Tämä on moraalinen tarina. Voitte mennä mustiin maihin oppimaan
moraalia ja saada ihmissyöjiltä mitä luotettavimpia siveyssääntöjä.
Sillä ihmissyöjät ovat suuressa määrin tarkkoja, erittäin häveliäitä
— vaikkakin tavallisen Bogran alkuasukkaan valokuva voi antaa aihetta
yhteen ja toiseen ajatukseen — puhtaita puheissa ja tavoissa. Jos he
syövätkin ihmisiä, niin se johtuu siitä, että he pitävät senlaatuisesta
lihasta. He eivät ole parempia eivätkä pahempia kuin kasvissyöjät,
jotka myöskin tarkoin valikoivat syötävänsä.
Alkuasukkailla on omat tapansa, ja he noudattavat perheperinteitä.
Kaksi veljestä eli Isisin maassa pienessä kylässä, ja kun heidän isänsä
kuoli, niin he lähtivät maailmalle hakemaan onneaan. Toisen nimi oli
Mkamdina ja toisen nimi Mkairi. Mkamdina, joka oli rohkeampi, meni
rajan yli Suuren kuninkaan alueelle ja myi siellä itsensä orjuuteen.
Niihin aikoihin Suuri kuningas oli hyvin suuri ja hyvin vanha; niin
suuri, että mikään brittiläinen kuvernööri ei uskaltanut muuta kuin
pyytää häntä olemaan harjoittamatta julmuuksia.
Tämä Mkamdina oli älykäs nuorukainen, hyvin taitava ja sieti hyvin
pitkälle haukkumisia. Hänellä oli hovimiehen kaikki ominaisuudet.
Ei ole sen vuoksi ihmeteltävää, että hän saavutti aseman kuninkaan
perheessä, istui hänen oikealla puolellaan aterialla ja meni naimisiin
kuninkaan mielitietyn kanssa, jonka tämä hylkäsi.
Hän tuli rikkaaksi ja voimakkaaksi, oli kuninkaan pääministeri
valliten elämää ja kuolemaa tämän poissaollessa. Hän valikoi herransa
tanssitytöt, ja kun hänellä oli niissä asioissa hyvä maku, hän sai
hyvän palkinnon.
Niin hän eli onnellisena, mahtavana ja tyytyväisenä.
Toinen veli, Mkairi, ei ollut yhtä onnekas. Hän asettui pieneen kylään
Henkien putouksen lähelle ja köyhänä miehenä, pystymättä hankkimaan
muuta kuin yhden vaimon, hän uutterasti raivasi maatilkkua. Siihen hän
kylvi työteliäästi, korjasi hyvän sadon ja myi tuotteensa saaden hiukan
voittoa.
Hän kuuli veljensä menestyksestä, ja kerran, huolimatta Sandersin
käskyistä, Suuren kuninkaan pääministerin maalattu kanootti tuli
komeasti jokea myötävirtaan, tuoden lahjoja köyhälle veljelle.
Sanders kuuli tästä ollessaan tarkastusmatkalla ja meni katsomaan
Mkairia.
— Herra, niin on asia, sanoi mies alakuloisesti. — Suuret lahjat sain
veljeltäni, joka on orja. Suolaa ja viljaa ja keihäänkärkiä hän lähetti
minulle.
Sanders katsoi ympärilleen ja näki köyhän pellon, jonka mies oli
muokannut.
— Ja kuitenkaan, Mkairi, sanoi hän, — tämä ei ole rikkaan miehen
puutarha, enkä näe sinulla hienoja vaatteita enkä vaimoja, joita saat
suolalla.
— Herra, sanoi mies, — lähetin lahjat takaisin, sillä sydäntäni särkee
se, että veljeni on orja ja minä olen vapaa; ja antaisin elämäni
voidakseni maksaa hänen hintansa.
Hän kertoi Sandersille lähettäneensä miehen kysymään, mikä hinta oli,
ja Sanders sattui olemaan itse paikalla, kun Suuri kuningas huvikseen
lähetti sanan, että hinta oli kymmenentuhatta matakoa — matako oli
messinkiputki.
