Vain alkuasukas voi tarkoin mitata alkuasukkaan mielen syvyydet.
Sanders oli siitä omituinen, että hänellä oli eräs merkillinen
ominaisuus — hyvä käsityskyky.
Hän erehtyi harvoin, koska hän ei turvautunut sääntöihin. Hän
tiesi esimerkiksi, että alkuasukkaan muisti on lyhyt, mutta oli
kuitenkin valmis kuulemaan jonkun harmaapartaisen nelikymmenvuotiaan
yksityiskohtaista selostusta tapahtumasta, joka oli sattunut
parikymmentä vuotta sitten ja jonka hän itse oli täysin unohtanut.
Muuan tieteellinen retkikunta kulki kerran Ochorissa — muistaakseni se
oli tähtitieteellinen, ja kun he tarvitsivat jotakin, niin he menivät
ja ottivat.
Bosambo, päällikkö, valitti, sillä hän tunsi rahan arvon niin hyvin,
ettei ottanut vastaan espanjalaista douroa puraisematta sitä eikä
sekoittanut Saksan markkaa shillinkiin.
Sanders oli salaisesti pahoillaan retkikunnan menettelystä, mutta
katsoi tarpeelliseksi puolustaa maanmiestensä tekoja.
— He olivat hallituksen lähettämiä, sanoi hän silloin, — ja sitä paitsi
valkeita miehiä. Ja se on valkoisten miesten tapa.
Bosambo ei sanonut mitään, mutta muisti.
Vuosia myöhemmin tapahtui jotakin Akasavassa, ja onnettomien
olosuhteiden vallitessa Sandersia uhkasi kaksi miljoonaa puntaa maksava
sota ja koko hänen työnsä tuhoutuminen ja kuolema.
Tämä tapahtui syksyllä. Elonkorjuun aikana komissaari Sandersin alaiset
maat olivat olleet aivan hiljaiset ja rauhalliset. Sato oli ollut hyvä,
kalaa oli joessa viljalti, kulkutauteja ei nimeksikään.
— Eikä yhtään rikosta, sanoi Sanders itsekseen ja siveli kasvojaan. —
Pieni maanjäristys olisi nyt tervetullut.
Eurooppalainen lukija voi kauhistua tätä tunteettomuutta, mutta Sanders
tiesi.
Jokivarrelta saapuneet tiedot olivat olleet tyydyttäviä — jos ollaan
tyytyväisiä yleiseen hyvinvointiin ja vaurauteen. Isisiläiset,
ngombilaiset, akasavalaiset, bolegilaiset, bomongolaiset — kaikki nämä
kansat olivat hiljaisia ja hyvinvoipia.
Ainoat huolestuttavat tiedot tulivat Ochorista. Siellä oli salaperäinen
tuli hävittänyt viljan puoliksi — tuli, joka oli ilmaantunut yht'aikaa
kahteenkymmeneen eri viljelmään. Myöskin ilmoitettiin, että Bosambo,
päällikkö, kohteli alaisiaan tavallista ankarammin.
Sanders tuli hyvin miettiväiseksi, kun sai kuulla nämä uutiset, sillä
Bosambo oli viekas ja taitava mies, joka tunsi alkuasukkaat yhtä hyvin
kuin Sanders itse. Sanders teki omat johtopäätöksensä ja valmistautui
pitkälle matkalle. Hän astui pieneen alukseensa aamun sarastaessa.
Edellisinä päivinä miehet olivat pinonneet puita »Zairen» alakannelle,
kunnes »Zaire» näytti puutavaralaivalta. Alhaalla teräskannella,
pienen komentosillan edessä olevassa syvennyksessä, perässä olevalla
tasakannella, jossa tavallisesti oli uneliaita hausoja, oli nyt
miehenmittaisia halkopinoja.
Sitä paitsi oli useita kasoja kiiltävää, mustaa kivihiiltä, jota
koneenkäyttäjä Joka piti erittäin suuressa arvossa, mikäli hän ymmärsi,
sillä hiili ei ole Joella aivan tavallista.
»Zaire» oli äskettäin uusittu. Valkeat työmiehet, jotka oli suurilla
kustannuksilla tuotu Lagosista tai Sierra Leonesta tai jostakin noista
suurista kaukaisista kaupungeista, olivat korjanneet koneita ja tehneet
ne voimakkaammiksi ja, mikä ihmeellisintä, asettaneet uuden koneen,
joka ison kattilan paineella salaperäisesti pyöritti ihmeellistä
ratasta hämmästyttävän nopeasti. Siitä lähti kaksi lankakimppua, jotka
oli kääritty niin, ettei lankoja näkynyt. Ne hävisivät reiän läpi
kannelle ja tulivat näkyviin jälleen komentosillalla, jossa ne oli
kiinnitetty isoon navassa liikkuvaan lamppuun.
Eikä tämä ollut ainoa uutuus. Komentosillan kummassakin kulmassa olleet
konekiväärit oli siirretty keskilaivalle ja niiden sijalle oli asetettu
pitkät teräspiippuiset Hotchkisstykit, joissa oli kumipäällyksiset
kannattimet. Alhaalla oli kiilloitettuja puulaatikolta, joihin lihavat
panokset oli pakattu kuin viinipullot.
Sanders meni laivaan mukanaan valikoitu miehistö ja puoli komppaniaa
hausoja, eikä hänellä ohut hämärintäkään tietoa siitä, mihin hän
retkensä päättäisi.
Hän ei ollut kaukana päämajasta, kun hänen rinnallaan seisova ruorimies
huudahti, ja Sanders katsahti ylöspäin.
Taivaansinessä kaksi lintua liiteli kauniissa ympyrässä.
Pienempi lintu kierteli sinne tänne.
Sanders juoksi hyttiinsä ja sieppasi kiväärin.
