KEIHÄSSEPPÄ

Akasavasta pohjoiseen ja Isisin vasemmalla rannalla on oikea

norsuruohometsä. Sinne tulevat illan viiletessä ja myöhemmin virtahevot

piehtaroimaan ja seurustelemaan. Sinne tulevat myöskin kauriit ja

pienet, mutta peloittavat puhvelit kylpemään ja juomaan.

Kymmenen mailin matkan viidakko jatkuu keskeytymättä, eikä sen takana

ole puuta tai kukkulaa osoittamassa, millainen maasto on vihreän verhon

takana.

Se on viidenkymmenen mailin laajuinen marskimaa, jonka keskellä on

saari, jonne tien tietävät vain harvat Akasavan miehet, ja sen he

ylpeästi salaavat.

Ei mikään yhtymä, jonka säännöt ovat valtion suuren sinetin

vahvistamat, ole niin suljettu ja niin valikoitu kuin »Vesitien

tietäjät».

Salaisuuden tuntee yksi perhe ja ainoastaan sen miespuoliset jäsenet.

Kerrotaan, että kerran eräs nainen keksi avoimen veden salaisuuden

— sillä siellä on jossakin ruohon keskessä avoin vesi — ja että hän

kielevästi ilmaisi keksintönsä. Hänet otettiin, niin kertoo tarina,

hänen omat veljensä ja veriheimolaisensa ottivat ja hukuttivat hänet

veteen. Mutta tämä on varmasti tapahtunut _kala-kala_, aikoja sitten,

ennen kuin pitkäkätinen ja tarkkasilmäinen oikeus hra komissaari

Sandersin olemuksessa ilmestyi sinne.

Perehtymättömästä tuntuu siltä, että tämä salainen tie oli

merkitykseltään mitätön. Totta, sillä parhaat kalat saatiin riutoilta,

ja perheellä oli sellainen.

Mutta, niin kuin Sanders havaitsi, marskimaalla oli strateginen

merkitys, sillä se erotti Akasavan Isisistä. Se teki äkkiyllätykset,

jollaiset ovat tavallisia eri heimojen välillä, mahdottomiksi, ja

tarjosi oivan suojan pahantekijöille, ja juuri siitä syystä oli

tärkeätä säilyttää salaisuus marskintuntijain omaisuutena.

Sanders oli Akasavan maassa, lähinnä marskia olevassa kylässä, kun

tapahtui onnettomuus.

Rajalta oli kotoisin eräs nainen, joka oli mennyt naimisiin vanhan

Likilivi-nimisen päällikön kanssa. Tämä ei ollut vain kylän päällikkö,

vaan myöskin marskin tuntevan perheen pää, ja hän oli tärkeä mies —

mutta vanha.

Kaikki tietävät, että parhaat keihässepät ja yleensä rautatöiden

tekijät ovat ngombilaiset.

He ovat synnynnäisiä ammattimiehiä, taitavia ja kavalia. Sulkumerkeissä

sanoen he kerran varastivat »Zairelta» pienen alasimen, joka muuttui

keihäänkärjiksi ja teräskupeiksi, ennen kuin sitä osattiin kaivatakaan.

Mutta Likilivi, akasavalainen, oli Joen kuuluisin keihässeppä. Niin

kuuluisa, että metsästäjät ja sotilaat tulivat joka suunnalta ostamaan

hänen aseitaan. Hänen isänsä ennen häntä ja tämän isä olivat myöskin

tehneet keihäitä, mutta ei kukaan niin teräviä ja purevia kuin Likilivi

valmisti suuressa työpajassaan. Ja hän teki niitä ihmeteltävän.

nopeasti, hän ja hänen kolme täysikasvuista poikaansa, niin että he

tulivat rikkaiksi ja mahtaviksi.

Hän oli vanha, liian vanha mieheksi tytölle, joka oli hänen vaimonsa,

ja tämä, joka vihasi häntä ensi hetkestä alkaen, inhosi häntä niin

voimakkaasti, että hänen nuori sydämensä melkein särkyi siitä.

Hän pakeni Likilivin luota, ja hänet saatiin kiinni, tuotiin takaisin

ja piestiin. Hän istui mietiskellen ja koettaen keksiä keinoja, kun

viereisestä majasta kuului. »Tink-tink-tinkitink-tink» Likilivin ja

hänen poikansa moukaroidessa terästä keihäänkärjiksi.