Seitsemän vuotta — pitkiä, piinallisia, kärsimyksentäyteisiä,
vaivalloisia vuosia — Mkairi muokkasi maataan, myi ja osti, antoi
myöten ja tinki, kunnes hänellä oli kymmenentuhatta matakoa. Nämä hän
pani kanoottiinsa ja meni sen maan rajoille, jossa Suuri kuningas
hallitsi, ja tuli siten veljensä ja veljensä herran eteen.
Suuri kuningas nauroi, mutta veli ei nauranut, sillä hän kiukustui
veljensä yksinkertaisuudesta.
— Mene takaisin putkinesi, sanoi hän. Hän istui suurenmoisessa
majassaan ympärillään nauravat vaimot ja orjat. — Ota putkesi, Mkairi
veljeni, ja tiedä, että on parempi olla orja kuninkaan majassa kuin
vapaa mies, joka tonkii peltoja.
Ja Mkairi palasi maahansa sydän kipeänä.
Kolme viikkoa myöhemmin Suuri kuningas kuoli. Nyt ilmenee tämän lyhyen
tarinan moraalinen puoli. Sillä tavan mukaan, kun Suuri kuningas
makasi paareillaan, otettiin Suuren pääorja — ja se orja oli Mkamdina
— ja häneltä leikattiin pää, jotta hänen ruumiinsa voitaisiin asettaa
palvelemaan herransa sielun tarpeita toisessa maailmassa.
Ja Suuren kuninkaan poika hallitsi hänen sijastaan ja kuoli aikanaan
väkivaltaisesti.
— Tuossa tarinassa on hyvän pyhäkoulukertomuksen perustus, sanoi
hausakapteeni.
— Hm, murahti Sanders, joka ei ollut ensinkään halunnut antaa aihetta
sellaisiin tarinoihin.
— Eriskummallinen pentele, tuo vanha kuningas, sanoi hausa
miettiväisenä, — ja poika oli vielä eriskummallisempi. Sinä hirtit
hänet jostain syystä, vai miten?
— Olen sen unohtanut, sanoi Sanders lyhyesti. — Jos sinun helvetilliset
joukkosi olisivat suolansa arvoiset, ei tarvitsisi ketään hirttää. Mikä
se on?
Hänen palvelijansa seisoi hausapäällikön majan ovella.
— Herra, tässä on kirja, sanoi mies.
Sanders otti mieheltä tahritun kirjekuoren. Siinä oli osoite arabian
kukkaiskielellä:
Herra komissaarille. Joka on kaupungissa siellä, missä joki on
levein lähellä merta. Kaksi lipputankoa pystyssä ja paljon sotilaita
näkyvissä. Mene nopeasti ja Jumala olkoon kanssasi.
— Kuka tämän toi?
— Eräs arabialainen, sanoi mies, — joka on kaupitellut ylimaassa.
Sanders repi kirjeen auki. Hän silmäsi ensin nimikirjoitusta
kirjeen yläkulmassa ja huomasi sen olevan Ahmedin, hänen salaisen
palveluskuntansa luotettavan päällikön.
Sanders luki kirjeen sivuuttaen kukkivan johdannon, jossa Ahmed pyysi
kohtaloa ja sen valtuutettuja asiamiehiä tuomaan onnea komissaarin
huoneelle.
On hyvä, että saan kertoa sinulle tämän, vaikkakin minun on kätkettävä
silmäni puhuessani sinun perheeseesi kuuluvasta naisesta.
(Sanders ei ollut milläänkään harhaiskusta, joka yhdisti viattoman
naislähetyssaarnaajan nimen hänen omaansa.)
Tästä jumalanaisesta, joka parhaillaan on Joella, kuuluu monta
tarinaa, joista jotkin tietävät hänen itkevän öisin, koska kukaan
akasavalainen ei tunnusta jumalataikaa.
Ja olen kuullut erään isisiläisen naisen, joka on hänen palvelijansa,
kertovan, että tämä jumalanainen menisi takaisin omaan maahansa, mutta
hän on vain häpeissään, kun niin harvat ovat oppineet Jumalaa. Hänellä
on myöskin kuumetta. Lähetän tämän erään arabialaisen myötä, ystäväni
Ahmedin, joka on viisi päivää etsinyt Akasavassa miestä, joka on
varastanut vuohia.
