Kerran meni mies ylämaahan Kalali-joelle ostamaan kumia alkuasukkailta.
Hänellä oli uuden kuvernöörin allekirjoittama kauppalupakirja,
ja hän oli tullut Sandersin alueelle takateitä eikä vaivautunut
viseerauttamaan lupakirjaansa.
Lupakirjassa oli hänen ylhäisyytensä kuvernöörin nimi, hänen, eikä
kenenkään muun, Hänen Ylhäisyytensä nimi »menee», ja ihmiset tietävät,
että heidän on mitä kunnioittavimmin kumarrettava hänen nimeänsä
mainittaessa.
Sanders ei kunnioittanut häntä, mutta sanoi häntä »Teidän
Ylhäisyydeksenne», koska laki vaatii.
Joka tapauksessa tämä kaupustelija, josta mainitsin, nousi
Kalali-joelle ja osti kumia. Hän osti sitä ja maksoi siitä joskus. Hän
ei antanut siitä aivan sen täyttä arvoa, ja kolmen viikon kuluttua
hänen tinkimisensä päättyi, koska alkuasukkaat eivät enää voineet tuoda
kumia hänen suureen kanoottiinsa. Minkä johdosta Tinkerton — se oli
hänen nimensä — sai aiheen ryhtyä toisiin toimenpiteisiin. Hän istui
miellyttävässä kylässä ja sanoi päällikölle, että tämän oli niin ja
niin monessa päivässä tuotava niin ja niin monta naulaa kumia ja uhkasi
sakottaa häntä, ellei vaatimusta täytettäisi. Päällikkö kieltäytyi, ja
Tinkerton sitoi hänet puuhun ja pieksi häntä.
— Nyt kai käsityskantasi muuttuu, sanoi Tinkerton,— ja hommaa minulle
kumia ja pian!
Päällikkö lähetti kaksikymmentä miestä metsään etsimään kumia ja
neljä parasta melojaansa hakemaan komissaari Sandersia, joka suurella
vaivalla keräsi savuveroa jossakin Akasavan kulmalla.
Kumi ja Sanders saapuivat Kalali-joelle yht'aikaa.
Tinkerton selitteli asemaansa, ja päällikkö näytti selkäänsä.
— Minun lupakirjani on aivan kunnossa, luulen, sanoi Tinkerton.
— Melkeinpä, sanoi Sanders varovasti. — Mutta tiedätte, että
kauppalupakirja käy mitättömäksi, kun sen omistaja tavataan
lainrikkomuksesta.
Tinkerton hymyili vaivalloisesti.
— Se ei koske minuun, luullakseni, sanoi hän.
Hän lisäsi aina lauseeseensa »luullakseni», jottei kuulija vain saisi
sitä käsitystä, että hän puhui ajattelematta.
— Kyllä se koskee teitäkin, sanoi Sanders, — sillä minä tuomitsen
teidät kuuden kuukauden pakkotyöhön tämän alkuasukkaan pieksämisestä ja
lähetän teidät Rannikolle kärsimään rangaistustanne.
Tinkerton synkkeni raivosta.
— Tiedättekö, mitä ajattelen teistä? kysyi hän äänekkäästi.
— En, sanoi Sanders, — mutta voin arvata, ja jos avaatte suunne
sopimattomuuksiin, niin otan teitä niskasta ja paiskaan teidät jokeen.
Tinkerton vietiin myötävirtaa, eikä hän koskaan antanut anteeksi
komissaarille.
Hänen juttunsa yksityiskohdat kerrottiin kuvernöörille, koska sattui
olemaan niin, että tämä oli jollakin tavoin sukua Tinkertonin isälle.
Niin että Tinkertonin kuumaan vihaan lisättiin kuvernöörin kylmän
kohtelias epäystävällisyys, kuvernöörin, jota muistellaan Rannikolla
pääasiallisesti hänen erehtyväisyytensä vuoksi.
Vaikka onkin hupaista muistella korkean viranomaisen edesottamuksia
hänen lähtönsä jälkeen, ei ole perin huvittavaa aineistoa juttuihin, ja
täytyy olla suuri humoristi perehtyäkseen niiden juttujen syntymisen
vaiheisiin.
Kuvernööri alkoi joko tieten tai tietämättään vaivautua kiusaamaan
Sandersia.
