut unissani, sanoi Bosambo. — Sen vuoksi nousin
kohtaamaan sinua, sillä Mlaka, Pikku Isisin kuningas, on kuin oma
veljeni.
Mlaka, jonka silmät yhä viipyivät messinkipeitteisessä putkessa, sai
aatoksen.
— Tätä pyydän sinulta, herrani ja isäntäni, sanoi hän, — pyydän,
veljeni, että mieheni saisivat tulla sinun kaupunkiisi ja uhrata, sillä
se on tapa.
Bosambo kynsäisi leukaansa miettivästi.
— Sen minä sallin, sanoi hän, — mutta sitä ennen on jokaisen jätettävä
keihäänsä, kärki maahan pistettynä — se on tapa meillä ennen uhraamista.
Mlaka siirsi jalkaansa kärsimättömänä. Hän teki kaksi pientä
kaksoispotkua; kärsimättömyyden merkki neekereillä.
Bosambon käsi laskeutui hitaasti messinkiputkelle.
— Tapahtuu kuin tahdot, sanoi Mlaka nopeasti ja antoi käskyn.
Kuusisataa masentunutta, aseetonta miestä marssi kylän läpi, ja
molemmin puolin heitä kulki rivi Ochorin sotilaita, jotka eivät olleet
aseettomia. Bosambon majan eteen Mlaka, hänen lankonsa Kulala, hänen
päämiehensä ja Ochorin päämiehet istuutuivat neuvotteluun. Se oli
puoliksi ateria, puoliksi palaver.
— Sanopa, herra Bosambo, kysyi Mlaka, — kuinka Sandi antaa sinulle
kiväärinsä, joka sanoo »ha-ha-ha»? Sillä kiellettyhän on tämän maan
asukkailta ja päälliköiltä kiväärienpito.
Bosambo nyökkäsi.
— Sandi rakastaa minua, sanoi hän koruttomasti, — syistä, joista
puhuakseni olisin koira, sillä eikö sama veri virtaa minun kuin
hänenkin suonissaan?
— Se on hullua puhetta, sanoi Kulala, lanko, — sillä hän on valkea ja
sinä olet musta.
— Siitä huolimatta totta, vastasi tyyni Bosambo, — sillä hän on
minun serkkuni, kun hänen veljensä on nainut minun äitini, joka oli
päällikön tytär. Sandi aikoi mennä naimisiin hänen kanssaan, jatkoi hän
muisteloltaan, — mutta ne ovat asioita; joista häpeän puhua. Hän antoi
minulle myöskin nämä.
Vaipan alta, joka oli hänen hartioillaan, hän otti pienen nahkarasian.
Siitä hän otti pienen paketin. Se oli kuin lyhyt keppi. Hitaasti hän
avasi kankaasta tehdyn, taidokkaan käärön, jolloin hänelle jäi käteen
kolme puukuppia. Muodoltaan ne olivat kuin vaakakupit, kooltaan kuin
isot sormustimet.
Ne olivat veistetyt hyvästä puusta ja tavattoman ohuet. Ne olivat
sisäkkäin hänen avatessaan käärön, mutta sitten hän erotti ne hitaasti
ja merkitsevästi.
Käskystä eräs mies toi majasta jakkaran ja asetti sen hänen eteensä.
Sille hän levitti kangaspalan ja asetti kupit suu alaspäin. Yhdestä hän
otti pienen, kopaalista ja kamferttipuusta tehdyn punaisen pallon.
Innokkaasti uteliaat päälliköt tarkastelivat häntä.
— Nämä Sandi antoi minulle, sanoi Bosambo, — jotta voisin hauskasti
kuluttaa sateiset päiväni. Näillä pelaan päämiesten! kanssa.
— Herra Bosambo, kysyi Mlaka, — kuinka sinä pelaat?
Bosambo katsoi helottavalle taivaalle ja pudisti päätänsä pahoitellen.
— Tämä peli ei ole sinua varten, Mlaka, sanoi hän viitaten taivaaseen.
— Se sopii vain sellaisille, joilla on terävä silmä; sitä paitsi se on
kristittyjen peli.