* * * * *

Jos otetaan pala lasia, sormenpään suuruinen, pannaan se huhmareeseen

ja ahkerasti hierotaan ja hakataan sitä, niin saadaan tarpeellisen ajan

kuluessa hienoa, valkeata pulveria, joka on pehmeätä koskettaessa ja

vaikkakin liukenematonta, kuitenkin helposti miehelle syötettävää.

Tulee olla kärsivällinen ja käyttää riittävästi aikaa, jotta pulveri

tulisi »pätevää», niin kuin Rannikolla sanotaan, mutta Mkiballa (se oli

tytön nimi) oli aikaa kyllin valmistautua vapauteensa.

Vanha Likilivi tuli pajastaan eräänä iltapäivänä; hän oli hieman

ärtyinen, sillä eräs tyhmä kyläläinen oli kysynyt häneltä, miten kolme

miestä ehti valmistaa sellaisen määrän keihäitä.

Hän oli vanhuuttaankin ärtyinen; hän ei enää ollut rakastettava, kun

tämä kysymys hänelle tehtiin.

— Aurinko on tullut luokseni, olisi hänen vaimonsa pitänyt sanoa, kun

hän tuli majaan, jossa tämä istui hienontaen jyviä. Valkea jauhe ja

huhmar ja pieni rautapuinen nuija oli salaisessa kätkössä.

Vaimo ei sanonut mitään.

— Ellet puhu minulle, sanoi vanha mies äreästi, — niin murskaan pääsi.

Mutta tyttö ei puhunut mitään.

Hän meni työhönsä, valmistamaan miehelle ruokaa. Hän valmisti tälle

aterian maniokista ja kalasta lisäten harkitun määrän valkeata pulveria.

Vanha päällikkö söi ateriansa mutisten itsekseen ja katsellen vaimoaan

syrjäkarein.

Syötyään hän pieksi vaimoaan, ei erityisemmästä syystä, vaan ainoastaan

tuntien tarvetta piestä häntä, ja meni sitten nukkumaan.

Hän heräsi yöllä. Vaimo ei nukkunut hänen vieressään, niin kuin olisi

ollut hänen velvollisuutensa. Hiilloksen hämärässä valaistuksessa

hän näki tämän istuvan selkä majan seinää vasten, kädet polvilla ja

katselevan häntä vakavin kasvoin.

— Mkiba, ähkyi mies, ja hiki karpaloi hänen ohimoillaan, — minussa on

mongotauti.

Mkiba ei sanonut mitään, eikä toinenkaan enää puhunut.

Tuntia myöhemmin tyttö töhri vartalonsa mullalla ja majan eteen

istuutuen kiljui julki surunsa, ja herännyt kylä kiirehti katsomaan

tavaten Likilivin kuolemaa tekemästä kasvot tuskasta vääntyneinä.

Omaperäistä hoitoa ja voimakkaita alkuasukaslääkkeitä käytettiin, ja

niin päällikkö ei kuollut. Mkiba oli surrut liian varhain.

Monta viikkoa jälkeenpäin Likilivi tointui Hän ei aavistanut mitään.

Heti parannuttuaan hän otti suuren metsästyskeihään varren ja pieksi

vaimoansa.

— Sillä sinä olet hullu, sanoi hän, — muuten olisit kutsunut apua

pikemmin, ja minä olisin parantunut nopeammin.

Tyttö otti pieksämisen vastaan vaieten, tietäen saavansa siten enemmän,

mutta hänen vihansa kasvoi.

Miehen menettely oli kylän asukkaiden mielestä häpeällistä, sillä

alkuasukasväki on ystävällistä, eikä ole tapana miesten piestä vaimoja.

Sitten Mkiba kruunasi tyhmyytensä.

Likilivi, hänen serkkunsa ja poikansa valmistautuivat lähtemään

marskille, jolla he säännöllisesti kävivät — se oli tärkeä ja peräti

salainen retki. Siellä piti pyytää paljon kalaa ja toimittaa muita

salaisia toimituksia — hulluja toimituksia, niin kuin te sanoisitte,

kuten kanan uhraamista ja muuta sellaista, mutta ne olivat Likiliville

ja hänen heimolleen arvokkaita. Muutakin toimitettavaa siellä oli.