Sanders nauroi avuttomana.
— Se tyttö on minun kuolemani, sanoi hän.
Hän lähti lähetysasemalle samalla tunnilla.
Tyttö voi sangen hyvin, mutta oli kalpea ja väsynyt; hän oli
huomattavan iloinen nähdessään Sandersin.
— Oli oikein hyvä, että tulitte, sanoi hän. — Olin jo menettämässä
luontoni; olin puoliksi päättänyt lähteä kotiin Englantiin.
— Toivon, etten olisi tullut, jos niin olisi laita, sanoi Sanders
tylysti.
Tyttö hymyili.
— Tuo ei ole kaunista puhetta, hra Sanders, sanoi hän.
Sanders otti hellekypärän päästään ja osoitti jokseenkin paljaaksi
ajeltua päälakeaan.
— Näettekö näitä? kysyi hän.
Tyttö katsoi ihmeissään.
Hän ei nähnyt mitään muuta kuin tiilenvärisiksi päivettyneet kasvot,
kaksi vakavaa, harmaata silmää, jotka ympäristössään näyttivät melkein
sinisiltä.
Hän näki laihat kasvot, ohuen, suoran nenän, voimakkaat leukaluut ja
melkein paljaan pään.
— Mitä minun pitäisi nähdä? kysyi hän.
— Harmaita hiuksia, sanoi Sanders hymyillen.
Tyttö rypisti kulmiaan viehättävän hämmentyneenä.
— On vaikeata nähdä minkäänlaisia hiuksia, tunnusti hän. — Mutta
tahdotteko kääntää päätänne hiukan? Niin näen todellakin jotakin, joka
voisi olla harmaata.
— Ne ovat kyllin harmaita, sanoi Sanders hiukan hymyillen. Hän oli
tytön seurassa tuttavallisempi kuin oli kenenkään muun valkoihoisen
naisen seurassa koskaan ollut.
— Ja mitä ne sitten merkitsevät? kysyi tyttö.
— Huolia — teistä, sanoi Sanders. — Hyvä Jumala! Ettekö ole saanut
tarpeeksenne näistä ihmisistä? Minusta tuntuu kuin kuluttaisin puolet
aikaani kulkien edestakaisin jokea vartioiden, etteivät he pääse
syömään teitä. Ei voida rakentaa hiekalle, mutta te aiotte perustaa
silkalle vedelle.
— Tarkoitatteko, että uskonnollisella opetuksella pitää olla pohjanaan
jokin sivistysmäärä? kysyi tyttö hiljaa.
— Jotakin sellaista. Kuulkaapas, nti Glandynne; tuo mies, joka
työskentelee puutarhassanne, on yksi oppilaistanne, eikö ole?
Tyttö nyökkäsi.
— Hän on avuliain mies, mitä minulla on; hän kulkee ulkokylissä
saarnoja pitämässä.
— Mikä hänen nimensä on?
— Kombolo, sanoi hän.
Sanders kutsui miehen luokseen. Hän oli paksu, hyvänluontoinen
alkuasukas, »jonka sisäisen ja henkisen kehityksen ulkonaisena ja
näkyvänä merkkinä» olivat housut ja liivi.
— Kombolo, sanoi Sanders Isisin murteella, — sanotaan, että sinä olet
hyvä jumalamies.
— Herra, niin on laita, sanoi mies kumartuen, — sillä minussa on pyhä
henki, joka saattaa minut puhumaan ihmeellisesti.
— Ja sinä kuljet monissa kylissä.
— Julistaen Sanaa, herra, sanoi mies nyökäten.
— Käytkö koskaan niiden luona, jotka asuvat Onnellisten ajatusten
metsässä? kysyi Sanders hiljaa.
Mies vapisi.
— En, herra, siellä en käy, sanoi hän.
— Miksi?
Kombolo siirteli paljaita jalkojaan ja seisoi toisella jalallaan
hämmästyksissään.
— Herra, siellä metsässä on paholaisia ja henkiä, niin kuin tiedät,
sanoi hän.
