Sanders oli tottunut kansansa lapselliseen puhetapaan, ja hän hyväksyi
heidän antamansa nimitykset vastaansanomatta. Se oli osa leikistä.
Häntä piti sanoa »ahdistettujen suojelijaksi», »viisauden herraksi» tai
joksikin sellaiseksi, ja hän tuli pahalle päälle, jos se unohdettiin,
koska se kaikki kuului leikkiin eikä merkinnyt enempää kuin »hyvä»
sivistyneiden sanomana.
Mikäli imartelu ja liehittely kävi kohtuuden rajoissa, mikäli
kohteliaisuus seurasi säännöllistä uraansa, sikäli Sanders oli
tyytyväinen; jos kohteliaisuus oli liian vähäistä tai jos sitä oli
ylenpalttisesti, niin hänen henkiset harjaksensa nousivat pystyyn
ja hän katseli ympärilleen siristetyin silmin ja henki kurkussa
nähdäkseen, miltä suunnalta vaara uhkasi.
Hän hallitsi miljoonaa mustaa ihmistä, jotka kieli, murre, tavat,
ylpeys ja hengenkyvyt erottivat kahteenkymmeneenkolmeen eri
kansaan. Bangelilaisia, jotka asuivat lähinnä päämajaa ja olivat
itsekästä hulttiojoukkoa — krulaisten, kongolaisten, angolakansan ja
rannikkolaisten sekasukua — hän ei ottanut huomioon, sillä he olivat
jossakin määrin sivistyneitä ja viisaita valkoihoisten tapaan. He
pelkäsivät myös rangaistusta, ja kuten Herran pelko on viisauden alku,
niin lain pelko on sivistyksen alku.
Mutta heidän takanaan asuivat soturiheimot, joihin kauppamiehet eivät
päässeet käsiksi ja joihin lähetyssaarnaajat vain hieman olivat
vaikuttaneet. Sotaisia, epäjohdonmukaisia lapsia, joilla oli halu
riitaan ja hämärä käsitys oikeudesta. Ja Sandersin tehtävänä ja huvina
oli tutkia heitä omissa oloissaan, juuri kuin tutkitaan omaa lasta,
ehkä hieman huolellisemmin (sillä kukinhan pitää lapsiaan ja heidän
omituisuuksiaan varmoina), ja muuttaa suhdettaan heihin samoin kuin he
muuttivat suhdettaan häneen, mikä järjestely tavallisesti suoritettiin
kerran kahdessakymmenessäneljässä tunnissa.
Sanders erosi tavallisista valtionluojista siinä suhteessa, että kun
nämä pitivät alkuasukkaita yhtenäisenä joukkona, Sanders menetteli
heidän kanssaan kuten yksilöiden.
Eräs korkea herra pyysi häntä sihteerinsä sihteerin välityksellä
tekemään selvää rikoksesta, joka tapahtui pikku Isisin varrella, ja
Sanders vastasi naiivisti (kuten korkeista herroista tuntui), että
rikos oli aiheutunut erään Mdali-nimisen miehen näkemästä unesta.
Sanders ei uskonut uniin, ja kun eräs vakooja ilmoitti Tembolinin
Mdalin nähneen unen, jossa joki oli noussut niin, että vesi peitti
kylää vastapäätä olevan saaren, hän ei kiinnittänyt siihen huomiota.
Hän näet tiesi, että sateet olivat olleet ankaria ja pikku joet
tulvivat saattaen pääjoenkin pian tulvimaan, ja edelleen hän tiesi
Tembolinin olevan niin korkealla paikalla, ettei sen asukkailla ollut
mitään vaaraa.
Kun hän viikkoa myöhemmin kuuli Mdalin uneksineen, että viljan veisi
kato, ei hän ollut millänsäkään. Hän ajatteli, että Mdali on hyvä
arvaamaan, ja antoi asian olla.
Kun hän myöhemmin kuuli Mdalin nähneen unen, että Etinbolo, hänen
toinen vaimonsa, kuolisi sinä yönä — kuten tapahtui — niin hän hieman
hämmästyi, kunnes hän muisti, että hänen viimeksi kylässä käydessään
nainen oli ollut pitkälle kehittyneessä unitaudissa. Hänen mielestään
Mdalin oli helppo arvata, milloin vaimo kuolee.
Uutisia muista unista tuli yläjoelta — muutamat ensi käden tietoja, ja
ne olivat yleensä vähäpätöisiä; jotkin ihmeellisemmät kulkivat suusta
suuhun — ja ne olivat todennäköisesti liioiteltuja.