Eräänä kevätaamuna Sanders sai ison sinisen kirjeen. Se tuli hänen
postisäkissään toisten virallisten kirjeiden joukossa, mutta siinä oli
tavallisen virallisen päällekirjoituksen »On His Majesty's Service»
peräkaneettina »Hänen Ylhäisyytensä Kuvernöörin Virasto» ja sitä paitsi
siihen oli merkitty: »Sangen tärkeä.»
Kun korkea viranomainen kirjoittaa alaiselleen sangen tärkeää, niin hän
ei suinkaan kerro huolistaan tai tunnusta erehdyksiään, eikä hän pyydä
rahaa lainaksi.
Hän antaa — tavallisesti — aikamoisen potkun oikean jalkansa koko
voimalla.
Sanders katsoi kirjettä, nosti sen sievästi valoa vasten ja punnitsi
sitä käsissään. Se oli raskas. Se tuntui olevan täynnä moitetta, sillä
kuvernöörit eivät tuhlaa liiaksi sanoja alaistensa työn ylistelyyn.
Sir Harry Coleby, K.C.M.G., oli saanut kokemuksensa Bermudassa,
Jamaikassa ja malaijivaltioissa. Hän ei ollut erityisen kuuluisa
lempeästä luonteestaan. Hänen lisänimensä — sen hän sai palvellessaan
lähetystösihteerinä Madridissa — oli »Calliente», joka merkitsee
»kuumaa», ja kuuma hän oli päältään ja luonteeltaan, ja hänen kanssaan
ja hänen hyväkseen työskentelevät ihmiset elivät aina hieman hikoillen.
Hän oli vuolaspuheinen ja äkkipikainen, ja hän kirjoitti kirjeitä,
jotka olivat suorasukaisia silti olematta loukkaavia sanan täydessä
merkityksessä.
Sanders avasi sinisen kirjekuoren hitaasti, avasi koneellakirjoitetun
paperin ja luki:
Hra Komissaari. — Minulla on kunnia ilmoittaa, että Hänen
Ylhäisyytensä Kuvernööri on saanut Teidän puolivuosiraporttinne
hallinnossanne olevien heimojen ja kansojen tilasta.
Hänen Ylhäisyytensä ilmoittaa, että ne tiedonannot, joita olette
lähettänyt unitaudin levenemisestä Katalin alueella, eivät ole niin
tyydyttävät kuin Hänen Majesteettinsa hallitus toivoisi. Taudin
ehkäisemiseksi käytetyt toimenpiteet eivät näytä olleen kyllin
tehokkaita, ja hän vaatii lisätiedonantoja asiasta tämän neljänneksen
loppupuolella.
Sanders luki näin pitkälle erityisesti hämmentymättä. Kuvemöörinvirasto
koetti suojella itseään kaikilta potkuilta, joita ulkoministeriöstä
voisi sadella, ja oli Sandersin mielestä aivan oikeassa.
Hän luki edelleen:
Akasavassa ja Ochorissa vallitseva laittomuuden tila on Hänen
Ylhäisyytensä mielipiteen mukaan asia, jonka suhteen täytyy ryhtyä
toimenpiteisiin, ja hän odottaa Teidän ryhtyvän tämän asiain tilan
pikaiseen parantamiseen. Hänen Ylhäisyytensä ehdottaa, että päällikkö
Bosambo erotettaisiin ja että Akasava ja Ochori yhdistettäisiin yhden
päällikön hallintoon.
Sanders, joka tiesi ochorilaiset ja akasavalaiset verivihollisiksi,
pyyhkäisi otsaansa ohuella, pehmeällä nenäliinalla ja kirosi hiljaa.
Hänen Ylhäisyytensä haluaa kauttani ilmoittaa, että katsoen maan
luonnollisiin rikkauksiin Teidän alueeltanne kannetut verot
osoittautuvat riittämättömiksi, ja hän lähettää tässä Teille uudet
verotusperusteet, jotka astuvat voimaan kuluvan vuoden heinäkuun 1.
päivästä.
Siinä oli kaikki.
Akasavan ja Ochorin asia ei tehnyt häneen syvempää vaikutusta.
Rikkomukset eivät olleet suuria, paljon pienempiä kuin edellisinä
vuosina. Hän koetti sulattaa senkin, että Bosambo erotettaisiin,
vaikkakin havaitsi tarkoitukseksi ainoastaan loukata Bosambon suosijaa.