— Käytkö koskaan Ngombin metsän kylissä? kysyi Sanders viattomasti.
Taas mies vapisi.
— En koskaan käy siellä, Sandi, sanoi hän, — koska, niin kuin herra
tietää, Msimba Msamba kulkee siellä.
Tyttö seurasi keskustelua kulmat rypyssä.
— Kuka on Msimba Msamba? kysyi hän.
— Hän on vihreä paholainen, joka kulkee öisin, sanoi Sanders hymyillen,
— ja on hyvin hirvittävä.
Kombolo nyökkäsi päätään tarmokkaasti.
— Se on totta, äiti, sanoi hän vakavasti. — Olen itse nähnyt hänet.
Tytön kasvot osoittivat tavatonta hämmästystä.
— Mutta Kombolo, sanoi hän hätäisenä, — tiedäthän, ettei ole sellaisia
kuin paholaisia.
Kombolo tuli hämilleen.
— On varmaa, neiti, sanoi hän, — että paholaisia on, sillä emmekö
lue hänestä — paholaisesta, vanhasta kehnosta — joka täyttää meidät
pahoilla ajatuksilla?
— Mutta se on erikseen, alkoi tyttö avuttomana.
— Paholainen on paholainen, sanoi Kombolo filosofisesti, — ja vaikka
sinun maassasi on vain yksi paholainen, niin täällä on monta, sillä,
neiti, olethan kertonut, että täällä on paljon sellaisia kärpäsiä
ja petoja, joita et ole nähnyt omassa maassasi. Niin täällä myöskin
täytyy olla paholaisia, vaikkakaan ei ehkä niin voimakkaita kuin teidän
valkeiden ihmisten Pääpiru.
Sanders nyökkäsi ja käski hänet pois ja istui vihellellen, iloiten
sisimmässään, tytön pohtiessa asiaa perin pohjin.
— No? sanoi Sanders viimein.
— Ette tee asiaa helpoksi, sanoi tyttö, ja kauhukseen Sanders huomasi
hänen olevan itkuun purskahtamaisillaan.
— Minusta teidän on epäystävällistä kylvää epäilystä Kombolon mieleen.
On kyllin ankaraa taistella heidän taikauskoaan vastaan...
— Mutta..., väitti liikuttunut komissaari.
— ... ilman että samalla täytyy taistella viralliselta taholta
levitettyä taikauskoakin vastaan.
Hän nyyhkytti.
— Mutta, neiti Glandynne...
— Tiedän, mitä aiotte sanoa — haluatte, että lähden kotiin. Tuotan
teille liian paljon huolta. Saatan hiuksenne harmaiksi ja riistän
kaiken aikanne. Mutta minä aion jäädä tänne.
Hän nousi ja polkaisi jalkaansa.
— Älkää suuttuko...
— En ole suuttunut...
— Älkää loukkaantuko...
— En ole loukkaantunut. Tiedän olevani sopimaton työhön; en koskaan
aikonutkaan evankeeliselle alalle. Tulin sairaanhoitajattareksi, ja jos
olisin tietänyt saavani työskennellä yksin, en olisi koskaan tullutkaan.
— Menkää sitten takaisin, sanoi Sanders innokkaasti, — palatkaa siihen
elämään, joka on teitä varten. Sanon isä Wellsille, että hän tulee ja
ottaa haltuunsa teidän asemanne.
— Katolinen! sanoi tyttö halveksien.
— Niinkö? kysyi Sanders, joka ei välittänyt uskontunnustuksista. —
Kuitenkin...
— Ja sitä paitsi, sanoi tyttö, — minulla ei ole mitään luovutettavaa.
Olen ollut täällä lähes vuoden ja ainoa käännykkini on tämä mies, joka
uskoo vihtoihin paholaisiin. Oh, hra Sanders!
Hän murtui ja etsi kiireesti nenäliinaa vyöstään.
— Herra Jumala! sanoi Sanders ja peräytyi kiireesti.
Hän näki tytön jälleen illalla. Tämä oli tyynempi ja suostui kuulemaan
järkipuhetta.
— Olkaa asemalla vielä kolme kuukautta, sanoi Sanders. — Maa on ollut
hiukan kuohuksissa teidän tulonne jälkeen. Ymmärrän, ettette halua
tunnustaa pettymystänne.