Isompi lintu oli kotka, joka oli toimittamassa tavallista tehtäväänsä;
mutta sen riitaveljenä oli, niin kuin komissaari heti huomasi,
hallituksen uskollinen palvelija — kirjekyyhkynen.
Linnut olivat jo aivan lähellä, pölyävänä höyhenpilvenä, kun Sanders
tähtäsi ja ampui. Ensimmäinen laukaus meni ohi, mutta toinen pudotti
linnut veteen.
Tusina miehiä hyppäsi veteen ja ui paikalle, jossa linnut taistelivat
kuoleman kanssa.
Eräs miehistä sai ne kiinni, väänsi kätevästi kotkan niskat nurin ja
palasi laivalle.
Kyyhkynen oli kuollut — todennäköisesti jo aikaisemmin kuin kuula
oli siihen osunut. Toisen säären ympärillä oli kuminauha ja revitty
paperilippunen.
Sanders avasi sen ja luki. Se oli arabiankielinen ja kaikki, mitä oli
jäljellä, supistui kolmeen sanaan:
»... Akasava... sota... kuningas.»
— Hm! sanoi Sanders.
Hänellä oli mies Akasavassa silmälläpitämässä, luotettava vakooja,
jonka arvostelukyky oli epäilyksien yläpuolella. Oli merkillepantava
seikka, että viesti oli lähetetty kirjekyyhkysen matkassa; Sanders
käänsi laivansa keulan pohjoiseen ja valmistautui pahimpaan.
Kello kaksi iltapäivällä, kahden päivänmatkan päässä päämajasta, hän
tuli kolmen joen haaraan, jossa laskelmien mukaan vakoojan olisi
pitänyt odottaa häntä antaakseen lisätietoja.
Mutta miehestä ei näkynyt merkkiäkään, ja vaikka laiva risteili
joella kulkien rannalta toiselle, ei vakooja näyttäytynyt.
Sandersilla ei ollut muuta tehtävää kuin jatkaa matkaansa. Hän saapui
Akasavan kaupunkiin sinä yönä puolenyön tienoissa kulkien vaivatta
hiekkasärkkien ja karien ohi uuden valonheittäjänsä avulla.
Hän kiinnitti laivansa joen keskellä olevan saaren rantaan ja odotti
päivänvaloa. Aamun koitteessa »Zaire» tuli Akasavan rantaan; sotilaat
istuivat alemmalla kannella jalat riippuen partaan yli ja kiväärit
valmiina.
Mutta mitään ei ollut havaittavissa. Kansa kokoontui rannalle
katselemaan laivan tuloa, ja puolen tunnin kuluttua Toloni, kuningas,
saapui sotilaineen ja neuvonantajineen ynnä rumpuineen — osoittamaan
kunnioitustaan.
Sanders meni maihin mukanaan käskyläinen, kulki kylän läpi kuninkaan
kanssa ja kuunteli, mitä tällä oli hänelle kerrottavaa.
Sanders ei kysynyt mitään vakoojastaan, koska se olisi ohut turhaa,
mutta hän katseli tarkoin ympärilleen.
Kaikki näytti rauhalliselta. Naiset jauhoivat viljaa raajojensa edessä,
alastomat lapset leikkivät reippaina kaduilla, heidän naurunsa raikui
iloisena, kun käytiin majasta majaan, ja — mikä parasta — miehet olivat
hyvällä tuulella.
— Herra, sanoi kuningas, kun Sanders teki lähtöä, — kaikki on hyvin,
niin kuin näet, ja minun kansani on täynnä ruokaa ja laiskuutta.
Sairautta ei ole, eikä kukaan vahingoita toista.
— Niin on sen vuoksi, sanoi Sanders, joka ei koskaan lyönyt laimin
tilaisuutta opettaa hyviä tapoja, — että minun herrani kuningas
on antanut teille suojeluksensa ja jokainen voi elää rauhassa
vihollisiltaan.
— Niin on, sanoi toinen yksinkertaisesti. — Olemme koiria sinun
läsnäolossasi ja sokeita herramme suuren kuninkaan loistavien kasvojen
edessä.
Sanders lähti oikotietä »Zairelle».
Se oli pieni polku, joka kulki korkean, tiheän norsuruohon läpi.
— Herra, sanoi Toloni pysähtyen polun suulla, — tämä ei ole sopiva tie
sinun suuruudellesi, sillä polulla on vettä ja kosteikossa elää paljon
käärmeitä.
— Tämä on tieni, sanoi Sanders lyhyesti.
Akasavan kuningas arveli, ennen kuin läksi kulkemaan polkua.
Se oli, niin kuin hän oli sanonut, epämiellyttävä tie, sillä sateet
olivat olleet hyvin ankarat, ja paikoin oli polulla nilkkoihin asti
liejua.
Sanders aikoi jo luopua päähänpistostaan, kun hän puolitiessä rantaan
tuli paikalle, jossa maata oli äskettäin kaivettu ja siihen oli luotu
kumpu.
— Kuka on haudattu tähän? kysyi hän.
Kuningas katsoi häneen kiinteästi.
— Muuan Karama, vastasi hän.
— Tämä ei ole hautauspaikka, sanoi Sanders, — sillä jos muistan oikein,
teidän kuolleenne lepäävät eräällä saarella joen keskellä.
— Niin kyllä, vastasi päällikkö, — mutta tämä mies oli ollut kauan
kuolleena, ja hänestä oli jäljellä ainoastaan luut. Ja kun minun
mieheni pelkäsivät hänen henkeänsä, niin he hautasivat hänet siihen,
missä hän oli.
Selitys oli tyydyttävä, ja Sanders jatkoi matkaansa, vaikkakin hauta
oli Ali Hasrahin, hänen luotettavan vakoojansa, jonka kuninkaan miehet
olivat tavanneet ja keihästäneet kuoliaaksi, kun hänen juuri lentoon
laskemansa kyyhkynen vielä kierteli sinisellä taivaalla.