Jollakin tavoin Mkiba sai kuulla aiotusta retkestä ja puhui siitä

eräälle naiselle. Se oli anteeksiantamatonta. Se oli vastoin kaikkia

tapoja. Likilivi määräsi perheensä kunnian ylläpitämiseksi julkisen

ruoskinnan.

Eräänä iltana auringon laskiessa päällikkö istui tuolillaan yleisön

seisoessa katselemassa, pojat toivat vaimon ja päällikkö otti ruoskan.

— Nainen, sanoi hän, — teen tämän, jotta koko maailma tietäisi, että

olet häpeämätön ja kunnian tuhooja — kas...

Näin pitkälle hän oli päässyt, kun joukko siirtyi syrjään antaakseen

tietä valkeaan pukuun ja tahrattomaan aurinkohattuun pukeutuneelle

miehelle, jolla oli kädessään mustapuinen keppi.

Likilivi hämmentyi.

— Herra Sandi, sanoi hän häpeillen, — tämä nainen on minun vaimoni ja

aion piestä häntä eräiden rikkomusten johdosta.

Sanders silmäsi häneen epämiellyttävästi.

— Päästäkää tämä nainen, sanoi hän, ja pojat tottelivat.

— Näyttää siltä, sanoi hän hämmästyneelle päällikölle, — että sinä olet

vanha ja paha. Ja kun minä asetan miehen toisten päälliköksi, niin

haluan hänen elävän siten, että tavalliset ihmiset sanovat: »Kas! Niin

kuin herramme elää, niin mekin elämme.» Ja jos hän on paha, niin koko

kylä on paha. Sinä et todellakaan enää kelpaa minun päälliköitteni

joukkoon.

— Herra, sanoi vanhus vavisten, — jos riistät minulta päällikkyyden,

niin kuolen häpeästä.

— Sen teen varmasti, sanoi Sanders, — ja myöskin pieksän sinut, jos

vahingoitat tätä naista, vaimoasi.

Ja Sanders tarkoitti täyttä totta, sillä hän kunnioitti ainoastaan

lakia, joka ei erottanut ikää eikä sukupuolta.

Tytön hän vei erikseen.

— Sinä taas, Mkiba, sanoi hän, — ole ystävällinen tälle miehelle, joka

on sinun puolisosi, sillä hän on vanha ja kuolee pian.

— Herra, minä rukoilen hänen kuolemaansa, sanoi tyttö intohimoisesti.

Sanders katsoi häneen alta kulmien.

— Rukoile, sanoi hän kuivasti, — mutta älä tarjoa hänelle enää lasia

ruoassa, tai minä tulen pian, ja silloin sinä tulet surulliseksi.

Tyttö värisi ja katsoi häneen kauhistuneena.

— Sinä tiedät kaikki, herra, sanoi hän.

Sanders ei koettanutkaan hälventää tätä harhaluuloa hänen

yliluonnollisiin voimiinsa.

— Sinua ei enää piestä, sanoi hän, sillä tyttö oli siinä asussa

— valmistautuneena piestäväksi — joka todisti hänen puolisonsa

julmuudesta.

Sanders käski ihmiset kotiinsa — jotkut olivat hävinneet äkkiä hänen

tullessaan, ja hän vaihtoi muutamia sanoja Likilivin kanssa.

— Oi päällikkö, sanoi hän lempeästi, — mieleni tekee antaa sinulle

kepistäni.

— Olen vanha mies, kärisi toinen.

— Sitä ilkeämpi, sanoi Sanders, — aikoessasi piestä tuota tyttöä.

— Herra, hän puhui naisten kanssa meidän marskisalaisuudestamme, sanoi

päällikkö.

— Vielä vähän tätä salaisuutta, varoitti Sanders, — niin minä tuon

sotilaani ja me kaadamme ruohon, kunnes sinun salaisuutesi ei enää ole

mikään salaisuus.

Koskaan elämässään Likilivi ei ollut kuullut niin ankaraa uhkausta,

sillä marskin salaisuus oli hänen pyhimpiä omaisuuksiaan.

Sanders hymyili itsekseen, kun »Zaire» kiiti myötävirtaan. Nämä

lapselliset salaisuudet häntä huvittivat. Ne olivat osa hänen kansansa

elämää. Vaikka marski olikin mainio puskurialue Akasavan ja Isisin

välillä, se oli nyt vähemmän tärkeä rauhan säilyttäjä kuin muinoin

pahoina aikoina.