Tyttö yskäisi pahaa ennustavasti.
— Ei siksi, että syy olisi teissä, jatkoi Sanders kiireesti, — kaukana
siitä. Mutta olisi eri asia, jos voisitte osoittaa jotain valmista
työtä...
— Tietenkin olisi, sanoi tyttö lyhyesti. Huomaten sitten olleensa
epäkiitollinen hän hymyili kyynelten läpi. — Taidan olla liian
maailmallinen tähän työhön. En ole tyytyväinen siihen tietoon, että
olen tehnyt parhaani. Haluan nähdä tuloksia.
Rajattomasti hämmästyneenä Sanders taputti tyttöä kädelle.
Ja vielä suuremmaksi hämmästykseksi itselleen hän kertoi tytölle
tarinan kahdesta veljestä, ja tyttö kuunteli innostuneena.
— Se on paras lähetyssaarnaajakertomus, minkä olen koskaan kuullut,
sanoi hän.
— Lähden huomenna, sanoi Sanders lakattuaan kiroilemasta itseään. —
Menen Lukalelaan tutkimaan naisenpieksämisjuttua ja sitten mustaan
maahan.
Hän ei maininnut sitä, että oli menossa Ochoriin — hänellä oli siihen
syynsä. Mutta Ochoriin hän kuitenkin meni. Hänen menettelylleen oli
ominaista, ettei kukaan tiennyt, minne kulloinkin oltiin menossa.
Komissaari seisoi kannella ruorimiehen vieressä ja kädellään
viittaamalla tänne tai tuonne määräsi laivan suunnan.
Jos hän tahtoi, niin laiva pyörsi vasemmalle tai oikealle rannalle
— jos hän halusi, niin laiva kulki suoraan yön tuloon asti, jolloin
puunottopaikka oli hänen lähin päämääränsä.
Ennen yön tuloa, myöhään iltapäivällä, hän saapui puunottopaikalle,
johon hän oli vuosi sitten kaadattanut kymmenen puuta jättäen ne
kevääksi kuivumaan. Kahden tunnin ajan »Zairen» miehet sahasivat ja
pilkkoivat kaadettuja puita pinoten ne alakannelle.
Yöllä »Zaire» jatkoi matkaa. Ruorimiehen oikealla puolen oleva suuri
lamppu sähisi ja paukkui, kun Sanders väänsi siihen sähkövirran, ja
valkea valoviuhka levisi laivan eteen. Se tarkkasi vettä huolellisesti
— suuri, vakaa silmä, joka katsoi tarkoin riuttoja ja hiekkasärkkiä.
Puolenyön tienoissa Sanders pysähtyi hieman levähtääkseen.
Hän tuli Ochoriin iltapäivällä, ja hänen keskustelunsa Bosambon kanssa
oli lyhyt.
Illalla hän oli mennyt, ja laiva kulki takaisin Lukalelaan.
* * * * *
Bosambo istui oikeutta elämänsä joka aamu, lukuunottamatta niitä,
joina Koraani kielsi työn ja huvittelun ja jotka hän puolinaisesti
tiesi, mutta joita hän toisaalta kuitenkin noudatti — hänen vaimonsa
oli muhamettilainen ja oli tehnyt isännästään kuuliaisen, vaikkakin
huolettoman käännykin.
Ramadanin paaston aikaan Bosambo ei tehnyt työtä, vaan pakeni metsän
yksinäisyyteen, johon hän edellisenä päivänä jo vei niin suuren
ruoka- ja juomavaraston, että se varmasti riitti pitkällisten
kahdenkymmenenneljän tunnin ajaksi. Sillä vaikkakin hän mielellään
huvitti vaimoaan, ei hän sitä tehnyt silloin, kun siitä ei hänelle
itselleen ollut hupia.
Sandersin käynnin jälkeisenä aamuna Bosambo istuutui leikkauksin
koristetulle tuolilleen — joka oli lahja Sandersilta — maalattu
punaisen, vihreän ja keltaisen kirjavaksi (maali myöskin oli lahja
Sandersilta, vaikkakaan tämä ei itse sitä tietänyt), ja käsitteli
kansansa pikku vastoinkäymisiä.