— Meneekö herrani kauas? kysyi kuningas seisoessaan laivan porraslankun
luona.
— Menen pohjoiseen, vastasi Sanders. — Miksi kysyt?
— Siellä on ollut suuria sateita, sanoi kuningas, — ja monet joet
tulvivat. Ja sellaisina aikoina vieraita tulee Ranskan ja Portugalin
maista näille alueille; nytkin olen kuullut eräästä arabialaisesta,
joka ostelee ihmisiä kymmenen päivän päässä täältä, Kalali-joella.
Oliko tämä se sanoma, jonka Ali oli lähettänyt?
Se mahdollisuus näytti Sandersista hyvin todennäköiseltä. Mies oli
voinut kuulla jotakin sellaista, lähettänyt sanomansa ja painunut
pohjoiseen hankkimaan tarkempia tietoja.
Sanders lähti, jätti Isisi-joen oikealle, kulki Kalalia myöten — joka
on vähän tunnettu joki.
Toloni, kuningas, olisi voinut lähettää hänet suotta matkaan, mutta hän
oli ottanut sen huomioon. Akasavan valtias nyt kuitenkin oli puhunut
totta jossakin tarkoituksessa.
* * * * *
El Mahmud, huonomaineiseksi tunnettu kauppias, löysi tien Sandersin
alueelle kevätaikana, kun joet tulvivat ja kun muutamat joet, joilla
ei koskaan ollut nähty kanootteja, vielä vähemmin El Mahmudin koreata
feluccaa, olivat purjehduskelpoisia.
Hän toi tullessaan suuria määriä kauppatavaraa, salaisia viinapulloja,
tupakkaa, hamppua ja oman hienon persoonansa.
Hän oli harmaaviiksinen mies, joka istui katoksen alla silkkityynyllä
ja tupakoi, ja hänellä oli loppumattomasti omituisuuksia.
Hänellä oli monta suunnitelmaa, ja hän näytteli osaa monessa paikassa.
Hän oli juuri aseistamassa erästä Kalalin kylää kivääreillä, joita
ranskalaiset olivat käyttäneet hyödykseen vuonna 1875, kun Sanders
äkkiä yllätti hänet.
El Mahmudia varoitettiin, ja hän suuntasi aluksensa täysin purjein
kohti turvapaikkaa, neljän mailin päässä yläjuoksussa olevaa särkkää,
jonka toiselle puolen ei »Zairen» kokoinen laiva päässyt millään
keinolla.
Hänen pieni suunnitelmansa osoittautui, kumma kyllä, hieman huonoksi
sen vuoksi, että »Zairella» oli uusia varusteita. Sandersin uuden
Hotchkiss-tykin ensimmäinen laukaus lävisti feluccan laidan niin
kuin kiväärinkuula tikkulaatikon. Toinen vei mukanaan El Mahmudin
yksityishytin katon.
»Zaire» tuli uppoavan feluccan luo, otti sen köyteen ja hinasi
matalalle.
Kaiken huomioonottaen El Mahmud, joka hiukan tunsi englantia puhuvia
ihmisiä ja heidän omituisia tapojaan, olisi mieluummin nähnyt aluksensa
uppoavan.
— Seikki, hänen päämiehensä sanoi »Zairen» ryhtyessä hinaamaan venettä,
— on vielä kylliksi aikaa vapautua paljosta, joka on meille vahingoksi,
kun engelsmanni tarkastaa venettä.
El Mahmud vaikeni, ja hänen päämiehensä veti esiin pitkän veitsen ja
koetteli sen terää.
Hän katsoi kysyvästi herraansa, mutta El Mahmud pudisti päätänsä.
— Olet hullu! Tämä americano hirttää sinut kuin porsaan, jos hän vain
saa haistaa veren hajua. Odotetaan — mikä on kirjoitettu, sen täytyy
tapahtua.
Kauan hänen ei tarvinnut odottaa. Niin pian kuin »Yön Ilo» — se oli
aluksen runollinen nimi — oli saatu rantaan, hänet vietiin Sandersin
luo.
— Miten tulit tänne? tivasi komissaari, ja El Madmud selitti tyynesti
ja selkeästi, että hän oli suurten sateiden vuoksi lähtenyt kulkemaan
uutta jokea, jota ei ennen ollut olemassakaan, ja siten tullut
Isisiin. Se oli tyydyttävä selitys, niin kuin Mahmud tiesi. Vaikeampaa
oli selittää kiväärien myyntiä, sillä sellainen homma on kaikkien
sivistyskansojen mielestä anteeksiantamaton rikos. Vielä vaikeampaa
oli selittää, miksi feluccan pohjalla oli sidottuna kaksikymmentäyksi
orjaa. Mutta miekkosellapa olikin lupakirja »työväen värväämiseen»,
jonka oli allekirjoittanut joku Dom Reynaldo de Costay Ferdinez, jonkin
portugalilaisen rannikkoalueen kuvernööri.
Sanders ei mielellään ryhtynyt aiheuttamaan »ristiriitoja» erittäinkään
portugalilaisten viranomaisten kanssa, sillä ristiriidat aiheuttivat
pitkiä, pitkiä kirjeitä, raportteja, tiedoituksia ja selostuksia,
joskus sinisiä kirjojakin. Tämä tiesi vuosia kestävää kirjeenvaihtoa,
virallisia tarkastuksia ja lopuksi potkua, olipa sitten oikeassa tai
väärässä.
— Kaikkien lakien mukaan, El Mahmud, sanoi hän, — olet vikapää
kuolemaan, mutta hyväksyn kuitenkin kertomuksesi osittain, vaikka
uskonkin sinun valehtelevan. Vien laivallani sinut paikkaan, josta on
kahdenkymmenen mailin matka Portugalin alueelle, ja siellä lasken sinut
vapaaksi ja annan sinulle ruokaa ja aseesi.
