Otombin metsässä oli yhdeksän julmaa miestä, kertoi alkuasukasviesti.
Yhdeksän julmaa miestä, jotka asuivat suon keskellä olevalla saarella.
Ja suolle oli paha päästä, se kun oli laajan metsän keskellä. Vain
marakatti tai leopardi voi löytää tien tämän saaren asukkaiden luo —
sillä he itse kulkivat salaisia teitä.
Ei yksikään isisiläinen eikä akasavalainen eikä ngombilainen yrittänyt
seurata näiden yhdeksän jälkiä, sillä, niin kuin yleensä tiedettiin,
mahtava ju-ju vartioi kaikkia salaiselle paikalle johtavia polkuja.
Yhdeksän lainrikkojaa, joiden omaatuntoa painoi joko murha tai suurempi
rikos, oli yhtynyt, Jumala tietää miten, ja ryösti maailmaansa.
He hyökkäilivät rankaisematta eivätkä pitäneet väliä sillä,
tullattiinko isisiläisiä vai ngombilaisia.
Öisin he hiipivät peräkkäin vaiteliaina kuin kuolema, ei korsikaan
risahtanut heidän jaloissaan eikä yhtään sanaa puhuttu. Päättäväisinä
kuin sotilasmuurahaiset hävitysmatkallaan he kulkivat esteettä kylään,
jonka olivat valinneet toimintapaikakseen, ottivat, mitä halusivat, ja
poistuivat.
Joskus he halusivat ruokaa, joskus keihäitä, sillä nämä metsän miehet
olivat voittamattomia voimamiehiä; joskus nainen tai pari meni eikä
koskaan palannut.
Sellaiset laittomat seurat eivät olleet tuntemattomia. Joskus aivan
tavalliset olosuhteet tekivät niistä lopun; jotkin niistä kukoistivat
niin kuin miehet-jotka-eivät-olleet-kaikki-samanlaisia.
Otombin yhdeksän julmaa miestä olivat olemassa, koska mikään armeija ei
voinut saartaa heitä, ja koska, niin kuin Sanders ajatteli, he eivät
olleet kiinteä joukko, vaan hajosivat joskus koteihinsa.
Sanders lähetti kerran kaksi hausakomppaniaa hajoittamaan näitä
yhdeksää, mutta siitä ei tullut mitään siitä yksinkertaisesta syystä,
ettei kukaan päässyt ampumamatkalle. Sitten Sanders tuli itse, eikä
hyötynyt muuta kuin ankaran malariakohtauksen.
Hän lähetti sanan kaikille päälliköille sadan mailin alueella
kehoittaen tappamaan kaikki yhdeksän tavattaessa ja luvaten palkkion.
Sitten kun kolme viatonta ochorilaista oli tapettu ja jokaisesta
vaadittiin palkinto, Sanders peruutti määräyksen.
Kaksi vuotta nämä yhdeksän raivosivat tahtonsa mukaan, sitten muuan
isisiläinen, Fembeni nimeltään, löysi armon.
Fembenistä tuli kristitty, vaikka siinä ei olekaan mitään pahaa. Tämä
ei ole mitään satiiria, vaan varauksellinen toteamus. Eräät neekerit
tulevat uskovaisiksi ja huononevat, mutta Fembeni oli kristitty ja
parempi mies — paitsi..
Tässä on toinen varaus.
Kosumkusussa eräs Ruth Glandynne teki työtä uskon hyväksi, ja hän
oli, niin kuin aikaisemmin olen kuvannut, lähetyssairaanhoitajatar ja
lisäksi kaunis.
Valkoihoiset sanoivat häntä kauniiksi, koska hänellä oli säännölliset
piirteet, virheetön rakenne ja pitkä, sorea vartalo.
Mustaihoiset pitivät häntä jokapäiväisenä, koska hänen huulensa eivät
olleet sellaiset, että ne olisivat heitä miellyttäneet, eikä hän
ollut muutenkaan heidän ihannettaan vastaava. Vieläpä ngombilaisten
mielestä hänen pitkä, kaunis tukkansa oli epämiellyttävä ja hänen
kasvonpiirteensä lintua muistuttavat.
Herra komissaari Sanders ajatteli, että hän oli todellakin kaunis —
milloin antautui ajattelemaan häntä.