Isisiläiset ovat ylpeitä silmänsä tarkkuudesta. Joen sananparsi sanoo:
»Ngombi kuulee, busmanni maistaa, isisi näkee, ochori juoksee.»
— Salli minun nähdä, mitä en näe, sanoi Mlaka, ja hieman halveksivasti
Bosambo laski punaisen pallon jakkaralle kupin taakse.
— Tarkkaa sitten, Mlaka! Panen pallon tämän kupin alle ja siirrän
kuppia...
Hyvin hitaasti hän siirsi kuppeja.
— En ole nähnyt mokomaa peliä, sanoi Mlaka ylenkatseellisesti.
— Se on kuitenkin peli, josta minä ja kirkassilmäiset mieheni pidämme,
sanoi Bosambo, — sillä me veikkaamme jonkin määrän putkia suolaa
vastaan, ettei toinen voi seurata katseillaan punaista palloa.
Pikku Isisin päällikkö tiesi, missä punainen pallo oli, koska sitä
kätkevän kupin laidassa oli pieni kolo.
— Herra Bosambo, sanoi hän lainaten sananpartta, — vain rotta tulee
syömään ja viipyy kuolemaansa asti — mutta ellen istuisi sinun majasi
varjossa, niin veisin sinulta jok'ainoan putken.
— Nukusa on pieni eläin, mutta sillä on julma ääni, virkkoi Bosambo
antaen sanan sanasta, ‒ ja minä panen veikkaa, ettet sinä tiedä, missä
pallo on.
Mlaka kumartui eteenpäin.
— Panen sotilaitteni keihäät Ochorin keihäitä vastaan, sanoi hän.
Bosambo nyökkäsi.
— Pääni kautta, sanoi hän.
Mlaka ojensi kätensä ja nosti kuppia, mutta pallo ei ollut siellä. Se
oli viereisen kupin alla, kuten Bosambo osoitti.
Mlakan silmät levisivät.
— Minä en ole sokea, sanoi hän lujasti, — ja sinun kielesi muistuttaa
kuivien tikkujen palamista — krak, krak, krak!
Bosambo otti loukkauksen vastaan tyynesti.
— Silmästä se riippuu, sanoi hän hämäävästi, — me ochorilaiset olemme
tarkkasilmäisiä.
Mlaka nielaisi loukkaavan sanan.
— Minulla on kotona kymmenen säkkiä suolaa, sanoi hän lyhyesti, — ja
minä panen suolani niitä keihäitä vastaan, jotka voitit.
— Sydämeni ja elämäni kautta, sanoi Bosambo ja pani pallon kupin alle.
Hyvin hitaasti hän siirteli kuppeja edestakaisin, muuttaen niiden
asentoa.
— Suolani keihäitäsi vastaan, sanoi Mlaka päättävästi, sillä hän näki
nyt kupin hyvin. Siinä oli pieni naarmu lähellä laitaa.
Bosambo nyökkäsi, ja Mlaka kumartui ja kohotti kuppia. Mutta pallo ei
ollut siellä.
Mlaka henkäisi syvään ja kirosi _Iwan_ kautta — joka on kuolema — ja
tuntematonta laatua olevien paholaisten kautta, sairauden ja isänsä
kautta — joka oli hirtetty — mistä saattoi huomata Mlakan olevan
kuohuksissaan.
— Se riippuu silmästä, sanoi Bosambo pahanilkisesti, — niin kuin
jokivarrella sanotaan: »Ochorilaiset näkevät...»
— Se on valhe! karjaisi Mlaka. — Ochorilaiset eivät näe mitään muuta
kuin tien juosta. Pelataan taas...
Ja taas Bosambo kätki punaisen pallon; mutta tällä kertaa hän sekautui,
sillä hän asetti palloa peittävän kupin epätasaiselle paikalle
jakkaralla. Ja kupin laidan ja kankaan välissä oli pieni rako, josta
pallo paistoi punaisena — eikä Mlaka ollut sokea.