— Entä alukseni ja lastini? kysyi El Mahmud.
— Edellisen poltan ja jälkimmäisen takavarikoin, sanoi Sanders.
El Mahmud kohautti olkapäitään.
— Kaikki on säädetty, sanoi hän.
Sanders otti hänet laivalle ja vei hänet haluamaansa paikkaan — joka
oli lähinnä hänen leiriään — ja päästi hänet vapaaksi antaen hänelle ja
hänen seuralaisilleen ruokaa ja ammuksia kymmeneksi päiväksi.
— Mene Jumalan nimeen, sanoi hän miehen äidinkielellä.
El Mahmud seisoi rannalla ja katseli, kun laiva palasi keskelle jokea.
Hän odotti, kunnes sen keula oli kääntynyt myötävirtaan ja Sanders
näkyi selvästi komentosillalla; sitten hän istuutui, kohotti
kiväärinsä, tähtäsi tarkoin ja ampui.
Sanders oli antamassa Abibulle ohjeita Hotchkissin panosten
pakkaamisesta laatikkoihin, ne kun oli otettu kannelle kaiken
mahdollisuuden varalta.
— Nämä... sanoi hän ja kaatui eteenpäin.
Abibu otti hänet syliinsä ja laski hänet kannelle.
— Se mies — älä päästä häntä, sanoi Sanders hiljaa.
Abibu sieppasi panoksen, avasi pitkäpiippuisen Hotchkissin lukon ja
latasi.
El Mahmud juoksi nopeasti metsää kohti. Hänellä oli juostavanaan
kaksisataa metriä aukeata, ja Abibu käytti tykkiä, joka oli
tähtäimeltään tarkka. Sitä paitsi hänellä oli aikaa, eikä hän
hätiköinyt.
El Mahmudin kauhistuneet seuralaiset palasivat sinä iltana etsimään
herraansa noudattaen työssä suurta ahkeruutta.
* * * * *
Kuu nousi metsän yli ja levitti joelle hopeataan, ja Toloni, Akasavan
kuningas, tarkkaili rannalla poppamies Tilagin ennustamaa merkkiä.
Hän sai odottaa kauan, ennen kuin näki väreet, jotka syntyvät
krokotiilin uidessa, mutta kun ne tulivat näkyviin kulkien joen poikki
suoraan rannasta rantaan, ei hän kääntänyt niistä silmiään...
Suoraan kuin nuoli lennossa, poikkeamatta pienimpäänkään mutkaan
suorasta linjasta.
— Se on hyvä merkki, sanoi Toloni ja nousi pensaan varjosta, joka kätki
hänet näkyvistä.
169
Hän odotti hetken ja painui sitten äänettömästi metsään heilauttaen
keihäitään.
Hän tuli kuuden neuvonantajansa luo, jotka odottivat kärsimättöminä
metsäpolun varrella.
— Kaikki on kuin pitääkin, sanoi hän. — Tilagi on puhunut totta, sillä
krokotiili ui rannasta rantaan, ja Akasavan päivä on tullut.
Hän kulki toisten edellä nukkuvaan kaupunkiin ja meni omaan majaansa.
Se oli hänen määräyksestään tyhjä. Tuli kyti majan keskellä, ja hänen
nahkavuoteensa oli valmiina sängyntapaisella jalustalla.
Hän meni jälleen ulos.
— Lähetä Tilagi luokseni, sanoi hän odottavalle päämiehelle.
Kun vanhus tuli, ryppyinen vanha mies, joka käveli työläästi keppiin
nojaten, Toloni kutsui hänet majaansa.
— Isä, sanoi hän, — täydenkuun aikana, kun vesi oli korkealla, näin
mustan krokotiilin jättävän paikkansa Isisin rannalla, ja se ui
rannasta rantaan, niin kuin olit sanonut.
Vanhus nyökäytti päätään mitään puhumatta.
— Kaikki tämä on minun suunnitelmilleni suosiollista, sanoi kuningas, —
ja kaikki tapahtuu sinun puheesi mukaan.
— Olet suuri kuningas, kähisi vanhus. — Tässä maassa ei koskaan ole
ollut niin suurta kuningasta, sillä sinulla on valkeiden miesten
muisti, ja sinä olet suurempi kuin Sandi. Akasavan muut kuninkaat ovat
olleet hulluja ja kuolivat hulluina eräässä suuressa puussa Sandin
pantua nuoran heidän kaulaansa; mutta heillä oli mustan miehen aivot.
Kuningas käyskenteli edestakaisin majassaan. Hän oli pitkä mies,
komearakenteinen, ja kantoi päätään korkealla.
— Kaikki ovat kanssani, sanoi hän. — Isisiläiset, ngombilaiset,
bomongolaiset...
Hän pysähtyi.
— Ja ochorilaiset, herra kuningas, sanoi poppamies. — Niin, he ovat
kanssasi, vaikka heitä hallitseva muukalainen onkin sandilaisia.
— Se asia vaatii miettimistä, sanoi kuningas, — mutta meidän täytyy
kuitenkin liikkua nopeasti, sillä Sandi tulee pian takaisin. Hän lähti
jo kolme päivää sitten, ja rattaallinen vene kulkee nopeasti.
Sananviejiä tuli ja meni koko sen päivän. Viisi kertaa kuningas
nousi levoltaan vastaanottamaan tietoja ja vastaamaan kysymyksiin.
Isisiläiset olivat hermostuksissaan; he pelkäsivät Sandia.
Vannoiko kuningas kuoleman nimessä, että jos suunnitelma menisi
myttyyn, hän sanoisi Sandille pakottaneensa isisiläiset mukaan
uhkauksin ja peloituksin? Ngombilaisilia oli Sandin perheeseen kuuluva
kuningatar; pitikö heidän tappaa hänet? Hänellä oli rakastaja,
joka voisi hyvin pian hänet murhata, kun kerran hänellä oli pääsy
kuningattaren majaan.