Hän ei ajatellut tyttöä useammin kuin voi, kahdestakin syystä, joista
meidän mieltämme kiinnittää vain se, että tytöstä oli hänelle hirveä
vastuu. Sandersilla oli kummallakin ohimollaan harmaa hiussuortuva —
silloin kun hän salli hiustensa kasvaa niin pitkiksi, että ne saattoi
huomata — ja niitä hän sanoi »lähetyssaarnaajahiuksikseen». Erämaissa
sijaitsevien lähetysasemien turvallisuus oli suuren huolen aihe.
Tulee ymmärtää, että lähetyssaarnaajat ovat tavattoman hyviä ihmisiä.
Ne ihailijat, jotka pilkkaavat heitä, asettuvat samaan asemaan kuin ne,
jotka ivaavat muitakin sankareita.
Lähetyssaarnaajat antautuvat suuriin vaaroihin — he irroittautuvat
aineellisesta elämästä, joka on elämisen arvoinen; he valitsevat vertaa
vailla olevat ankarat elämänehdot; he kärsivät jatkuvasta pahuudesta,
joka tapaa heidät virkkuina ja hyväsydämisinä aamun koitteessa ja
jättää heidän ruumiinsa kuoleman partaalle auringon laskiessa.
— Ja kaiken tämän he tekevät sen vuoksi, järkeili Monrovian Bosambo, —
että eräitä ihmeitä tapahtui silloin, kun maailma oli vielä nuori ja
oli eräs mies nimeltä Hesu. Minusta se on suurin ihme.
Sanders piti työtä tavattoman epämiellyttävänä, suorastaan ihaili
niiden rohkeutta, jotka tulivat työskentelemään epäterveellisille
työmaille, mutta samalla hän toivoi, että he eivät olisi tulleet.
Hänen tunteensa olivat samat kuin leijonankesyttäjän, joka näkee
amatöörin astuvan raivokkaimpien petojen häkkiin; samat kuin
tottuneen matadorin tunteet tämän silmäillessä alokkaan kömpelöä
taistelua andalusialaisen härän kanssa — huolestuneen matadorin, joka
purppuraviitta käsivarrella ja toinen siro jalka aidalla on valmiina
hyppäämään aitaukseen novellon avuksi.
»Lähetyssaarnaajahiukset» tulivat Ruth Glandynnen saapumisen jälkeisinä
kuukausina valkeammiksi ja lisääntyivät, sillä Kosumkusu oli Sandersin
mielestä liian lähellä villiä Ngombia ja erehtyväistä Isisiä.
Sanders olisi kärsimättömyydessään helposti voinut erehtyä. Hän
olisi voinut lähettää sananviejän molempien heimojen luo tai mennä
itse uhkaamaan heitä kuolemalla ja kuolemaakin pahemmalla, jos he
vahingoittaisivat tyttöä.
Mutta se olisi nostanut heidän rinnassaan jonkinlaisen itserakkauden
tunteen, ja kun aika tulisi, niin kuin se varmasti tulisi, jolloin
heidän mahansa olisi täynnä vihaa Sandersia vastaan, joku päällikkö
sanoisi:
— Kas, tässä on nainen, joka on Sandin erikoinen silmätikku. Jos teemme
hänelle pahaa, niin olemme kostaneet Sandille.
Ja kun lapset eivät tiedä minkäänlaista muuta huomispäivää kuin sen,
joka tuo pelkkää hyvää mukanaan, olisi naislähetyssaarnaajan voinut
käydä huonosti.
Sen sijaan Sanders antoi Bosambon, Ochorin päällikön, työksi tämän
naisen suojelemisen, ja Bosamboon hän luotti kaikissa suurissa
asioissa, vaikkakaan liikkuvan ja liikuteltavan tavaran suhteen häneen
ei ollut liikoja luottamista.
Samaan aikaan kun Isisin Fembeni oli käännetty pakanuudesta
kristinuskoon, Sanders kuljeskeli pitkin Suuren joen särkkiä etsien
erästä Oko-nimistä miestä, joka pitkän ja salaperäisen poissaolon
jälkeen oli palannut kotikyläänsä, tappanut vaimonsa ja paennut
viidakkoon.
Se viidakko sattui olemaan lähetysaseman läheisyydessä; muuten Sanders
olisikin antanut homman poliisimiestensä tehtäväksi, mutta heti, kun
tuli tietoon, että Oko oli paennut siihen Ngombin osaan, mikä on
Kosumkusun lähellä, Sanders kiiti jokea ylös höyrylaivallaan, sillä
jokin sanoi hänelle, että tässä oli yksi niistä yhdeksästä.