Sanders oli eräässä mielessä huviretkellä. Hän oli menossa Ngombiin

tutkimus- ja opetusmatkalle.

Ngombi merkitsee metsää. Kun Stanley ensimmäisenä kulki poikki suuren

maanosan, hän kuuli yhtenään mainittavan satumaisen rikkaasta Ngombin

kaupungista. Vasta kun hän oli tehnyt eräitä tarmokkaita, tuloksettomia

tutkimusmatkoja, hän keksi nimen oikean merkityksen.

Ngombilaisia on, huolimatta siitä, että he ovat metsäläisiä, Suuren

joen varrella, ja vaikka he eroavat varsinaisesta joen väestä sikäli,

että he eivät osaa uida, he ihmeellistä kyllä, ovat mainioita

kalastajia.

Sandersin matka piti siihen Ngombin kaupunkiin, joka on joen varrella,

ja hänen neuvottelunsa tulisi olemaan, kuten hän hyvin tiesi,

ikävänlaatuinen.

Hän näki Ngombin tulien savut — näillä main ollaan huomattavia

raudanmuokkaajia — jo aikaa ennen kuin saapui paikalle. Kun hän kääntyi

antamaan ruorimiehelle ohjeita, niin Abibu, joka seisoi ruorimiehen

toisella puolella, sanoi jotakin bomongoksi, ja mies nauroi.

— Mitä se oli? kysyi Sanders.

— Herra, se oli muuan sukkeluus, sanoi Abibu. — Puhuin ngombilaisista,

sillä Joella on sananparsi, että Ngombin krokotiilit ovat lihavia.

Sukkeluuden huumori on lukijalle tuntematon, mutta Sandersille se oli

kylläkin selvä.

Kaupungin nimi on oikeastaan O'ulu, mutta alkuasukkaat ovat antaneet

sille kuusitavuisen nimen, joka merkitsee »Hukkuvien kaupunkia».

Sanders nyökkäsi.

Tavaton onnettomuus vainosi tätä paikkaa. Viimeisten viiden vuoden

aikana oli sattunut ainakin kaksikymmentä hukkumistapausta. Illalla

olivat miehet menneet kalastamaan. Aamulla heidän vedentäyttämät

kanoottinsa oli löydetty, mutta miehet olivat hävinneet; joko oli Vahva

virta kuljettanut heidän ruumiinsa pois, taikka, niin kuin yleinen

tarina kertoi, vienyt ne johonkin jokivarren salaiseen krokotiilipesään.

Viimeksi sattuneen onnettomuuden johdosta, joka oli vaatinut kolme

uhria, Sanders teki tämän matkan.

Hän käänsi »Zairen» suvantoon ja tuli Ngombin rantaan.

Häntä vastaan tuleva päämies oli savuttunut ja kuumissaan. Hänellä oli

kädessään ammattiinsa kuuluva vasara, ja hän oli varannut monenlaisia

valituksia. Ja vähäisin niistä oli kolmen hyvän työmiehen hukkuminen.

— Miehet, jotka menevät vesille, ovat hulluja, sanoi hän, — sillä ei

ole luonnollista, että muut menevät sinne kuin kalat ja Akasavan koirat.

— Tämä ei ole hyvä palaver, sanoi Sanders terävästi. Koirat ovat koiria

ja ihmiset ihmisiä; siksi, mies, puhu minun läsnäolossani hyvin muista

heimoista, tai joudut suremaan.

— Herra Sandi, sanoi mies katkerasti, — nämä akasavalaiset tahtovat

näännyttää meidät, erittäinkin päällikkö Likilivi.

Se oli vanha kyläin välinen kiista, sillä ngombilaiset pitivät itseään

yksin oikeutettuina valmistamaan kaikkea, mitä kuului rauta-alaan.

— Sillä, niin kuin tiedät, herra, jatkoi mies, — rautaa on näillä main

vaikeata saada.

Sanders muisti muutaman alasimen, joka oli varastettu juuri tässä

kylässä, ja nyökkäsi.

— Ja monta vuotta kuluu, ennen kuin nuoret miehet oppivat taian,

jolla rauta muokataan. Miten se täytyy kuumentaa, miten jäähdyttää,

moukaroida, muodostella ja vasaroida.