Mutta verotus oli toinen asia — todellakin arka asia, ja hän istuutui
kirjoittamaan siitä. Hän viittasi siihen, että sivistymättömiltä
ihmisiltä oli veroja vaikeata periä. Hän osoitti toisia keinoja, joilla
olisi voitu saada koolle suurempia tuloja rasittamatta yksityisiä
henkilöitä ja päätti kirjeensä ilmoittaen olevansa kuvemöörinviraston
kanssa täydelleen eri mieltä.
Ryhtyessäni seuraamaan Teidän Ylhäisyytenne ohjeita en ota vastuulleni
minkäänlaisia seuraamuksia, joita tästä uudesta järjestelystä voi
koitua.
Vastaukseksi hän sai sangen epäystävällisen kirjeen, jossa häntä
kehoitettiin viralliseen ja jäykkään tyyliin — tekemään, niin kuin oli
sanottu.
Järjestäkää, miten parhaaksi näette, kääntymättä enää Hänen
Ylhäisyytensä puoleen, estääksenne epäjärjestykset, joita
mielipiteenne mukaan uudesta verotuksesta voi aiheutua. Hänen
Ylhäisyytensä mielipiteenä minua on kehoitettu sanomaan, ettei hän
luule minkäänlaista vaaraa olevan odotettavissa.
Sandersin asema oli vaikea. Hän oli käsistä ja jaloista sidottu
palvelusohjesääntöön. Hän tiesi, että uusi kuvernööri toimi omalla
vastuullaan ja että jos kotoinen hallitus tietäisi uusista veroista,
niin se tekisi niistä hyvin pikaisen lopun.
Mutta Sanders ei voinut ilmoittaa Downing Streetille suoraan. Se olisi
ollut hänen päämiestään kohtaan anteeksiantamaton asia. Jossakin muussa
valkoihoisten maassa olisi sanomalehden kirjeenvaihtaja voinut selittää
tällaisen asian Sandersin olematta millään tavoin asiasta vastuullinen;
sellaista tehdään, mikäli tiedän. Mutta ainoat valkeat miehet Sandersin
alueella olivat kolme lähetyssaarnaajaa, jotka olivat hänestä satojen
mailien päässä, hausakapteeni ja hän itse.
Sanders ajatteli asiaa päivän ja yön ja viikon. Kerran hän jo oli
vähällä rikkoa sääntöjä ja kirjoittaa suoraan ulkoministeriöön ja
erota. Hän oli jo kirjoittamassa sähkösanomaa, kun sai uuden aatteen.
— Järjestäkää, miten parhaaksi näette...»
Hänen mieleensä tuli kuvernöörin ponsilause.
Hyvin hitaasti ja ajattelevana hän repi sähkösanomansa alun pieniksi
paloiksi ja kutsui palvelijaansa, joka makasi kuistilla puolinukuksissa.
— Sano Jokalle, käski hän, — että »Zairella» pitää olla höyryä
auringonlaskuun. Pankaa mukaan kolmen viikon muona. Lähden
neuvottelemaan jumalamiesten kanssa.
Kun aurinko loi mailinmittaisia varjoja rannalle, hän aloitti matkansa.
Hänen ensimmäinen vierailunsa vaati kahdenkymmenen mailin marssin
Isisin läpi paikkaan, jonka nimi oli Konshinda.
Siellä oli jesuiittojen lähetysasema, ja isä Wells, pitkä, puiseva,
valkeapukuinen mies, johti juuri uuden majan rakentamista.
Hän oli keski-ikäinen mies, harmaatukkainen ja puhtaaksi ajeltu, ja hän
tervehti Sandersia hymyillen. Yhdessä he menivät lähetysaseman suurelle
ja viileälle verannalle.
— Istuutukaa, komissaari, sanoi lähetyssaarnaaja. Hän otti valkean
vaippansa laskoksista hyvin poltetun piipun, ja Sanders torjuttuaan
toisen tarjoaman tupakkapussin sytytti sikarin.
— No, sanoi toinen, — mistä on kysymys? Ovatko jotkut minun miehistäni
olleet ryöstömatkoilla vai onko tämä vain virallinen vierailu? Siinä
tapauksessa pahoittelen, ettei isä Vettechi ole täällä — hän on
mielellään läsnä juhlallisuuksissa.
Hän nauroi sellaisen henkilön poikamaista naurua, jolla ei ole mitään
huolia.