Ja kersantti Ahmed, hausa, kirjoitti vaimolleen päämajaan:
Aamun koitteessa, kun murhaajan etsintä virallisesti aloitettiin,
tuli meidän herramme Sundah hyvin todella äkäiseksi. Käskystä otin
Kulala-joen vasemman rannan kolmen miehen kera, ja meitä oli käsketty
ampua Oko, jos hän vastustaisi. Abibu (kersantti) otti oikean rannan,
ja herramme etsi pensaikosta. Luultavasti Oko on hyvin tärkeä mies,
koska Sundah tuli itse häntä virallisesti etsimään ja sanoo katkeria
vastauksia yksinkertaisille palvelijoilleen.
Ahmedin kuvaus hänen päämiehensä mielentilasta voi olla liioiteltu,
mutta luulen kuitenkin, että siinä oli paljon perääkin.
Takaa-ajon toisena päivänä Sandersin höyrylaiva oli kiinnitetty
lähetysaseman rantaan, ja hän tapasi itsensä kävelemässä aamun
viileässä ilmassa Ruth Glandynnen kanssa. Niin hän kuuli Fembenistä,
isisiläisestä, joka oli löytänyt valon ja janosi kiihkeästi pelastusta.
— Hm! sanoi Sanders osoittamatta erityistä innostusta.
Mutta tyttö oli liian lämmennyt ensimmäisestä saavutuksestaan, jotta
olisi huomannut hänen äänensä kylmyyttä.
— Sehän on loistavaa, sanoi tyttö harmaat silmät loistaen ja kasvot
kauniina säteillen sitä ajatellessaan, — erittäinkin kun muistatte, hra
Sanders, että minä vain heikosti taidan kieltä.
— Oletteko varma siitä, kysyi epäileväinen Sanders, — että Fembeni
ymmärtää, mistä todella on puhe?
— Oh, kyllä! — Tyttö hymyili komissaarin yksinkertaisuutta. — Niin,
hänhän tuli minua vastaan puolimatkassa, hän tuli etsimään totuutta,
hän...
— Fembeni? sanoi Sanders miettivästi. — Taidan tuntea miehen; jos
muistan oikein, niin hän ei ole niitä miehiä, jotka ottavat uskonnon,
ellei se lopuksi lupaa hyvää liikeyritystä.
Tyttö rypisti kulmiaan. Hänen kulmakarvansa muodostivat suoran viivan
vihastuneiden silmien yläpuolelle.
— Luulen, että tuommoinen puhe on teille arvotonta, sanoi hän kylmästi.
Sanders katsoi häntä etusormen rystynen huulillaan.
Tyttö on kaunis, ajatteli hän — tai sitten hän oli ollut niin kauan
poissa valkoihoisten naisten seurasta, että tyttö vain näytti kauniilta
seisoessaan raakaa, sivistymätöntä taustaa vasten. Hento, suora,
harmaasilmäinen, virheettömästi muodostunut, vaikkakin Afrikan auringon
paahtama, piirteet säännölliset — herkulliset, hiukset (tuuheat)
ruosteenruskeat.
Sanders pudisti päätänsä.
— Toivon taivaan tähden, että ette oleilisi tässä kirotussa maassa,
sanoi hän.
— Se ei kuulu asiaan, vastasi tyttö hieman hymyillen. — Puhumme
Fembenistä, ja te taidatte olla hieman hirvittävä.
He olivat tulleet suurelle nelinurkkaiselle majalle, jonka Sanders oli
rakennuttanut tyttöä varten, ja nousivat kuistille johtavia puuportaita.
Sanders ei vastannut, mutta kun tyttö oli kadonnut majaan valmistamaan
hänelle hieman teetä, hän viittasi Abibulle, joka oli seurannut jonkin
matkan päässä.
— Mene, sanoi hän, — ja tuo minun luokseni Isisin Fembeni.
Hän tuijotti teehensä tytön kuvaillessa työtänsä ruusunvärein, kun
Fembeni tuli, keski-ikäinen, pitkä mies, pukeutuneena housuihin ja
liiveihin: ulkonainen merkki hänen henkisestä kehityksestään.
— Tule lähemmäs, Fembeni, sanoi Sanders hiljaa.
Mies tuli itsetietoisesti kuistin portaita ylös, otti kehoittamatta
tuolin ja istuutui.
Sanders ei sanonut mitään. Hän katsoi miestä pitkän aikaa, sitten:
— Kuka on käskenyt sinun istua minun läsnäollessani? sanoi hän
pehmeästi.
— Herra, sanoi Fembeni kerskuen, — kun minä nyt olen löytänyt oikean
uskon...
Jokin Sandersin katseessa pani hänet kiireesti nousemaan.