— Bosambo, sanoi hän ylvästellen, — lyön suuren veikan, sillä olen
suuren alueen päällikkö, ja sinä olet pieni päällikkö; mutta tällä
kerralla panen vetoon kaiken.
— Isisin Mlaka, vastasi Bosambo hitaasti, — minä olen myöskin
suuri päällikkö ja Sandin sukulainen naimisen kautta. Olen myöskin
jumalanmies ja puhun valkoisten miesten puhetta ja tunnen pyhän
Antoniuksen, Markuksen, Luukkaan, pyhän Timoteuksen ja muita väkeviä.
Tämä olkoon veto: jos sinä löydät pallon, sinä löydät orjan, jonka nimi
on Ochorin Bosambo, mutta jos sinä kadotat punaisen pallon, kadotat
maasi.
— Tulkoon mongotauti minuun, ellen puhu totta, vannoi Mlaka, — mutta
tähän kaikkeen minä suostun.
Hän ojensi kätensä ja koski kuppia.
— Se on siellä! huhkaisi hän ja nosti kupin.
Punainen pallo ei ollut siellä.
Mlaka ponnahti jaloilleen sieraimet tuhisten.
Hän avasi suunsa puhuakseen, mutta se oli tarpeetonta, sillä
ochorilainen juoksija tuli huohottaen katua myöten tuoden uutisia;
ennen kuin hän pääsi majan luo, jossa hänen herransa istui, kertomaan
niitä, ilmestyi metsäpolulta Sandersin joukon pää.
Sanotaan, että »veren haju kulkee nopeammin kuin mies näkee». Oli tehty
taktillinen virhe, kun tapettiin Sandersin vakooja.
Komissaari oli tahrautunut, likautunut ja parta ajamatonna, sillä
sodan kutsu oli hänet pakottanut rivakasti marssimaan maailman pahinta
metsäpolkua.
Aukealle tuli joukko, rivi rivin jälkeen sinipukuisia hausoja,
paljassäärisiä, sandaalijalkaisia, fessipäisiä, leviten kuin savu
leviää tullessaan kapeasta piipusta. Muodostaen kaksi taistelulinjaa
joukko eteni varovasti, sillä Ochorin kaupungissahan vihollinen majaili.
Bosambo arvasi toimenpiteiden tarkoituksen ja kiirehti komissaaria
vastaan. Sandersin käskystä rivit pysähtyivät, ja puolitiessä kaupungin
ja metsän välillä he kohtasivat — Bosambo ja hänen herransa.
— Herra, sanoi Bosambo kohteliaasti, — kaikki minun omani on sinun.
— Näyttää siltä kuin olisit hengissä, mikä on enemmän kuin odotin,
sanoi Sanders. — Tiedän, että Mlaka, Pikku Isisin päällikkö, majailee
kylässäsi. Sinun on luovutettava hänet minulle tuomittavaksi.
Mlakan tunnen kyllä, sanoi Bosambo varovasti, — ja hänet luovutetaan,
mutta kun sinä puhut Pikku Isisin päälliköstä, niin sinä puhut minusta,
sillä olen voittanut hänen maansa eräällä pelillä.
— Siitä puhumme myöhemmin, sanoi Sanders.
Hän vei miehensä kylään asettaen heidät sen neljälle laidalle; sitten
hän seurasi Bosamboa sinne, missä Mlaka päämiehineen odotti hänen
tuloaan — sillä päällikön vieras ei tule tervehtimään toista vierasta.
— Mlaka, sanoi Sanders, — kaksi tietä on päälliköille, jotka tappavat
hallituksen palvelijoita. Toinen on korkea ja lyhyt tie, niin kuin
tiedät.
Mlakan silmät etsivät sopivaa puuta, ja hän värisi.
— Toinen tie, sanoi Sanders, — on pitkä ja vaivalloinen, ja se tie on
sinua varten. Saat istua Kahleitten kylässä kuninkaani hyvitteeksi.
— Herra, kuinka kauan? kysyi Mlaka värisevällä äänellä.
— Niin kauan kuin elät, sanoi Sanders.