— Tiedän sen, sanoi Sanders.

— Ja jos me emme saa niin ja niin paljon suolaa ja niin ja niin monta

putkea kultakin keihäänkärjeltä, jatkoi päämies, — niin näännymme,

koska...

Se oli vanha tarina, yhtä vanha kuin maailma, tarina työn huonoista

tuloksista. Ngombilaiset myivät keihäänsä mitä pienimmällä voitolla.

— Kerran me rikastuimme, sanoi päämies, — koska jokaiselta

kouralliselta, minkä työtä tehdessämme söimme, saimme kaksi keihäitä

kaupitessamme. Nyt, herra, Ngombista menee keihäitä vähän ja

Likiliviltä paljon, kun hän myy halvemmalla.

Sanders huokasi väsyneesti.

— Sellaista tapahtuu muissakin maissa, sanoi hän, — ja kansat pitävät

neuvotteluja, juuri kuin sinä nyt, Mkema. Mutta minä en tiedä keinoa,

millä siitä päästä.

Hän tarkasti kaupungin, sai kaksi suullista tiedonantoa, joista toinen

koski valtion omaisuutta kähveltäneen vangin vapauttamista (juuri

mainitun alasimen), ja toinen naimiskaupan purkautumista, jonka hän

vahvisti. Hän jäi kaupunkiin pitäen illan viileydessä palaverin, jonka

aikana hän muistutti asukkaille uimataidon tarpeellisuutta.

— Kaksikymmentä miestä on hukkunut, sanoi hän, — eikä vieläkään ole

läksyä opittu. Minä sanon teille, että joko te tykkänään pysytte poissa

vesiltä tai opitte vedessäkävelemisen taidon niinkuin isisiläiset ja

ochorilaiset ja akasavalaiset.

Päivällisen jälkeen samana iltana, kun hän vielä oli pohtinut asiaa,

hän jälleen haetti luokseen päämiehen.

— Oi, päällikkö, sanoi hän, — olen ajatellut tätä keihäsasiaa. Sillä

minusta tuntuu, että Likilivi taitavanakaan ei voi valmistaa niin

paljon keihäitä kuin sinä otaksut.

— Herra, puhun totta, sanoi mies varmana.

— Mutta tämän seudun ihmiset ovat metsästäjiä, sanoi Sanders

hämmästyneenä.

— Herra, sanoi päällikkö painokkaasti, — vaikka koko maailma tarvitsisi

keihäitä, niin Likilivi voisi toimittaa ne.

Se oli liioittelua, mutta Sanders sivuutti sen. Hän lähetti miehen pois

ja istuutui pohtimaan asiaa.

Likilivi oli vanha mies, ja jos hän olisi meidän uskoamme, niin

sanoisimme, että hänen olisi ollut parasta alkaa valmistautua parempaa

maailmaa varten. Ainakaan hänen ei olisi pitänyt pohtia kostokeinoja

vaimoaan vastaan. Tämä oli saattanut hänet häpeään kansan edessä. Tämä

oli saattanut hänet Sandin julkisen rangaistuksen alaiseksi. Lisäksi

hän oli saanut Sandin uhkaamaan paljastavansa marskin salaisuuden, mikä

oli pahinta.

Likilivi pohti kylmästi, millä keinoin hän saisi naisen pois päiviltä

Sandin tietämättä, kuka kuoleman oli aiheuttanut. Hänen mieleensä

juolahti monta keinoa. Hän saisi naisen helposti katoamaan... Etsintää

ei toimitettaisi, sillä katoaminen voitaisiin helposti selittää.

Hän palasi työmaaltaan ja tapasi vaimon majasta, jonka oli

rakennuttanut hänelle syrjemmälle, sillä hän ei enää ollut talonvaimo

— useimmille vaimoille häpeä, mutta Mkiballe onni. Vaimo silmäsi

epäluuloisesti, kun Likilivi kumartui tullakseen majaan.

— Mkiba, vaimoni, sanoi Likilivi hymyillen pakotetusta — sinä istut

täällä kaiken päivää, niin kuin tiedän, ja pelkään, että saat

mongotaudin, sillä nuorille ei ole hyvä paeta auringonvaloa ja ilmaa.

Vaimo ei puhunut, vaan katsoi odottavasti.