— Voit istua — maahan, sanoi Sanders tyynesti, — kansasi tapaan, ja
minä istun tällä tuolilla oman kansani tapaan. Sillä katsos, Fembeni,
ei edes uskokaan tee mustaa valkeaksi eikä valkeaa mustaksi; eikä se
tee myöskään sinua Sandin vertaiseksi, sillä hän on sinun herrasi.
— Herra, se on totta, sanoi Fembeni hiljaa, — mutta Suuren edessä me
olemme toistemme veroiset.
— Sitten on Isisissä, Ngombissa ja Akasavassa miljoona ihmistä, jotka
ovat sinun veroisiasi, eikä sinulle ole häpeäksi tehdä, niin kuin he
tekevät.
Mihin ei voitu mitään vastata Fembenin käsityskyvyn mukaan.
Tyttö oli kuunnellut komissaarin ja oppilaansa keskustelua, ja hänen
vihansa kohosi, sillä hän ei tuntenut alkuasukkaita Sandersin tavoin.
— Minusta tuo on hyvin pikkumaista, hra Sanders, sanoi hän kiivaasti. —
On paljon tärkeämpää, että pakanasta tehdään kristitty kuin että teidän
arvonne säilyy.
Sanders rypisti kulmakarvojaan julmasti — hän ei ollut tottunut
seuratapoihin eikä myöskään väitteisiin.
— En ole samaa mieltä, nti Glandynne, sanoi hän hieman töykeästi, —
sillä isisiläiset eivät näe hänen sielunsa hurmiotilaa, joka johtaa
hänet tuttavallisuuteen minun kanssani; he voivat nähdä ja näkevät
hänen ruumiillisen olentonsa.
Hänen päähänsä välähti ajatus, ja hän kääntyi mieheen. Se ajatus oli
Fembenille peräti tärkeä.
— Fembeni, sanoi hän isisin murteella, — olet kaikkien laskelmien
mukaan rikas.
— Niin, herra.
— Ja vaimoja — montako sinulla niitä on?
— Neljä, herra.
Sanders nyökkäsi ja kääntyi tyttöön.
— Hänellä on neljä vaimoa, sanoi hän.
— No?
Tässä pienessä sanassa oli hieman uhmaa.
— Hänellä on neljä vaimoa, kertasi Sanders. — Mitä ajattelette siitä
asiasta?
— Hän nai yhden kristittyjen tapaan, sanoi tyttö punastuen. —
Tiedättehän, hra Sanders, että miehen on mahdotonta olla kristitty ja
pitää useampia vaimoja kuin yksi!
Sanders kääntyi jälleen mieheen.
— Tämä vaimoasia, Fembeni, sanoi hän lempeästi. — Miten sinä menettelet
vaimojesi kanssa?
Fembeni pyöritti paljaita olkapäitään kiusaantuneena.
— Herra, ajan heidät pois, paitsi yhtä, sanoi hän jurosti, — sillä se
on pyhä tapa.
— Hm! sanoi Sanders toisen kerran sinä aamuna.
Hän oli vaiti pitkän aikaa ja sanoi sitten:
— Se on pulmallinen kysymys, sanoi hän.
— Minusta se ei ole ensinkään pulmallinen, sanoi tyttö itsepäisesti.
Hän oli tulemaisillaan kiukkuiseksi, vaikka Sanders ei sitä huomannut,
koska hän ei tuntenut valkoihoisten naisten tapoja.
— On julmaa teidän puoleltanne, hra Sanders, horjuttaa tätä miestä,
estää hänen uskoansa...
— En lainkaan ehkäise, keskeytti komisaari. Hän oli lyhytpuheinen,
sillä hän oli niin syventynyt pohdittavaansa, ettei lainkaan ottanut
huomioon jonkun naislähetyssaarnaajan tunteita. — Mutta en voi sallia
alueellani tapahtuvan sellaista; tällä miehellä on neljä vaimoa, ja
jokaisella heistä on lapsia. Mitä oikeutta tai kristillisyyttä on
siinä, että ajetaan pois kolme vaimoa, jotka ovat palvelleet tätä
miestä?
Siinä oli tytölle kysymys, ja kiivaudessaan tämä käytti todistetta,
jota vastaan ei ollut sanottavaa.
— Laki sallii sen, sanoi hän. — Sellaista tapahtuu kaikkialla
maailmassa, missä lähetystyö on käynnissä. Ehkä voisin saada naiset
ymmärtämään: ehkä voisin selittää...
— Ette voi selittää lapsia olemattomiksi, sanoi Sanders julmasti.