— Herra Bosambo, sanoi eräästä ulkokylästä oleva hoikka nuorukainen, —
minulla on kaksi vaimoa; toisen ostin hänen isältään kolmesta nahasta
ja toisen sain suuren sodan (Akasavan) jälkeen. Nyt on ostamani nainen
pannut häpeän päälleni, sillä hänellä on rakastaja. Ennen sinun
tuloasi, herra, olisin voinut pistää hänet kuoliaaksi; mutta nyt hän ja
toiset naiset nauravat pieksämisellemme ja jatkavat syntiään.
— Tuo nainen tänne! sanoi Bosambo.
Nuori mies kiskoi hänet esille, kuusitoistavuotiaan, sievän tytön,
jonka silmissä oli nauru ja joka ei hävennyt.
— Nainen, sanoi Bosambo ankarasti, — vaikkakaan kuolema ei odota sinua
Sandin käskyjen ja minun tahtoni vuoksi, on keinoja, niin kuin tiedät,
viisauden opettamiseksi sinulle. Olen rakentanut vankilan lähelle Unien
metsää, johon paholaiset tulevat öisin, ja se näyttää olevan sovelias
paikka sinulle.
— Herra, kauhistui nainen, — minä pelkään.
— Mutta en kuitenkaan lähetä sinua sinne, sillä minä rakastan kansaani,
sanoi Bosambo. — Sinun pitää mennä jumalanaisen luo, joka asuu
Kosumkusussa, ja tehdä, mitä hän sinulle sanoo. Ja sinun tulee sanoa
tulleesi oppimaan uutta jumalataikaa, ja hän kertoo sinulle ihmeellisiä
asioita, mitä vain tahtoo, ja oikealla hetkellä sinun tulee sulkea
silmäsi ja sanoa: »Aa-min».
— Herra, tämän minä teen, sanoi tyttö.
— Sinun käy hyvin, jos teet niin, sanoi Bosambo.
Seuraavana oli mies, joka vaati naapuriltaan vuohia korvaukseksi muista
eduista, joita tämä oli nauttinut:
— Sillä hän sanoi puhuen pahalla ja valheellisella kielellä: »Jos sinä
autat minua kalanpyynnissä, niin annan sinulle vuoheni ensimmäiset
uuhet sateiden jälkeen.»
Riita keskittyi sanoihin »sateiden jälkeen», sillä osoittautui, että
vuohet kantoivat ennen sadeaikaa.
— Tämä on vaikea juttu, sanoi Bosambo, — ja minä tarvitsen aikaa
keskustelukseni siitä Sandin kanssa. Sinä, Kolo, menet jumalanaisen luo
Kosumkusuun, ja sinä myöskin, hän jatkoi viitaten toiseen riitapuoleen,
— ja siellä saatte oppia jumalataikaa ja tehdä kaikkea, mitä hän
haluaa, ja sanotte hänelle tulleenne oppimaan hänen viisauttaan, ja
ajan kuluessa minulle selviää, kuka on oikeassa kuka väärässä.
Ja joka miehelle ja joka naiselle hänellä oli vaihtoehtona joko kärsiä
rangaistus tai mennä jumalanaisen luo oppimaan viisautta ja järkeä.
Jotkut murisivat.
— Herra, minä en mene, sanoi eräs mies painokkaasti, — sillä tämä
jumalanainen puhuu kevytmielisesti minun jumalastani ja minun
ju-justani, enkä halua oppia uutta jumalataikaa.
— Sitokaa hänet puuhun, sanoi Bosambo kylmästi, — ja ruoskikaa häntä,
kunnes hän sanoo: »Aa-min».
Halulliset kädet sitoivat onnettoman puuhun ja virtahevonnahkainen
ruoska vihelsi ilmassa kerran, toisen, kolmannen...
— Aa-min, ulvoi uhri, ja hänet päästettiin pyhiinvaellusretkelle
Kosumkusuun.
Palaverin päätyttyä Bosambo kulki kylän katua pitkin yhdessä
pääneuvonantajansa, vanhan ja viisaan Olomon kanssa.