Sanders oli näinä aikoina puuhakas mies, eikä hänellä ollut aikaa eikä
halua pohtia sellaisia asioita.
Mutta eräänä aamuna päivän koittaessa saapui kanootti, jossa oli Ahmed,
Sandersin salaisten vakoojien päämies.
— Herra, sanoi hän asettuen Sandersin vuoteen viereen kyykylleen, —
Isisissä on uneksija.
— Olen kuullut, sanoi Sanders arabiaksi ja väsyneesti. — Minä olen
myöskin uneksija ja olisin uneksinut vielä kokonainen tunnin, ellet
olisi häirinnyt minua.
— Jumala tietää, etten halua häiritä sinun suloista untasi, sanoi
Ahmed. — Joka aamu ja ilta rukoilen Jumalaa, että unesi olisi hyvä;
mutta tämä Mdali myy uniaan. Sillä hän sanoo jollekulle: »Anna minulle
säkki suolaa, tai muuten näen unen, että sinä kuolet», ja kun he
pelkäävät häntä, he kantavat hänelle, mitä hän tahtoo.
— Huomaan, sanoi Sanders ajattelevasti.
Hän lähetti vakoojan pois ja nousi.
Vähän ajan kuluttua hän lähetti hakemaan hausakersanttiaan.
— Mene kolmen miehen keralla, Abibu, sanoi hän, — Tembolinin kylään,
krotiilisärkän laitaan, ja tuo minulle Mdali, uneksija.
— Pääni ja sydämeni kautta, sanoi Abibu ja lähti iloisena matkalle
kanootilla.
Hän oli kymmenen päivää poissa ja palasi tyhjin toimin.
— Sillä ihmiset uhkasivat tappaa minut, sanoi hän, — kun Mdali oli
nähnyt unen minun tulostani ja sanonut, että jos minä vien hänet, niin
jokainen kylässä tulee sokeaksi. Ja, herra, koska tunnen mielesi, en
halunnut tappopalaveria, ja tulin takaisin ilman häntä, vaikka, niin
kuin tiedät, en pelkää kuolemaa.
— Teit oikein, sanoi Sanders.
Tunnin kuluttua hänen höyrylaivansa oli valmiina ja lähtenyt, ja kahden
päivän ja yön kuluttua »Zaire» tuli kylään, jossa vastassa oli kylän
päällikkö Kambori, älykäs mies.
— Herra, sanoi hän, — sanon sinulle, että jos otat uneksijan, niin
ihmiset nousevat kapinaan — ei vain minun kyläni, vaan koko ympärillä
oleva maa — sillä häntä pidetään hyvin pyhänä miehenä.
— Minä olen hänelle pyhä mies, sanoi Sanders englanniksi ja jatkoi
matkaansa rannalle.
Hän tuli kylään kahden hausan saattamana ja meni suoraan sille majalle,
jossa Mdali piti valtaa.
Mdali oli ollut aivan tavallinen mies, ennen kuin hän alkoi uneksia.
Hän oli ollut kalankeihästäjä, ei varakkaampi eikä köyhempi kuin
muutkaan ammattitoverinsa.
Nyt hän istui leikkauksin koristetulla tuolilla, jonka Kusaun Lalinobi
oli lahjoittanut hänelle, kun hän oli nähnyt unen, että tämän vaimo
synnyttää poikalapsen, ja hänen hartioillaan oli marakatinhännistä
tehty vaippa, jonka Tonda, Lulangu-joen päällikkö, oli lahjoittanut
hänelle siitä hyvästä, että Mdali oli uneksinut Tondan elävän kauemmin
kuin veljensä.
Hänellä oli lukuisia muita lahjoja — kädessä kirjailtu keppi, kaulassa
rautahelminauha, koristeltuja kuparirenkaita, pieni peili — kaikki
saatu palkinnoksi hänen osoittamastaan suosiosta.
Hän ei noussut Sandersin tullessa.
Viisisataa silmäparia tarkasteli Sandersia; koko takamaa oli tullut
koolle, sillä Mdali oli nähnyt unen komissaarin tulosta.
— Hei, valkea mies, sanoi Mdali äänekkäästi, — oletko tullut minun
unieni takia?
Sitten hän nousi äkkiä.
Kaksi kertaa Sanders löi häntä kepillään, ja molemmat iskut sattuivat.