Siihen päättyi keskustelu, sillä loukkaantuneena ja äkeänä tyttö meni
majaan jättäen Sandersin sekavien tunteiden uhriksi.
Tämä käänsi katseensa kiusalliseen Fembeniin.
— Minusta tuntuu siltä, sanoi hän, — että mies tulemalla kristityksi
pääsee pienemmällä ruokakunnalla. Minun pitää tutkia tätä asiaa.
Fembeni suhtautui häneen peläten, sillä jos naista kuulustellaan, niin
kuka tietää, mitä hän sanoo? Ja miehelle oli jokseenkin samantekevää,
olipa hänellä yksi vaimo tai neljäkymmentä.
Sinä iltana oli turhaa etsiä enää Okoa, minkä vuoksi Sanders souti joen
poikki kuulustelemaan vastakääntyneen vaimoja.
Hän tapasi yhden vaimon, joka suhtautui tulevaan muutokseen melko
tyynesti, ja kolme, jotka olivat pahoillaan ja äänekkäitä.
— Herra, sanoi yksi näistä kolmesta sellaisella julkealla äänellä,
jonka kuulee vain alkuasukasnaisilta, — tämä valkea noita on ottanut
meidän miehemme...
— En kuule oikein hyvin, sanoi Sanders nopeasti, — mutta olin
kuulevinani kuitenkin sanan, josta en pidä.
Hän heilutti keppiään, niin että se vinkui.
— Herra, sanoi nainen, alentaen ääntään ja puhuen vienommin, — tämä
jumalanainen on vienyt meidän miehemme.
— Jumalanaiset eivät vie miehiä, sanoi Sanders, — mutta he vaikuttavat
heidän mieliinsä niin, että he tulevat paremmiksi miehiksi.
— Fembeni ei tule paremmaksi eikä huonommaksi, sanoi nainen katkerasti,
— sillä hän menee metsään öisin; usein hän nousee minun viereltäni, ja
kun hän on mennyt, niin tulevat yhdeksän julmaa miestä jostakin läheltä
ja ottavat mitä he haluavat.
Hän vaikeni äkkiä. Komissaariin katsovissa silmissä oli kauhua;
tuskissaan hän oli puhunut liian paljon.
— Se on hullua puhetta, sanoi Sanders hymähtäen.
Hän tiesi, ettei saisi kuulla enää enempää, ja oli rauhoittavinaan
vaimoa.
Hän kulki kylän läpi puhuen sillä välin päällikön kanssa ja palasi
sitten kanootilleen.
»Zairella» hän kutsui Abibun luokseen.
— Ota kolme miestä ja tuo minulle Fembeni, sanoi hän, — ja ole valmis
ampumaan hänet, sillä olen kuullut eräitä asioita.
Hän odotti kymmenen minuuttia; sitten Abibu palasi — yksin.
— Fembeni on mennyt metsään, sanoi hän, — ja samoin jumalanainen.
Sanders katsoi häneen.
— Kuinka?
— Herra, tämä Fembeni on kristitty, ja hän halusi puhua jumalanaisen
kanssa uudesta taiasta. Niin he menivät yhdessä, ja jumalanainen luki
kirjaa. Fembenillä oli myöskin hänelle lahja, jonka hän oli ostanut
ranskalaiselta kauppiaalta.
— Huomaan, sanoi Sanders.
Hän kumosi whiskylasin, ja hänen kätensä vapisi hieman.
Sitten hän otti hyttinsä seinältä metsästyskiväärin, avasi kaksi
pakettia panoksia ja pudotti ne taskuihinsa.
— Anna miesten seurata pian sinun johdollasi, sanoi hän.
— Herra, täällä on muita kersantteja, sanoi Abibu. — Tahdon tulla
kanssasi, sillä olen oikea kätesi, vaikka kuolema minua odottaisi.
— Niin kuin haluat, sanoi Sanders.
Hän meni lähetysaseman alueen poikki pysähtyen vain sen verran, että
eräs poika voi osoittaa hänelle suunnan, mihin nuo kaksi olivat
menneet; sitten hän meni nopeasti metsään Abibu kantapäillään.
Hän seurasi polkua satakunta jaardia. Sitten hän pysähtyi ja nuuski
kuin koira.
Hän kulki hiukan eteenpäin ja palasi takaisin jäljille. Hän kumartui ja
poimi maasta murtuneita lasinpaloja, poikkesi sitten polulta ja seurasi
nenäänsä.