— Herra, sanoi Olomo päätään pudistaen, — en pidä tällaisesta uudesta
hallitustavasta, sillä ei ole oikein, että kaikki Ochorin nuoret...
Bosambo pysähtyi ja katsoi häneen miettivästi.
— Olet oikeassa, Olomo, sanoi hän lempeästi, — ei ole viisasta, että
ainoastaan nuoria lähetetään. Minua kovin miellyttäisi, jos sinäkin
menisit sinne.
— Herra, en halua, sanoi hätääntynyt vanhus.
— Sillä olisi hupaista, kun toisit uutisia minulle kansastani, jatkoi
Bosambo, — ja sinä voisit opettaa heitä, viisas kun olet, miten pitää
sulkea silmät ja sanoa: »Aamin», kun tiettyjä sanoja on sanottu; ja
sinä voisit estää heidät karkaamasta.
— _Iwan_ kautta, minä en mene! sanoi vanha mies väristen kärsimättömänä.
— _Iwan_ kautta, sinä menet, sanoi Bosambo, — tai minä otan sinua
parrasta, vanha pukki, ja raahaan sinua pitkin kylän katua.
— Olen sinun orjasi, mutisi Olomo ja kömpi tekemään matkavalmistuksia.
* * * * *
Sanders viipyi Lukalelassa kauemmin kuin oli arvellut. Ja siellä oli
eräässä metsäkylässä puhjennut beri-berikuume, joka oli vaatinut hänen
pysähdystään. Hän tuli lähetysasemalle ihmetellen, toivoen ja hieman
pelätenkin.
Hän meni rannalle ja käveli kapeaa polkua ja tytön itselleen muokkaaman
puutarhan läpi: tyttö tuli häntä vastaan puolimatkassa.
Loistava, iloinen tyttö, jossa ei näkynyt merkkiäkään sairaudesta.
Sandersin sydän pamppaili.
— Oi, hra Sanders, sanoi tyttö ojentaen molemmat kätensä tervehtiäkseen
häntä, — en voi sanoa, miten iloinen olen teidät tavatessani. Minulla
on ihmeellisiä uutisia.
Sanders punastui syyllisenä ja tunsi olonsa hirvittävän epämukavaksi.
— Todellakin! saattoi hän vain sanoa.
Ja sitten tyttö kertoi loistavan tarinan. Miten hänen pikku joukkonsa
oli kasvanut melkein ihmeitä lähentelevän nopeasti; miten uutiset
olivat kulkeneet ja pyhiinvaeltajia tullut — ei yksitellen, vaan neljin
viisin — päivä päivältä — miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja.
— Tavatonta! sanoi Sanders. — Nyt kai teillä on jotakin jätettävää
asemalla isä...
— Jättää tämä! huudahti tyttö ihmeissään. — Jättää kaikki nämä
ihmisraukat! Hylätä heidät! Tietenkään en tee mitään niin rikollista.
Sanders ei pyörtynyt.
— Mutta — mutta, sanoi hän, — haluavatko he olla täällä?
— Ensin eivät tahtoneet, mutta kun olin kertonut heille teidän
tarinanne, ymmärsivät he asemansa.
— Oh! sanoi Sanders. Hän malttoi mielensä ja meni laivalle.
* * * * *
Bosambo meloi virtaa alas tapaamaan komissaaria ja uskomaan huolensa
hänelle.
— Herra, sanoi hän rauhallisesti, — en luullut, että tämä uusi palaver
miellyttäisi kansaani. Olen lähettänyt kansani kukan jumalanaiselle,
eivätkä he palaa takaisin.
— Niin on kirjoitettu, sanoi Sanders.
He olivat kohdanneet keskellä jokea. Juuri kun »Zaire» oli kääntynyt,
oli Bosambo tullut laivan vierelle, ja nyt he seisoivat kannella
yhdessä, yhteisen pettymyksensä vaientamina.
Rannalta kuului laulun sävel. Se oli uusien käännykkien iltavirsi.
Laulu loppui, tuli tauko, ja sitten kuului voimakas kuoro.
— Aa-min! vastasi Bosambo. — Ja herra, minä opetin heille sen sanan.