— Älkää tappako häntä, lähetti Toloni sanan, — sillä tiedän hänet hyvin
kauniiksi. Hän saakoon majan minun majani varjossa.
Pikkuisisiläiset olivat kärsimättömiä. Heidän maassaan oli kaksi
lähetysasemaa; oliko ne poltettava?
— Nämä ovat pikku asioita, sanoi kuningas Toloni. — Ensin meidän tulee
saada Sandi käsiimme, ja hänet me uhraamme vanhan tavan mukaan. Sitten
toiset asiat ovat pieniä ja vähäpätöisiä.
Sinä iltana, kun pimeys tuli ja hänen mitään tietämättömät miehensä
istuivat ja rupattelivat tuleen ääressä — suuria tulevia tapahtumia
eivät aavistaneet eivätkä tietäneet muut kuin Tolonin neuvonantajat ja
eräiden toisten heimojen päämiehet — soi lokali soinnukkaasti kylän
ulkolaidoilla.
Kuningas kuuli majansa merkkirummun äänen ja tunsi sen äänestä, että se
vastasi jollekin kaukaiselle rummulle.
Majansa edessä, kädet kummallakin korvallisillaan, kuningas kuunteli.
Kolme pärrytystä, nousevia ja laskevia, hidas kalistus, pärrytys,
lyönti ja vielä pärrytys.
Se merkitsi Sandia — nopea Sandi, tulinen Sandi, yllättävä Sandi,
oikeudenjakaja Sandi.
Kaukainen rumpu ilmaisi kaikki nämä luonteelliset maininnat.
Kahdesti kaukainen lokali kertoi Sandin nimen, sitten pitkä pärrytys,
lyhyt pärrytys ja hiljaisuus.
Taas — pitkä pärrytys, lyhyt pärrytys — hiljaisuus.
— Sandi kuolee!
Tolonin ääni oli terävä ja riemukas.
— Kuulkaa! kuiskasi hän.
Metallinsointuisia lyöntejä, joihin liittyi säännöttömiä, matalia ääniä
— se merkitsi arabialaista.
— Tap-tap-tap-tap.
Oli ammuttu paljon.
Sitten tuli jälleen Sandersin nimi — pitkä pärrytys, lyhyt pärrytys ja
hiljaisuus.
Tolonin rummuttaja lähetti viestiä edelleen. Koko yön pitkin ja poikin
maata viestiä kerrattiin, kunnes se tuli villien maiden rajoille, jossa
Sandi oli tuntematon ja viesti mahdoton ymmärtää.
— Kaikki jumalat ja paholaiset ovat kanssani, sanoi Akasavan kuningas.
— Nyt on aika.
Vuoteeseensa ojentautuneena Sanders Abibun ja pienen käsipeilin avulla
korjasi vauriotaan.
Hänen saamansa haava oli kaikkein pienimpiä. Kuula oli sattunut
taskussa olevaan teräsketjukukkaroon ja kimmonnut siitä vieden
kappaleen lihaa vasemmasta kyynärvarresta ja mennyt sitten sen hytin
kattoon, jonka edessä hän oli seisonut.
Hän ei ollut kärsinyt minkäänlaista vahinkoa lukuunottamatta kyljen
ruhjevammaa ja käden pikku haavaa. Abibu sitoi molemmat paikat, ja asia
olisi ollut lopussa, sillä Sanders oli terve mies.
Mutta seuraava aamu tapasi hänet kuumeisena vuoteessa. Käsivarsi
oli paisunut kaksi kertaa paksummaksi kuin se oli ennen ollut,
ja sitä särki. Sanders epäili kuulan olleen myrkytetyn ja oli
luultavasti oikeassa. Hän ei saanut asiaa valmiiksi pohdituksi,
sillä kuvernöörinvirasto ei kiinnittänyt sellaisiin pikkuasioihin
minkäänlaista huomiota. Oli selvitettävä ikävä juttu silinterihatusta.
Oliko Sandersin pidettävä kruunaustilaisuuden laivastokatsastuksessa
silinteriä vai eikö? Kuvernöörinvirasto oli ankara, mutta Sanders oli
myöskin päättäväinen.
— Minulla on kauhea päänsärky, ja te vaaditte minua panemaan
silinterin, Teidän Ylhäisyytenne, sanoi hän kiukuissaan ja puhkesi
kyyneliin.
Se ei ollut ensinkään Sandersille ominaista, ja hän tunsi,
ettei se ollut hänelle ensinkään ominaista, niin että suurilla
voimainponnistuksilla hän palautui takaisin todellisuuteen.
Hän makasi hytissään. Päätä ja käsivartta särki kovasti. Hänen kasvonsa
olivat tuskasta hiessä, ja kieli oli kuin nahanpala.
Vuoteen vieressä kyykkivä Abibu nousi, kun Sanders avasi silmänsä.
— Mihin menet? kysyi Sanders.
— Jumalanaisen luo, joka antaa lääkettä, sanoi Abibu näöltään
tunteettomana. — Sillä luulen, että sinä kuolet, ja minä tahdon kirjan,
että olen tehnyt kaiken oikein.
— Varovainen pentele, mutisi Sanders ja vaipui jälleen tajuttomaksi.
Herätessään jälleen hän ei kuullut laivan rattaan iskuja. Oli
tavattoman tyyntä ja helppoa herätä. Hän makasi isossa huoneessa
pienellä vuoteella, ja lakanat olivat puhdasta liinaa — jota ne eivät
olleet hänen laivallaan.
Vuoteen vieressä pöydällä oli iso maljakko täynnä sinisiä kukkia, ja
tuoksu oli omituinen.