* * * * *
Ruth Glandynnellä oli suunnaton luottamus Sanaan, joka on tehnyt
marttyyreja.
— Et saa epäillä, Fembeni, sanoi hän vaivalloisella isisin murteellaan,
— sillä Valossa, jonka Sana tuo, kaikki asiat selvenevät sinulle.
He olivat kuulomatkan päässä lähetysasemalta kulkien metsään päin.
Tyttö luki pieniä otteita mukanaan olevasta kirjasta ja oli niin
syventynyt asiaan, ettei huomannut heidän sivuuttaneen hajallaan olevia
puita, aarniometsän alkua.
Huomatessaan sen hän kääntyi.
— Kerron sinulle enemmän, Fembeni, sanoi hän.
— Neiti, kerro nyt heti, sillä Sandi on pannut minut epäilemään, sanoi
Fembeni.
Tyttö rypisti kulmiaan. Millaista epäuskoa saattaa materialisti kylvää!
Hän oli pitänyt Sandersista. Nyt tällä hetkellä hän melkein vihasi
häntä.
— On valkeita miehiä, jotka epäilevät, sanoi hän, — ja jotka
sirottelevat okaita tielle...
— Tämänkin olen ostanut sinulle, sanoi Fembeni, — ja maksanut siitä
säkillisen suolaa.
Kupeellaan olevasta nahkapussista hän veti esiin pitkähkön, kapean
pullon.
Tyttö hymyili, kun hän tunsi rahoittavan alkuasukashajuveden
kukkasleiman.
— Tämän ostin sinua varten, opettaja, sanoi mies ottaen korkin pullon
suulta, niin että illan viilenevä ilma täyttyi myskin tuoksulla, —
jotta puolustaisit minua Sandia vastaan, joka ei ole jumalamies, vaan
paholainen.
Tyttö otti pullon nopeasti ja pani korkin paikalleen.
— Sandi ei ole paholainen, sanoi hän lempeästi, — eikä hän tee sinulle
pahaa.
— Hän on mennyt joen poikki, sanoi Fembeni jurosti, ja hänen silmissään
oli kumma välke, — ja hän puhuu vaimojeni kanssa, ja he voivat kertoa
minusta kauheita asioita.
Tyttö katsoi häneen vakavasti.
— Mitä pahoja asioita he voivat kertoa sinusta? kysyi hän.
— He voivat valehdella, sanoi mies lyhyesti, — ja Sandi tuo köytensä ja
minä kuolen.
Tyttö hymyili. — En luule, että sinun tarvitsee pelätä, sanoi hän ja
lähti kulkemaan takaisin päin; mutta mies seisoi hänen edessään, ja
siinä hetkessä tyttö huomasi vaaran, ja väri kaikkosi hänen kasvoiltaan.
— Jos Sandi tulee minun perässäni tappaakseen minut, sanoi mies
hitaasti, — minä sanon hänelle: »Katsos, minulla on nainen, joka
on sinun sukuasi, ja jos et anna minulle anteeksi, niin tulet
surulliseksi.»
Tyttö ajatteli nopeasti ja juoksi sitten äkkiä hänen ohitseen
lähetysasemalle päin.
Mies oli hänen kintereillään kuin leimaus. Tyttö kuuli hänen jalkojensa
lujan töminän, ja äkkiä käsivarsi kietoutui hänen ympärilleen.
Hän huusi, mutta kukaan ei ollut sitä kuulemassa, ja miehen suuri käsi
peitti hänen suunsa.
Fembeni pudisti tyttöä rajusti.
— Elät tai kuolet, sanoi hän, — mutta jos huudat, niin lyön, kunnes
kuolet.
Fembeni puoliksi kantoi, puoliksi raahasi tyttöä metsään päin.
Tyttö oli vähällä kuolla pelästyksestä; hän hämärästi tajusi, että
mies ei lähtenyt seuraamaan polkua, että hän kulki suorassa kulmassa
mutkitellen harhaannuttavasti läpi metsän, seuraten omia polkujaan.
Kun Fembeni kääntyi, niin tyttö teki toisen vapautumisyrityksen.
Hänellä oli vielä kädessään pullo, jossa oli hajuvettä, ja sillä hän
löi miestä kaikin voiminsa. Fembeni tarttui hänen käteensä ja oli
vähällä murtaa sen.
Korkki putosi pullon suulta, ja iljettävä hajuvesi kasteli hänen
pukunsa.
Fembeni väänsi pullon tytön kädestä ja heitti sen pois.