— On hyvä, että käyt vähän ulkoilmassa, sanoi mies, — sillä vaikka

sydäntäni kivisteleekin sinun kiittämättömyytesi, niin toivon sinulle

hyvää. Ota minun pikku kanoottini ja mene kalastamaan.

— Ellen saa kaloja, niin sinä pieksät minua, sanoi vaimo, joka

kuvitteli miehestä vain pahaa.

— Sydämeni ja elämäni kautta, vannoi mies, — en tee sellaista. Toivon

vain sinun terveyttäsi, koska tiedän, että jos kuolet tautiin, niin

Sandi ajattelee minusta pahaa.

Ja niin tapahtui, että Mkibasta tuli kalastajatyttö. Lapsuudesta asti

hän oli tottunut jokeen ja sen salaisuuksiin. Hän sai hyviä saaliita,

ja mies oli tyytyväinen.

— Pyydä minulle suuri kala, sanoi tämä hänelle eräänä iltana, —

jollaisia harvat kalastajat saavat — jota sanotaan babaksi, kalojen

isäksi.

— Herra ja puoliso, sanoi Mkiba nyreästi, — en tiedä, mistä sellaisia

kaloja saa.

Mies maiskautti huuliaan ja siveli pientä harmahtavaa partaansa.

— Minä, Likilivi, tiedän, virkkoi hän hitaasti. — Ne kalat tulevat

illan pimeydessä Salaisuuden laitaan. Ja kun kuu on juuri noussut, niin

melo norsuheinärantaan, joka kätkee minun salaisuuteni, silloin saat

sellaisia kaloja. Ja ellet saa niitä, Mkiba, niin en sinua pieksä,

sillä sellaiset kalat ovat hyvin juonikkaita.

Yön tullen Mkiba otti ruokaa ja juomaa ja asetti sen pieneen kanoottiin

Likilivin auttaessa häntä.

— Älä sano kenellekään, että olet menossa kalastamaan, sanoi mies,

— muutoin kaikki kyläläiset keksivät, missä niitä kaloja on, ja

pyydystävät niitä itselleen.

Kuu paistoi jo, kun Mkiba lykkäsi kanootin vesille. Hän meloi lähellä

rantaa pysytellen tyynessä, kunnes pääsi kylän näkyviltä; sitten hän

vei kanootin keskivirtaan sen kiertäessä pientä niemekettä, josta

salaisuusmarski alkaa.

Jälleen hän pyrki suvantoon, ja päästyään sinne hän meloi hitaasti

puolisonsa osoittamaan paikkaan.

Hän näki virtahevon seisovan ruho korkealla mudassa, kerran hän oli

katkaista tien uivalta naarasvirtahevolta, joka pyrki poikasineen

rantaan. Hän pysäytti kanootin ja odotti sen menoa, sillä

naarasvirtahepo, jolla on poikanen, voi helposti suuttua.

Viimein hän löysi paikan. Vesi oli tyyni ja melkein paikoillaan, ja hän

heitti siimansa veteen ja istuutui odottamaan.

Vieno virta kuljetti kanoottia hitaasti rantaa kohti, hyvin hitaasti,

huomaamatta. Näillä tienoin ei tuntunut kovaa maata lainkaan. Vihreät

heinät kasvoivat tiheinä vedessä. Kerran kanootti ajelehti niin kauas,

että sen keula tunkeutui kahisten heiniin, ja hänen piti ottaa mela ja

soutaa kauemmas.

Kerran hän oli kuulevinaan ääntä viidakosta, mutta hiljainen yötuuli

puhalsi, ja hän ei kiinnittänyt ääneen mitään huomiota.

Hän veti siimansa kanoottiin, pani niihin täyiksi pieniä hopeakaloja,

joita siihen tarkoitukseen käytetään, ja heitti ne taas veteen.

Tämä synnytti vähän ääntä ja vaimensi pienen teräshaan kalinan, jonka

joku ruohikkoon kätkeytynyt heitti.

Tyttö tunsi veneen ajelehtivan ja meloi. Mutta kaksi vahvaa kättä veti

kanoottia. Ennen kuin tyttö totesi vaaran, oli vene vedetty ruohikkoon

ja käsi tarttui hänen kurkkuunsa tukahduttaen huudot.

— Nainen, jos äännähdätkään, niin tapan sinut! kuiskasi ääni, ja hän

tunsi puolisonsa vanhimman pojan.