Sanders kuuli keihäiden kalinan takanaan ja kääntyi — raskas
automaattinen pistooli kädessään.
— Minä uneksin, kärisi Sanders pistooli tähdättynä lähimpään joukkoon,
— minä näin unta, että eräs mies kohotti keihäänsä minua vastaan ja
kuoli. Ja kuoleman jälkeen hänen sielunsa joutui paikkaan, joka oli
täynnä kaloja, ja joka aamu kalat söivät siitä palasen, ja joka ilta
sielu kasvoi jälleen.
He pudottivat keihäänsä. Pureskellen rystysiään varma hämmennyksen
merkki — he katsoivat häneen kauhuissaan ja hämillään.
— Minä uneksin, jatkoi Sanders, — että Mdali tuli minun mukanani
Kahleitten kylään, ja mitä häneltä jäi, kaiken omaisuuden, jonka hullut
olivat lahjoittaneet hänelle, kylän asukkaat jakoivat keskenään.
Kuului hyväksymisen mutinaa, mutta jotkut suhtautuivat asiaan äreästi,
ja Sanders arveli heidän olevan maalta tulleita.
Hän kääntyi Mdaliin, joka vapisevin käsin hieroi kirveleviä olkapäitään.
— Ih, uneksija! sanoi Sanders lempeästi. — Puhu nyt ja kerro näille
ihmisille, miten kaikki asiat tulevat hyviksi, kun sinä lähdet heidän
luotaan.
Mies epäröi kohottaen kiukkuiset silmänsä komissaarin silmiin ja
huomasi niiden kylmän ilmeen.
— Miehet, sanoi hän väristen, — asia on, niin kuin herramme sanoo.
— Sinä uneksit niin, ehdotti Sanders.
— Minä uneksin niin, sanoi Mdali, ja kuului yleinen helpotuksen huokaus.
— Vie hänet laivaan, sanoi Sanders. Hän puhui arabiaa Abibulle. —
Henkesi uhalla älä anna hänen puhua kenellekään.
Hän seurasi hausoja ja vankia ja lähti aikaa hukkaamatta matkaan.
Siten päättyi uneksijan tarina — tällä kertaa.
Mutta vaikka Mdali työskenteli Kahleitten kylässä valtakunnan hyväksi,
niin hänen työnsä kantoi hedelmiä, sillä hän oli ollut uuras mies.
Sattui useita kuolemantapauksia. Miehet ja naiset panivat terveinä
nukkumaan ja heräsivät vain kuollakseen. Eikä kukaan pitänyt sitä
merkillisenä eikä ilmoittanut siitä, sillä Mdali oli uneksinut niin, ja
se tapahtui.
Mutta huhulla on jalat kulkea ja suu kertoa; ja aikanaan Sanders kulki
pitkin maita mukanaan päämajasta pikaisesti kutsuttu lääkäri, ja moni
tapasi hänet surren.
Miehet, jotka olivat kadottaneet pahantapaiset vaimonsa, toiset, jotka
olivat haudanneet rikkaita sukulaisiaan, vaimot, jotka olivat saaneet
vapauden Mdalin unien täyttymisen kautta, istuivat vaiti ja odottivat
Sandersia pureskellen rystysiään.
Sanders jakoi oikeutta ilman muita todistuksia kuin mitä hänen
lääkärinsä voi sanoa pahanhajuisissa paikoissa; mutta sillä oli
vaikutus, ja Mdali, puunhakkaaja kahleitten kylässä, tapasi monta
tuttua naamaa.
Kahleitten kylä oli kielekkeellä, jonka oikealla puolen laskee mereen
Isisi-joki ja vasemmalla Bokaru-joki. Se oli puhtain kylä Sandersin
hallintoalueella, mutta sen puhtautta eivät ylistäneet muut kuin
Sanders.
Siinä virtasivat voimakkaat joet niin väkevästi, etteivät vahvimmatkaan
uimarit siinä kestäneet. Ja kolmion kantaan oli kaivettu leveä kanava,
pituudeltaan viisi tai kuusisataa jaardia, yhdistämään molempia jokia,
niin että kylä pikemminkin oli saarella kuin niemellä — ja saarelta
oli vaikea pääsy, kun piikkilanka-aita oli pantu kanavan molemmille
rannoille. Sitä paitsi kanava oli kolmen krokotiilin oleskelupaikka —
ne oli komissaari Sanders kaukonäköisenä siihen asettanut — ja niiden
poispääsyn estivät kanavan molempiin päihin vedetyt vahvat verkot.