Ei voi sanoa hänen tunteneen paikkaa, koska hän ei milloinkaan käynyt
nti Glandynnen makuuhuoneessa; mutta hän muisteli hämärästi jonkun
sanoneen aikovansa viedä hänet tytön luo. Hänen ensimmäinen tietoinen
tunteensa oli, että hän tunsi olevansa jollekulle vaivaksi, ja toiseksi
hän ajatteli omaa tilaansa.
Hän käänsi päätänsä hitaasti nähdäkseen särkevän käden. Häntä ei olisi
ihmetyttänyt, vaikka olisi havainnut sen olevan poissa. Se oli vielä
paikallaan, ja hän huokasi helpotuksesta. Se oli myöskin jo melkein
tavallisen kokoinen.
Hän koetti liikuttaa vahingoittuneen käden sormia ja huomasi suureksi
ilokseen, ettei se ollut ollenkaan vaikeata eikä tehnyt kipeätä.
Sitten Ruth Glandynne tuli sisään — kaunis näky mustassa maassa.
Tyttö hymyili, heristi varoittavasti sormeaan, kohensi hiukan tyynyä ja
istuutui hänen viereensä.
— Mitä Akasavassa on tapahtunut? kysyi Sanders äkkiä. Se tuli noin vain
ilman aikojaan; hän ei ollut edes ajatellutkaan Akasavaa, mutta jokin
aiheutti kysymyksen.
Tyttö näki hänen kasvojensa äkkiä käyvän vakaviksi.
— Eiköhän — eiköhän teidän ole parempi olla ajattelematta
akasavalaisia, sammalsi hän. — Teidän täytyy pysyä hyvin hiljaa.
— Minun täytyy tietää, sanoi Sanders.
Hänen äänensä oli hiljainen ja heikko, mutta tyttö tiesi, että olipa
seuraus mikä tahansa, hänen piti kertoa.
Sanders makasi hiljaa silmät ummessa hänen puhuessaan ja hänen
lopetettuaan makasi vaiti — niin hiljaa, että tyttö luuli hänen
pyörtyneen.
Sitten Sanders avasi silmänsä.
— Lähettäkää sana Ochoriin, sanoi hän, — ja pyytäkää päällikkö Bosamboa
luokseni.
* * * * *
Bosambo ei ollut hullu. Hän oli elänyt sivistyneiden ihmisten parissa
ja puhui englantia, ja hän oli hankkinut toimeentulonsa varkaana
varkaiden keskellä.
Hän tunsi Akasavan tapahtumat. Siellä oli kapina kehittymässä — ja
joukko ihmisiä, jotka olivat asettuneet vastustamaan kapinaa oli
lakaistu pois maan pinnalta. Myöskin Isisi oli yhtynyt yleiseen
liikkeeseen, oli tappanut osan kansalaisistaan ja pakottanut
bolenzilaiset valtaansa.
Bosambo oli saanut kehoituksen totella kuningas Tolonia, ja hän lähetti
takaisin sanan, joka oli helposti ymmärrettävä ja jyrkkä. Häntä eivät
häiritsisi tungettelut viikon päiviin. Hänen ja Akasavan välillä oli
asema, jolla Sandi makasi — kuolevana, kaikkien laskelmien mukaan,
mutta varmasti siellä. Ja lähetysaseman rannassa oli »Zaire» ja puoli
komppaniaa hausoja, puhumattakaan kahdesta suuresta tykistä.
Mutta vaikka Bosambo ei välittänytkään maailman itsevaltiaasta
kuninkaasta, joksi Toloni itseään sanoi, niin Ochorissa oli miehiä,
jotka muistaen Bosambon suuren ruoskan ja hänen valmiutensa sen
käyttöön keskustelivat Tolonin kanssa, ja Bosambo tiesi, että puolet
ochorilaisista oli puoliksi valmiina kapinaan.
Mutta hän ei vielä säikähtänyt — se liikutti häntä vähemmän kuin toinen
seikka.
— Elämäni valo ja sieluni ilo, sanoi hän vaimolle, joka oli hänen
olkikattoisen haareminsa kaunistus. — Jos Sandi kuolee, niin uskolla
ei ole mitään merkitystä, sillä olen rukoillut kaikkia jumalia,
profeettoja ja herroja Markusta, Luukasta ja Johannasta — ja Pyhää
äitiä, josta Maristveljet minulle kertoivat; olen rukoillut ristejä ja
ju-jua ja uhrannut vuohen ja kanan Ochorin jumalan edessä.
— Mahomet, sanoi nainen, — kaikki tämä on pahasta, sillä ei ole kuin
yksi Jumala.
— Hän palkitsee minun pyrkimykseni hänen etsinnäkseen, virkkoi Bosambo
miettivänä. — Mutta jos Sandi paranee, niin kiitän kaikkia jumalia,
sillä muuten loukkaan häntä, joka pelasti herrani.
Hänen asemansa oli vaikea, hän tiesi sen. Juuri edellisenä yönä hän
oli siepannut Tolonin salaisen lähetin, joka oli tullut Ochoriin
kehoittamaan heitä hyökkäämään Sandin miesten kimppuun pohjoisesta
päin ja ajamaan heitä kapinoivan kuninkaan odottavia legioonia kohti.
Bosambo otti mieheltä selville koko viestin, ennen kuin lopetti hänet.
Seurasi vielä kaksi tuskallisen odotuksen päivää. Eräs chorilainen
päämies, jolle oli luvattu heimon päällikkyys, koetti jouduttaa
tapahtumain kehitystä ja ryömi eräänä iltana Bosambon majaan saadakseen
tarvitsemansa paikan avoimeksi.
Bosambo, joka odotti häntä, nuiji hänet tajuttomaksi äkkiä ja
tehokkaasti, kiskoi hänet yön pimeydessä joen rantaan ja heitti hänet
veteen naru kaulassa ja kivi narun päässä.