Mies astui pimeästä kanoottiin — omansa hän oli ilmeisesti jättänyt

— ja voimakkain vedoin hän kiidätti veneen ruohikon pimeyteen. Tyttö

ei voinut nähdä vettä. Viidakko ympäröi heitä. Ojentaen kättään hän

saattoi tuntea ruohonvarret kahden puolen.

Sinne tänne mutkitellen kanootti painui syvemmälle ja syvemmälle

ruohistoon, ja meloessaan poikapuoli kertoi vaimolle, minkälainen elämä

häntä odotti maalaten sen selvin värein.

Reiteen sidottuna, kuivasta ruohosta tehdyn hameen kätkössä, oli

vaimolla ohut veitsi.

Hän oli pitänyt sitä siellä omia tarpeitaan varten. Hän veti sen ulos

nahkatupesta, kumartui eteenpäin ja koetteli toisella kädellään miehen

paljasta selkää.

— Älä kajoa minuun, nainen, kärisi mies olkansa yli.

— Minä pelkään, sanoi vaimo ja piti kätensä paikallaan, kukin sormi

kylkiluun päällä.

Sormiensa välitse hän työnsi veitsen.

Sanaa sanomatta mies putosi kanootin laidan yli ja nainen heittäytyi

koko painollaan toiselle laidalle estääkseen kanoottia kaatumasta.

Miehen ruumis putosi veteen kovasti loiskahtaen, ja vaimo odotti hänen

nousevan pinnalle. Mutta mitään ei näkynyt, vaikka hän tuijotti veteen

veitsi valmiina kädessään.

Sitten tyttö meloi takaisin samaa tietä kuin oli tultukin, kulkien perä

edellä.

Vaikea oli vesitien hakeminen, samoin joen ja riutan yhtymäkohdan

löytäminen; ei ollut helppoa päästä selville vesille. Tyttö oli jo

melkein turvassa, kun hän kuuli ääntä takanaan ja pysäytti melansa.

Takanaan hän kuuli toisen kanootin tulevan, niin että ruoho kahisi sen

kulkiessa.

Nopein, äänettömin vedoin hän veteli pientä alustaan lopun matkaa ja

tuli joelle juuri kuun laskiessa Ngombin metsän taa. Viidakon varjossa

pysytellen hän kulki kiireesti pohjoista kohti. He eivät voineet

nähdä häntä, keitä nämä salaperäiset »he» sitten olivatkin, ja mikäli

hän voi päätellä, hän oli jo turvassa. Mutta hänen päätelmänsä eivät

lievimmin sanoen olleet varmoja, sillä hän oli vain isisiläinen tyttö,

jonka henkiseen elämään sisältyvät ainoastaan rakastajat ja heidän

mahdollisuutensa. Hänen rinnastaan kohosivat pian nyyhkytykset, kun hän

liikutteli melaansa.

Hän kulki ruohikon reunaa, kunnes tuli toiselle niemekkeelle — sen

lahden rajalle, jossa marski on.

Sen sivuutettuaan hän meloi suoraan keskivirtaan. Takanaan hän ei

nähnyt mitään, mutta siellä oli kuitenkin joitakin epämääräisiä

varjoja, jotka olisivat voineet olla vaarallisia.

Hänen hermonsa pettivät; hän oli pyörtymäisillään, kun hän näki äkkiä

edessään jotakin ja pudotti melansa.

Höyrylaiva tuli häntä vastaan savupiippu kipunoita syösten, ja sen

edellä kulki kuin tietä hakien leveä valoviuhka, häikäisevän kirkas.

Hän istui äänetönnä, nopeasti hengittäen, kunnes virta kantoi hänet

valonheittäjän piiriin.

Hän kuuli valontakaisesta pimeydestä Sandin äänen ja konehuoneen

merkinantajan kilahduksen, kun »Zairen» koneet pantiin peräyttämään.

* * * * *

Likilivi uskoi marskin tutkimattomuuteen yhtä lujasti kuin Msimba

Msambaan tai muihin outoihin jumaliin.

— Nainen on kuollut, sanoi hän pojalleen, — ja veljesi Okara myöskin,

sillä Mkiba oli taitava ja vahva nainen.

Hänestä oli selvää, että jossakin laguunin pohjalla nuo kaksi makasivat

kuoleman syleilyssä.