— Aion ajaa teidät pois maasta, sanoi Sanders kylmästi.
Toinen silmäsi häneen nopeasti ja hymyili puoleksi epäillen, puoleksi
tosissaan.
— Mitä tämä on? kysyi hän. — Uutta jesuiittain vainoako?
— Jotakin sellaista, sanoi Sanders. — Onkin pitkä aika siitä, kun
viimeksi ketään olen vainonnut.
— Mutta oikein todella...
Sanders kertoi uudesta verotuksesta. Hän oli äärimmäisen vakava
maalaillessaan uuden verotusjärjestelmän yksityiskohtia.
— Olen kanssanne samaa mieltä, sanoi jesuiitta, — mutta minun on
pantava vastalause, vaikka tiedänkin teidän toimivan minun parastani
silmälläpitäen.
— Pankaa vastalause, sanoi Sanders rattoisasti.
Isä Wells joutui tuumimaan.
— Mutta minun on sähkötettävä vastalauseeni Englantiin, virkkoi hän.
— Autan teitä parhaani mukaan, sanoi Sanders.
Hän lähti vieden mukanaan jesuiitan sähkösanoman ja päästyään Joelle
pani erityisen lähetin viemään sen.
Päivää myöhemmin hän lähti kulkemaan kapeata jokea, jota myöten
päästään baptistilähetysasemalle.
Tätä jokea myöten Sanders kulki varovasti neljäkymmentä mailia. Se ei
ollut helppoa kulkua. Tyvenen veden hymyilevän pinnan alla väijyivät
hiekkasärkkien viettävät kärjet. Ne olivat oikeastaan vaarattomia,
mutta Tembolinijoki juoksi aikoinaan läpi mailienmittaisen metsän, ja
joskus siihen sortui puita, jotka juuttuivat kiinni hiekkaan, jykevät
oksat pistäen esiin hiekasta. Olisipa höyrylaiva koskenut näihin
haaroihin — mahonkioksa, jota tuki valtava puunrunko, oli niin tukeva,
että Atlannin alusta pienempi laiva ei voinut sitä kestää, ja jos
sellaiseen ajoi täydellä höyryllä, meni parhaankin laivan pohja puhki.
Pieniä kalastajakyliä oli siellä täällä matkan varrella, sillä tämä
seutu kuuluu Isisiin, ja päämaasta se erosi monessa suhteessa, eikä
vähimmin Msimba Msamban vuoksi, vihreän paholaisten, joka kulkee yöllä
ja on kaikkien kyläläisten kauhu.
Sanders, joka ei koskaan kuluttanut matkaa hukkaan, pysähtyi
tunniksi jokaiseen kylään, toimitti asioita, jotka vaativat hänen
ratkaisuaan (eräässä oli paha murhapalaver, johon hänen oli myöhemmin
käytävä uudestaan käsiksi), ja toisen päivän aamuna hän saapui
baptistilähetysasemalle.
Täällä häntä odotti aivan toisenlainen mies. Pieni olento, hyvin
tärkeä, niin kuin pienet joskus ovat, hyväksyi mielellään herran nimen
ja »ei aivan».
Joskus tapaa ihmisiä, jotka ovat »ei aivan» kaikissa suhteissa,
mutta kummallista kyllä, enimmät heistä tavataan eräässä
ulkolähetyssaarnaajien luokassa. Herra varjelkoon minua puhumasta
kuitenkaan pahaa niistä, jotka uhraavat terveytensä ja elämänsä
täyttäessään velvollisuuttaan ja uskonsa kutsumusta.
Hra Haggins, baptistilähetysaseman johtaja, oli kuitenkin »ei aivan».
Hän oli ollut lontoolainen katusaarnaaja, hanakka kunnialle ja
kiivas hallituksen vastustaja, kuuluipa hallitukseen minkä puolueen
miehiä hyvänsä. Sanders edusti hallitusta ja tunnettiin yleisesti
kylmäkiskoiseksi Sanaa ja sen julistajia kohtaan. Hän pieksi ihmisiä,
hirtti eräitä suorasukaisesti vähäisin tutkimuksin, ja hra Hagginsin
edeltäjä oli kertonut hänen myöskin harjoittaneen julmuuksia. Se oli
maksanut baptistilähetykselle, joka oli saattanut tarinan julkisuuteen,
tuhannen puntaa, ja vaikkakin hra Haggins kirjoitti Sandersista
kauheita asioita heidän julkaisuunsa, niin sen toimittaja ei kuitenkaan
julkaissut niitä.