Se vei asian päätökseen eräässä suhteessa, sillä kaivaten päällikköään
hänen kannattajansa tulivat Bosambolta vaatimaan, että mies oli
annettava heille. Heidän päällikkönsä vastaus oli tehokas. Puhujana
toiminut mies kantoi Bosambon äkkipikaisuuden merkkiä hautaan asti.
Miten asiat olisivat kehittyneet, on vaikea arvata, mutta Sandin kutsu
saapui Bosambolle, ja hän kutsui kansansa koolle.
— Menen Sandin luo, sanoi hän heille, — Sandin, joka on minun herrani
ja teidän ja lisäksi minun sukulaiseni, niin kuin tiedätte. Ja jätän
tänne kansan, joka on kiittämätön ja turmeltunut. Sanon teille nyt,
että minun poissaollessani teidän tulee pysyä työssänne ettekä saa
tehdä pahaa — ette saa seurata hullujen neuvoja ja omien juonienne
pyyteitä — sillä palatessani minä rankaisen nopeasti; ja jos joku on
tottelematon minulle, niin puhkaisen hänen silmänsä ja heitän hänet
metsän petojen raadeltavaksi. Teen tämän _Iwan_ kautta, joka on kuolema.
Minkä jälkeen Bosambo läksi lähetysasemalle ottaen mukaansa päävaimonsa
ja viisikymmentä sotilasta.
Hän tuli Sandin luo neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluttua siitä, kun
komissaari oli lähettänyt kutsun, ja kyykötti herransa vuoteen vieressä.
— Bosambo, sanoi Sandi, — olen ollut hyvin sairas ja olen vieläkin
liian heikko nousemaan. Ja minun maatessani täällä Toloni, Akasavan
kuningas, on noussut kapinaan ja hänen kanssaan koko maakunta.
— Herra, on niin kuin sanot, myönsi Bosambo.
— Aikanaan tulee paljon valkeita miehiä, sanoi Sandi, — ja he syövät
tämän hullun kuninkaan; mutta siihen mennessä tulee paljon kärsimyksiä
ja monta viatonta ihmistä surmataan. Olen lähettänyt hakemaan sinua,
koska luotan sinuun.
— Herra, sanoi Bosambo, — olen varas ja alhainen mies, ja minun
sydämeni on ylpeä siitä, että nojaat minuun.
Sandi huomasi Bosambon äänen vavahtelevan ja tiesi hänet vilpittömäksi.
— Sen vuoksi, oi päällikkö, olen pannut sinut sijalleni, sillä
olet tottunut sotaan. Ja annan sinulle laivani ja sotamiesteni
päällikkyyden, ja sinä teet niin kuin on paras.
Bosambo hypähti äänettömästi jaloilleen ja seisoi vuoteen vieressä
jännittyneenä ja suorana. Hänen silmissään oli outo kiilto.
— Herra Sandi, sanoi hän matalalla äänellä, — puhutko totta, että
minä — hän löi molemmin nyrkein leveään rintaansa — minä olen sinun
sijassasi?
— Juuri niin, sanoi Sandi.
Bosambo oli vati hetken, sitten hän avasi suunsa puhuakseen,
pidättäytyi, kääntyi ja läksi huoneesta sanaakaan sanomatta.
Mikä ei ollut Bosambon tapaista.
Hänen tuloonsa oli valmistauduttu. Abibu seisoi porraslankun päässä ja
teki kunniaa.
— Olen sinun miehesi, päällikkö, sanoi hän.
Bosambo katsoi häneen.
— Abibu, hän sanoi, — en valehtele, kun sanon, että olen samaa uskoa
kuin sinäkin, ja Allahin ja hänen Profeettansa kautta aion tehdä, mikä
on paras Sandille, meidän herrallemme.
— Niin toivomme molemmat, sanoi Abibu.
Bosambon valmistelut tehtiin hiljaisuudessa.
Hän lähetti puolet sotilaistaan lähetysasemalle vartioimaan Sandia, ja
heidän kanssaan meni kaksikymmentä hausaa kersantin johtamina.
— Nyt käymme katsomassa kuningas Tolonia, sanoi hän.
Akasavan kuningas istui neuvottelussa. Hänen voimansa olivat
leiriytyneet Ngombin rajoille, ja savuava kylä puhui vastarinnasta ja
tappiosta — sillä Ngombi oli viime hetkessä kieltäytynyt liitosta,
ja rakastaja, joka oli ottanut suostutellakseen kuningattaren ja
pystymättä suostuttelemaan oli ryhtynyt tehokkaampiin toimenpiteisiin,
oli epäonnistunut.
Kuningatar ilmoitti hänen epäonnistumisensa lähettämällä hänen päänsä
Tolonille.
Eivät edes tiedot, että Sandi oli kuolemansairas, järkyttäneet heidän
vastarintaansa. Mahdollisesti nuorella kuningattarella oli oma
kunnianhimonsa.
Kuninkaan neuvottelu oli vakava.
— Näyttää kuin ngombilaiset olisi syötävä kylä kylältä, sanoi hän, —
sillä koko tämä maa on minun kanssani heitä lukuunottamatta. Ja tämä
kuningatar taas tulee surulliseksi.
Hänen joukkonsa olivat hyökkäysmatkan päässä Ngombin kuningattaresta.
Hänen legioonansa lähenivät tuomittua kaupunkia. Yön tullessa hän oli
aivan lähellä sitä, ja seuraavana aamuna Toloni valloitti kaupungin
äkkirynnäköllä, ja siitä tuli verinen leikki.
He veivät kuningattaren kuninkaan päämajaan, ja seurasi suuri tanssi.
Kymmenkunnan nuotion ääressä kuningas istui oikeutta.