Kyläläiset suhtautuivat Mkiban häviämiseen miettivästi eivätkä

ryhtyneet häntä haeskelemaan.

— Ilmoitan tämän asian Sandille, sanoi Likilivi.

— Isä, sanoi hänen poikansa, — Sandi meni ohi samana yönä, kuusi yötä

sitten, sillä miehet näkivät hänen paholaistulensa.

— Sen parempi, sanoi Likilivi,

Marskilla oli sattunut muitakin kuolemantapauksia, sillä sairaus

ahdistaa orjia, jotka on kahlittu jaloista ja joita piestään ja jotka

sitä paitsi tekevät työtä yöllä, kun muuten heidän tuliensa savu

herättäisi epäilyksiä.

Likilivi, hänen jäljelläolevat kaksi poikaansa ja kaksi serkkuansa

ryhtyivät hankkimaan uutta työvoimaa.

Kolme yötä he odottivat, ja neljäntenä heidät palkittiin, sillä kaksi

miestä tuli huolettomasti meloen ja vetäen perässään siimoja.

He lauloivat yhdessä ngombilaista laulua metsästäjästä, joka oli

luottanut akasavalaiseen keihääseen ja saanut surmansa.

Pimeydessä kuunteleva Likilivi kirosi heitä hiljaa.

Kanootti oli lähellä rantaa, kun vanhempi päällikön pojista heitti

hakasen ja kanootti vedettiin ruohikkoon.

Kaksi kanoottia tuli sen rinnalle.

— Te lähdette mukaamme tai kuolette, sanoi Likilivi.

— Herra, me lähdemme, sanoivat ngombilaiset heti.

Heidät muutettiin päällikön kanoottiin mukanaan peite, ja heidän

veneensä vei toinen kanootti, käänsi sen kumoon ja laski ajelehtimaan.

Päällikkö odotti, kunnes toinen kanootti palasi, ja sitten molemmat

kanootit lähtivät painumaan marskille.

Tunnin ajan he kulkivat sinne tänne, kunnes viimein toisen kanootin

keula tapasi hiekkarantaan.

He olivat saarella. Savun pistävää hajua oli ilmassa — Likilivillä oli

puita yllin kyllin — ja vankien korviin kuului yksitoikkoinen »klank,

klank, klank» teräksen soidessa terästä vastaan.

Likilivi kiiruhti heitä pitkin kapeaa polkua, joka päättyi aukealle.

Usean tulen valossa vangit näkivät kaksi suurta majaa — pitkiä ja

matalakattoisia. Ne oli jykevästi rakennettu vahvoille paaluille,

ja jokaiseen paaluun oli kytketty mies. Pitkät ketjut kalisivat

heidän jaloissaan sallien heidän vapaasti mennä majaan nukkumaan ja

työskennellä ulkona tulien ääressä.

Siinä he istuivat, kaksitoista toivotonta miestä, takoen keihäitä

Likiliville, taitavia ngombilaisia työmiehiä, jokainen Likilivin

hyödyksi keinotekoisesti »upotettu».

— Täällä te istutte, sanoi Likilivi vaiteliaille katsojille, — ja jos

teette työtä, saatte ruokaa, ja jos ette tee työtä, saatte ruoskaa.

— Näen, sanoi toinen vangituista.

Hänen sävyssään oli jotain outoa, jotakin kuivaa ja uhkaavaa, ja

Likilivi astui taaksepäin hampaitaan näyttäen kuin vihainen koira.

— Pankaa heidät kahleisiin, komensi hän, mutta hänen sukulaisensa eivät

liikahtaneet, sillä vanki oli pudottanut peitteen käsivarreltaan, ja

hänen revolverinsa oli selvästi näkyvissä.

Likilivikin näki sen ja tointui.

— Olet joku Sandin vakooja, sanoi hän hätäisesti. — Vannon, että ellet

puhu mitään tästä, niin annan sinulle norsunluuta ja kalliita lahjoja

ja teen sinut rikkaaksi mieheksi.

— En puhu, sanoi toinen, ja katsoessaan tarkemmin ruskeita

kasvoja Likilivi havaitsi tällä ngombilaisella harmaat silmät ja

epämiellyttävän hymyn, juuri kuin Sandersin hymyn, kun tämä lähetti

miehiä Kahleittenkylään kärsimään rikoksista rangaistusta.