— Hauskaa tavata teidät, hra Sanders, sanoi lähetyssaarnaaja
Sandersin astuessa maihin, — paristakin syystä halusin tavata
teitä. Erityisesti halusin keskustella teidän julmuudestanne minun
alkuasukasevankelistaani Balibia kohtaan...
— Vai niin, sanoi Sanders lyhyesti. — Teidän evankelistanne huvittelihe
vapaina hetkinään eräiden akasavalaisten naisten kanssa.
— Se ei ole totta, sanoi hra Haggins ponnekkaasti. Sanders katsoi
häneen terävästi.
— Jos sanotte minua valehtelijaksi, sanoi hän, — niin minä...
Hän pidättäytyi.
— Se ei ole totta, sanoi hra Haggins tulisena. — Uskon veljeemme...
— Tämä ei kuulu asiaan! keskeytti Sanders. — Tulin sanomaan teille,
että teidän on suljettava asemanne ja tuotava tavaranne päämajaan.
Hra Haggins mykistyi.
— Suljettava — asemani? kertasi hän.
— Juuri niin, sanoi Sanders kuivakiskoisesti — Luulen uuden verotuksen
aiheuttavan kapinoita.
— Mutta minä en lähde, sanoi hra Haggins vihasta kiehuen ja pahaa
ennustavana. — Se on häpeämätöntä; te koetatte hävittää asemani — teen
ilmoituksen Englantiin — meillä on ystäviä parlamentissa...
Hän puhui vielä paljon samaan tyyliin, kuumassa äänilajissa.
— Jos teitä huvittaa sähköttää, sanoi Sanders ponnistaen koko
kärsivällisyytensä, — niin sangen mielelläni lähetän sen.
Sanders kävi muissakin paikoissa, myöskin
lähetyssaarnaaja-sairaanhoitajattaren, nti Ruth Glandynnen luona, ja
joka asemalla hän oli murheellinen vieras.
* * * * *
Sir Harry Coleby, K.C.M.G., asui mahtavassa valkeassa palatsissa
rannikkokaupungissa, jonka nimi on teille varmaankin jo tuttu.
Palatsi sijaitsi laajan kukkulan rinteellä, ja sen alapuolella oli
leveäkatuinen kaupunki, jonka pääasiallisimman väestön muodostivat
sysimustat neekerit, jotka puhuivat englantia ja herroittelivat
toisiaan.
Sir Harry oli lihava, valkohiuksinen, harjasviiksinen ja
punakkanaamainen. Hän sanoi itseään »mieheksi paikalla», se oli hänen
omituisuutensa.
Hänen työskentelynsä oli kuin moottorin työskentelyä, sarja
räjähdyksiä. Hän räjähti liikarasitetulle sihteerilleen, hän räjähti
upseereille; hän räjähti kaikelle ja jokaiselle, joka vain joutui
kosketuksiin hänen kanssaan.
Hän kirosi ihmisten silmiä niin perinpohjaisesti ja raivokkaasti,
että olisi luullut jonkun hänen läheisen sukulaisensa antautuneen
silmälääkärin alalle ja hänen koettavan auttaa tätä.
Kieltämätön tosiasia oli, että vaikka hän oli ollut rannikolla vasta
kuusi kuukautta, niin häntä vihasivat kaikki.
Isisin komissaari Sanders, Kru-joen hra komissaari de la Court,
lukuisat alakomissaarit, tarkastajat ja upseerit, jotka asuivat
enimmäkseen yksikseen kapealla ja kuumalla rantakaistaleella,
ajattelivat päivittäin häntä ja iloitsivat suuresti lukiessaan uutisen
— se oli eräässä merkityksettömässä Lagosin lehdessä —, että Hänen
Ylhäisyytensä piti ilmastoa kovin rasittavana.
Sir Harry tuli eräänä päivänä virastoonsa — se tapahtui kuvernöörin
talossa pidetyn virallisen illallisen jälkeen, ja hän oli hieman hilpeä
— ja tapasi Sandersin viimeisen verotusasiaa koskevan kirjeen.