Tyttö — hän oli ehkä hieman enemmän — seisoi hänen edessään alasti
riisuttuna ja katseli kuninkaan silmiin pelottomasti.
— Nainen, sanoi tämä, — tänä iltana sinä kuolet.
Tyttö ei vastannut.
— Tapan sinut tulella ja kidutuksella! sanoi Toloni ja kertoi hänelle,
miten hän tulisi kuolemaan.
Toloni istui leikkauksin koristetulla tuolillaan puun alla. Hän oli
alasti, mutta toisella olkapäällä oli leopardinnahka, ja hänen julmat
silmänsä kimalsivat ennakolta siitä nautinnosta, jonka tyttö hänelle
tuottaisi.
Tämä puhui tyynesti.
— Jos minä kuolen tänään ja sinä kuolet huomenna, oi kuningas, mitä on
yksi päivä? Sillä Sandi tulee sotilaineen.
— Sandi on kuollut, sanoi kuningas nopeasti. Hän oli juonut runsaasti
maissiolutta, jota alkuasukkaat valmistavat. — Ja jos hän eläisi...
Hän kuuli heikkoa suhinaa, joka tuli kimeämmäksi, kunnes se oli aivan
ulvontaa. Se meni vinkuen hänen päänsä yli ja hävisi.
Hän ponnahti epävarmasti jaloilleen.
— Se oli henki, mutisi hän, sitten...
Suhina tuli jälleen — tällä kertaa miehet ulvoivat. Jokin sattui puuhun
pirstoen kuoren.
Taivaalle levisi aamun heikko ja kaamea kajastus, hetkessä maailma
muuttui harmaaksi, ja saattoi nähdä, että vastapäistä rantaa kierteli
»Zaire».
Kun kuningas katsoi, hän näki salaman välähtävän laivalta, kuuli
tulevan ammuksen ulvonnan ja totesi vaaran.
Hän antoi kiireisen käskyn, ja rykmentti juoksi rannalle, johon
kanootit oli kiskottu. Ne eivät olleet siellä. Niitä vartioimaan
jätetyt miehet makasivat kuin nukkuen rannalla, mutta kanootit olivat
keskellä jokea viiden mailin päässä, ja virta kuljetti niitä poispäin.
Bosambon miehet olivat yöllä tulleet joen poikki.
Tolonin kukistumisen tarina on lyhyt. Ahdistettuna saarelle joen
keskelle ja »Zairen» kauaskantavien tykkien nujertamana Toloni antautui.
Hänet tuotiin »Zairelle».
Bosambo kohtasi hänet komentosillalla.
— No, Bosambo! sanoi Toloni. — Olen tullut tapaamaan Sandia.
— Näet minut, joka olen kuin herramme, sanoi Bosambo.
Toloni sylki kannelle.
— Kun orja istuu kuninkaan paikalla, niin vain orjat häntä kuulevat,
siteerasi hän Joen sananpartta.
— Kuninkaalla on vain yksi pää, ja orjankin veri on punaista, oli
Bosambolla vastaus valmiina. — Ja huomaan, Toloni, sinun olevan liian
täynnä elämää, jotta herrani voisi olla onnellinen. Mutta ensin sinun
on kerrottava, miten on käynyt Ngombin kuningattaren.
— Hän kuoli, sanoi Toloni huolettomasti, — hän kuoli hyvin äkkiä.
Bosambo tähysti häntä. Se oli Sandersin tähyilemisen jäljittelyä, ja
Ochorin päällikkö osasi jäljitellä.
— Sinun on kerrottava, miten hän kuoli.
Kuninkaan kasvoissa saattoi havaita värähdyksiä.
— Otin häntä kurkusta, sanoi hän hiljaa.
— Tällä tavoin? sanoi Bosambo, ja hänen suuri kätensä tarttui kuninkaan
vahvaan kaulaan.
— Sillä tavoin! haukotteli kuningas. — Ja minä pistin häntä veitsellä,
ah!
— Tällä tavoin? sanoi Bosambo.
Kahdesti hänen pitkä leveäteräinen veitsensä kohosi ja putosi, ja
kuningas vaipui värähtäen kannelle.
* * * * *
Sandi oli kyllin voimissaan tullakseen rannalle »Zairea» vastaan
sen palatessa — kyllin voimissaan, vaikkakin komeuden sokaisemana
tervehtimään Bosamboa, jolla oli taivaansininen, kullallakirjailtu
viitta ja korkea nukkavieru hattu.
Bosambo sipsutteli porraslankkua pitkin heiluttaen messinkihelaista
keppiä ja laulaen laulua, jota Rannikon krulaiset laulavat, kun ovat
saaneet palkkansa ja joutuvat maihin laivastaan.
Hän oli kovin kaunisteltu — hänen hiuksissaan oli sulkia, ja helminauha
helminauhan vieressä riippui hänen kaulassaan.
— Olen tappanut Tolonin, sanoi hän, — aivan kuin herranikin olisi
tehnyt — hän käänsi kasvonsa minusta poispäin ja sanoi, että »on
kunniallista kuolla sinun sylissäsi, Bosambo», ja hän päästeli
tämäntapaisia ääniä...
Ja Bosambo matki ihmeteltävästi.
— Jatka, sanoi Sandi nopeasti.
— Myöskin olen lähettänyt isisiläiset ja akasavalaiset kotiinsa
odottamaan sinun ylhäisyytesi tuomiota, niin kuin olisit itsekin
tehnyt, herra.
Sandi nyökkäsi.
— Entä nämä? kysyi hän osoittaen päällikön koristuksia.
— Nämä minä varastin Tolonin leiristä, sanoi Bosambo.
— Nämä ja muita esineitä, sillä palvelin hallitusta ja herraani, jatkoi
hän käyden yksinkertaiseksi. — Se on valkeiden miesten tapa, kuten
sinun ylhäisyytesi tietää.