Tarttuen hänen käteensä Fembeni kuljetti häntä edelleen. Hän oli
hengästynyt, kun he pysähtyivät, ja hän vaipui maahan voimattomana.
Tyttö ei uskaltanut pyörtyä, vaikka hän oli aivan rajoilla. Hän ei
vähääkään aavistanut, miten pitkälle he olivat tulleet. Aurinko juuri
laski; tämän hän arvasi pikemmin kuin tiesi, sillä auringonvaloa ei
tullut metsään.
Fembeni katseli tyttöä; hän istui selkä puuhun nojaten ja silmäili
häntä miettivästi.
Hetken kuluttua hän nousi.
— Tule, sanoi hän.
He kulkivat vaiteliaina. Tyttö ei puhunut Fembenille mitään. Hän tiesi
puheen turhaksi, ja hänen mielensä oli vielä hämmentynyt. Miksi, miksi,
miksi? kysyi se yhtämittaa.
Miksi tämä mies rupesi kristityksi?
— Fembeni, sammalsi hän, — olen ollut sinulle ystävällinen.
— Nainen, sanoi mies ilkeästi, — voit olla ystävällisempi.
Tyttö ei puhunut enää mitään.
Asian kauhistuttavuus alkoi selvitä. Hän puoliksi pysähtyi, ja mies
tarttui raa'asti hänen käsivarteensa.
— Pääni kautta sinä saat elää, sanoi hän, — jos Sandi antaa lupauksen,
ettei ketään meistä hirtetä — sillä me olemme Julmat miehet, ja Sandi
on nuuskinut minut ilmi.
Tässä puheessa oli toivon välähdys. He pitivät häntä vain
panttivankina...
Yö oli tullut, kun he tulivat veden äärelle.
Siinä Fembeni pysähtyi. Hän etsiskeli viidakosta ja veti näkyviin onton
puunrungon.
Sen sisällä oli kaksi rautapuupuikkoa, ja kyykistyen lokalin ääreen hän
antoi metallinsointuisten kalahdusten kuulua.
Kymmenen minuuttia hän soitti säveletöntä tahtiaan. Kun hän pysähtyi,
kuului jostakin järven poikki kaukainen vastaus.
He odottivat, tyttö ja hänen ryöstäjänsä, lähes puoli tuntia. Tyttö
herkisti kuuloaan kuullakseen airon ääniä, tietämättä, että vettä ei
ollut enempää kuin satasen jaardia ja sen takana ja ympärillä oli
suosaari, jolla oli noiden yhdeksän olinpaikka.
Toisten läsnäolon ensimmäinen merkki oli hiljainen kahina, sitten hän
näki pimeyden läpi miesten tulevan heitä kohti.
Fembeni tarttui hänen käteensä ja kuljetti häntä eteenpäin.
Hän sanoi muutamia sanoja vastatulleille murteella, jota tyttö ei
ymmärtänyt. Vaihdettiin muutamia kysymyksiä, ja sitten joukko kulki
edelleen.
Maaperä tytön jalkojen alla tuli pehmeäksi ja kosteaksi. Joskus vettä
oli nilkkoihin asti. Miesten johtaja löysi tien erehtymättä, joskus
kulkien puoli ympyrässä, joskus kääntyen suorassa kulmassa, joskus
pyörähdellen sinne tänne, kunnes tyttö ei enää ollut lainkaan selvillä
suunnasta.
Hänen jalkansa olivat kuin lyijyä, hänen päänsä oli sekaisin, ja
hänestä tuntui, kuin hän olisi juuri pyörtymäisillään, kun joukko äkkiä
tuli kuivalle maalle.
Muutamia minuutteja myöhemmin he tulivat kyläpahaiseen, jonka
rikolliset olivat itselleen rakentaneet.
Tuli paloi, ja sen loistetta estivät majat, jotka oli rakennettu
ympyrään.
Tytölle osoitettiin maja, ja hänet työnnettiin sisälle.
Pian sen jälkeen eräs nainen toi hänelle kulhollisen keitettyä kalaa ja
hiukan vettä.
Murteellisella isisin kielellään hän pyysi naista jäämään luoksensa,
mutta tämä oli nähtävästikin ngombilaisia eikä ymmärtänyt.
Hetkistä myöhemmin hän oli yksin.
* * * * *
Majan ulkopuolella tulen ääressä istui kahdeksan Yhdeksästä julmasta
miehestä. Yksi niistä oli Isisin Oko, joltisenkin voimakas mies.
— Tästä naisesta en pidä, sanoi hän, — ja minun käsitykseni mukaan
Fembeni on hullu ja hullun poika, kun hän tuo hänet, ellei hän toisten
naisten lailla tule palvelemaan meitä.