Mlaka alistui elinkautiseen pakkotyöhön filosofisesti — sillä
pahempaakin voi tapahtua.
— Herra, sanoi hän, — olet aina vihannut minua. Olet suosinut muita
päälliköitä ja sortanut minua. Minulta kiellät kaiken suosiosi; vaikka
Bosambolle, sedällesi...
Sanders hengähti pitkään.
— ... annat monia suosionosoituksia, niin kuin kiväärejä.
— Ellen olisi antanut sanaani, sanoi Sanders kylmästi, — niin
hirttäisin sinut, Mlaka, sillä olet valehtelijain isä ja valehtelijain
poika. Mitä kiväärejä olen antanut Bosambolle?
— Herra, tuolla näet sen, sanoi Mlaka ja nyökkäsi päällään kohti
kauhistuttavaa kolmijalkaa.
Sanders meni kapineen luo.
— Bosambo, sanoi hän ärtyisästi, — muistan kolme valkeaa miestä, jotka
tulivat katsomaan kuuta.
— Herra, niin oikein, sanoi Bosambo leikkisästi.
He olivat huhuja, ja he katselivat kuuta tämän kapineen läpi, myöskin
tähtiä.
Hän viittasi viattomaan kaukoputkeen.
— Ja tämän he kadottivat? sanoi Sanders.
Bosambo nyökkäsi.
— He kadottivat sen, ja sen löysi eräs ochorilainen, joka toi sen
minulle, sanoi Bosambo. — Herra, en ole sitä kätkenyt, vaan asettanut
sen paikkaan, jossa jokainen voi sen nähdä.
Sanders silmäsi taivaanrantaa. Metsästä oikealle oli leveä marskimaa;
taka-alalla aamuisen auteren sinessä kohosi kukkula, joka merkitsi
Pikku Isisin kylää.
Hän astui kaukoputken luo ja tähtäsi sen kukkulaa kohti. Sen juurella
oli rykelmä harmaita majoja.
Katso! sanoi hän, ja Bosambo astui hänen paikalleen. — Mitä näet?
— Pikku Isisin kaupungin, sanoi Bosambo.
Katso tarkoin, sanoi Sanders, — se on kaupunki, jonka olet voittanut
eräällä pelillä.
Bosambo nyähti hermostuneesti.
— Kun tulen uuteen kaupunkiini... aloitti hän.
Niin minä myöskin tulen, sanoi Sanders merkitsevästi. Jakkaralla majan
edessä olivat vielä pienet puukupit, ja Sanders oli nähnyt ne sekä
pallon. — Huomenna nimitän uuden päällikön Pikku Isisiin. Kun kuu on
täysi, mm minä tulen katsomaan uutta päällikköä, sanoi hän, ja jos hän
on menettänyt maansa »eräällä pelillä», nimitän kaksi uutta päällikköä,
toisen Isisiin ja toisen Ochoriin, ja ochorilaisilla tulee olemaan
suru, sillä Monrovian Bosambo lähtee heidän luotansa.
Herra, sanoi Bosambo yrittäen viimeisen kerran kuningaskunnan
kokoamista, — sanoit, että jos Mlaka antaa, niin Bosambo pitää.
Sanders otti punaisen pallon ja kätki sen erään kupin alle. Hän muutti
kuppien asentoa hiukan.
— Jos pelisi on rehellistä peliä, sanoi hän, — niin näytä minulle
kuppi, jonka alla pallo on.
— Herra, se on keskimmäinen, sanoi Bosambo arvelematta,
Sanders nosti kuppia.
Siellä ei ollut palloa.
— Huomaan, sanoi Bosambo hitaasti, — huomaan, että herrani Sandi on
myöskin kristitty.
* * * * *
— Se oli leikkiä, selitti Bosambo päämiehilleen, kun Sanders oli
lähtenyt. — Sillä tavoin herrani Sandi aina leikki silloinkin, kun
minä pienenä lapsena hoidin häntä. Menchimis, anna lokalin soida ja
koota miehet suureen palaveriin, sillä minä aion kertoa heille tarinan
Sandista, joka on minun velipuoleni toisesta äidistä...