— Hitto soikoon, jos tuo lurjus vielä kiusaa minua, niin passitan hänet
kotiin, hän raivosi ja ryhtyi jatkamaan jumalallista riitaa Sandersin
kanssa.
— Sanokaa hänelle..., karjui hän lyöden nyrkkiä pöytään.
— Anteeksi, että keskeytän, Teidän Ylhäisyytenne, sanoi sihteeri, —
mutta eikö meidän olisi syytä ilmoittaa siirtomaaminsteriöön tästä
muutoksesta...
Hän oli tunnollinen virkamies, joka oli viettänyt ikänsä Rannikolla ja
tiesi enemmän läntisestä keski-Afrikasta kuin monet sihteerit.
— Ei mitään ilmoittamista, tiuskaisi hänen päämiehensä, — minä
hallitsen täällä, minä olen mies paikalla, minä koroitan veroja, herra.
— Siitä koituu ikävyyksiä, Teidän Ylhäisyytenne, sanoi sihteeri hiljaa.
Sir Harry henkäisi syvään ja toimitti pitkällä, tiivistetyllä
lausunnolla sihteerin, Sandersin ja alkuasukkaat omasta valtakunnastaan
paholaisen luo.
Neekerikirjuri toi sähkösanoman ja ojensi sen kuvernöörille.
— Tässä on »tärkeä», Browne, ärisi hän. — Ottakaa selvä tästä
lyhennyskirjoituksesta älkääkä sekautuko asioihin, jotka eivät kuulu
teille.
Sihteeri otti neljä tiheään kirjoitettua kaavaketta.
Kirjelmä alkoi:
»Airlight, Transport, Divine, Sunlight, Meridan.»
»Airlight» merkitsi »tärkeä», »transport» oli »toimikaa heti»; sen hän
totesi ja istuutui ottamaan selvää lyhennyskirjoituksesta.
Mitä kauemmas hän pääsi selaten kahta kirjaansa saadakseen selvän
kirjoituksesta, sitä korkeammalle kohosi Hänen Ylhäisyytensä sihteerin
mieli. Lopetettuaan hän antoi sähkösanoman päällikkönsä käteen, ja Sir
Harry luki:
Hyvin tärkeä. Heti toimittava. Lähetysseurat ilmoittaneet, että
heidän asemansa Isisissä, Akasavassa, Ochorissa, Ngombissa Sandersin
sulkemat. Ymmärretään hänen pelkäävän levottomuuksia uuden verotuksen
voimaanpanosta. Ennen uuden verotuksen määräämistä tiedoittakaa
yksityiskohdat siirtomaaministeriöön.
Sanotaan, että sir Harry Coleby tuli aivan hulluksi, kun hän luki
tämän sähkösanoman. Hän ei ollut tottunut siihen, että Downing
Streetiltä saneltiin hänelle. Hän oli niitä miehiä, jotka ylenkatsoivat
siirtomaaministeriötä. Menikö hän sekaisin vai onko tämä hänen
sihteerinsä liioittelevaa kuvausta, en tiedä. Mutta joka tapauksessa
hän lähetti Hänen Majesteettinsa siirtomaaministerille sähkösanoman,
joka muistutti mainitulle herralle elävästi niitä hyökkäyksiä, joita
hän koki ensimmäisen Home Rulelain myrskyisinä päivinä. Se ei ollut
hullu sähkösanoma eikä paha sähkösanoma; sen oli sir Harry kirjoittanut
parhaalla tyylillään, ja se antoi siirtomaaministeriön Lontoossa
tietää, että sir Harry oli mies paikalla ja toimi omalla vastuullaan,
eikä hänelle ollut asiaa kenelläkään sivullisella, ja jos joku
sekaantuisi hänen toimiinsa, niin — minun sanani!
Sir Harry oli kerran ennen lähettänyt sellaisen sähkösanoman, ja
silloin siirtomaaministeri oli peräytynyt. Kuvernöörin onnettomuudeksi
siirtomaaministerinä oli tällä kertaa mies.
Kymmenen aikaan samana iltana Hänen Ylhäisyytensä sai sähkösanoman. Se
oli selvää englantia, ja kuvernööri istui ja luki sitä kauan, ennen
kuin hän sen ymmärsi. Se kuului:
Seuraajanne matkustaa yhdeksäntenä. Luovuttakaa virkanne lähimmällenne
ja matkustakaa ensimmäisellä mahdollisella laivalla.
Alla oli: »Camberlain».