— Herra Oko, sanoi Fembeni, — olen perehtyneempi valkoisten miesten
tapaan kuin sinä, ja minä sanon sinulle, että jos pidämme tämän naisen,
niin meille käy hyvin. Sillä jos Sandi sieppaa sinut tai minut tai
jonkun meistä, niin sanomme hänelle: »Meillä on nainen, jota pidät
suuressa arvossa, ja jos hirtät minut, niin tapat hänet myöskin.»
Mutta Oko ei vielä ollut tyytyväinen.
— Minä tunnen myöskin valkeita miehiä ja heidän tapojaan, sanoi hän. —
Sandi olisi jättänyt meidät, mutta nyt hän ei lepää, ennen kuin meidät
on tapettu, sillä Sandin muisti on kuin joki, joka ei koskaan lakkaa
juoksemasta.
Eräs akasavalainen teki ilkeän ehdotuksen.
— Sitä me tuumimme, sanoi Oko.
Hän oli jo päättänyt. Hänellä ei ollut sitä mielennokkeluutta,
joka oli Fembenille ominainen. Hän näki lopun lopun ja aikoi
ahtaa jäljelläolevaan aikaansa niin paljon elämää kuin hänen
saavutettavissaan oli.
He istuivat neuvottelussa varhaiseen aamuun tulen loisteen kimmeltäessä
heidän rasvatuilla vartaloillaan.
Sitten Oko läksi piiristä ja ryömi tytön majaan. He näkivät hänen
kumartuvan ja menevän sisään ja kuulivat heikon kirkaisun.
— Oko on tappanut hänet, sanoi Fembeni.
— Se on parasta, sanoivat toiset.
Fembeni nousi ja meni majalle.
— Oko, kutsui hän hiljaa, sitten hän kumartui ja meni sisälle.
Häntä vastapäätä oli heikko valonkajastus, sillä seinään oli sille
kohdalle tehty aukko.
— Oko, kutsui hän terävästi; sitten kaksi teräskättä tarttui hänen
kurkkuunsa, ja toiset kaksi vetivät jalat hänen altaan.
— Fembeni, sanoi pehmeä ääni hänen korvaansa, — olen odottanut sinua.
Hänet käännettiin vatsalleen, eikä hän vastustellut. Hänen kätensä
pantiin selän taa, ja hän tunsi kylmien teräsrenkaiden painuvan
ranteittensa ympärille ja kuuli napsahduksen, kun ne menivät lukkoon.
Hänet kapuloitiin kätevästi.
— Okosta puhuen, sanoi Sandersin ääni, — hän on kuollut, ja jos olisit
kuullut hänen huutavan, niin sinäkin olisit kuollut.
Tähän päättyi toispuolinen keskustelu Sandersin ja hänen kersanttinsa
istuessa kärsivällisesti pienessä majassa odottaen toisia miehiä sinne.
* * * * *
Aamulla saapui joukko hausoja kersantti Ahmedin johtamina seuraten
Sandersin jälkiä.
Oli neljä haudattavaa — hänkin mukaanluettuna, joka oli ollut vartiana
suon laidassa.
Kalpeakasvoinen tyttö oli vietävä takaisin suon poikki metsään, ja
hänen kanssaan menivät rikollisten kylän naiset.
Fembeni ja hänen neljä toveriaan odottivat tuomiotaan.
— Yhtä seikkaa sinulta kysyn, Fembeni, sanoi Sanders, — ja se on: sinä
olet jollakin tavoin kristitty. Pidätkö siitä uskosta, vai enemmän
ju-justa ja isiesi jumalasta?
— Herra, sanoi Fembeni innokkaasti, — olen kaikin puolin kristitty.
Muista se, herra, olen sinun uskoasi.
Sanders katsoi mieheen huulet raollaan ja silmät siristettyinä.
— Sitten on kohtuullista, että annan sinulle aikaa rukoilla, sanoi hän.
— Abibu, tämä mies hirtetään viimeksi.
— Huomaan, että olet paholainen, sanoi Fembeni, — muuten et olisi
voinut seurata meitä yöllä kenenkään näyttämättä tietä. Nyt sanon
sinulle, Sandi, etten ole lainkaan kristitty, sillä jumalamiehet ovat
kaikki hulluja, ja minä tiedän, että sinä et ole jumalamies. Sen
vuoksi, jos minun on riiputtava, niin anna minun riippua toisten kanssa.
Sanders nyökkäsi.