Kylä itse oli jaettu kolmeen osaan: yksi varattu miehille, toinen
naisille ja kolmas — ainoan maihinnousupaikan vastainen — puolelle
hausakomppanialle.
Vaikka paikkaa sanottiinkin Kahleitten kyläksi, niin vain suurimmat
lurjukset siellä olivat raudoissa, ja elämä kulki tässä pikku kylässä
tasaisesti, ellei oteta lukuun sitä, että naiset asuivat korkean
rautalanka-aidan toisella puolen ja miehet toisella.
Mdali saapui, sai numeron ja peitteen. Hänet käskettiin erääseen majaan
kuuden muun vangin seuraan.
— Olen Isisin Mdali, sanoi hän, — ja Sandi lähetti minut tänne, koska
näin unia.
— Se on hullua, sanoi majan päämies, — sillä minut hän lähetti tänne
siksi, että pieksin hänen vakoojansa — veljeni kanssa — kunnes hän
kuoli.
— Minut lähetettiin tänne, sanoi toinen mies, — koska olin päällikkö ja
aloitin sodan — minä olen Pikku Isisin Tembeli.
Toinen toisensa jälkeen he esittäytyivät ja kertoivat rikolliset
tekonsa yksinkertaisen ylpeinä.
— Minä olen unien näkijä, sanoi Mdali. — Kun minä uneksin jotakin
tapahtuvaksi, se tapahtuu, sillä minä olen paholaisten suosiossa ja
näen unissani ihmeellisiä asioita.
— Huomaan, sanoi Tembeli viisaana. — Sinä olet hullu.
* * * * *
Ei ole vaikeata kuvitella, miten Mdali sai valtoihinsa uusien
toveriensa mielen ja luottamuksen.
Kerrotaan hänen ennustaneen erään vartian hukkumisen, joka sitten
tapahtuikin. Jokainen Tembolinista saapuva uusi vanki oli hänen
tekojensa todistaja.
Ja parhaalla tavallaan Mdali uneksi heille. Ja tällaisen suuren unen
hän heille näki:
Tapahtui, että Sandi saapui tarkastamaan Kahleitten kylää, ja kun hän
oli päässyt erään majan kohdalle, niin kuusi miestä hyökkäsi hänen
kimppuunsa ja yksi leikkasi hänen kurkkunsa, ja sotilaat pakenivat
kauhuissaan, ja vangit vapauttivat itsensä, eikä enää ollut vankeutta.
Hän uneksi tämän kolmena peräkkäisenä yönä.
Kun hän oli kertonut ensimmäisen unensa, niin Tembeli, jolle hän sen
uskoi, sanoi miettiväisenä:
— Tuo on kyllä hyvä ajatus, mutta me olemme aseettomia, ja se ei siis
voi tulla todeksi.
— Tänä iltana se selviää minulle unessa, sanoi Mdali.
Ja seuraavana aamuna hän kertoi, miten hän näyssä oli nähnyt vankien
joukossa kongolaisen miehen, jolla oli kongolainen partaveitsi hiuksiin
pistettynä.
Ja tosiaankin siellä oli kongolainen mies, jolla oli sellainen
partaveitsi.
— Kuka leikkaisi kurkun? kysyi Tembeli. — Tämä on asia, joka vaatii
perinpohjaisen selvityksen.
Ja taas Mdali uneksi ja huomasi, että Sandersin kurkun leikkaaja oli
Koforo, puolihullu akasavalainen vanki. Kaikki oli nyt valmista suurta
hetkeä varten.
Oli syitä, joiden vuoksi Sanders ei ollut suopea nti Ruth Glandynnelle,
lähetyssaarnaajalle, ja näistä ei vähäpätöisin ollut alituinen huoli
tytön turvallisuudesta ja tietoisuus siitä, että tyttö ei tuntenut
alkuasukkaita niin hyvin kuin luuli tuntevansa — mikä oli suurin vaara.
Eräänä päivänä Sanders sai kirjeen, jossa neiti pyysi päästä käymään
Kahleitten kylässä.
Sanders noitui.
Hän ei ollut ylpeä kylästään — se osoitti laittomuuden kasvamista
eräässä osassa hänen alaisistaan, ja hän oli tässä suhteessa sangen
arka. Sitä paitsi hän oli, niin kuin itsekin tiesi, sangen huono
näyttämään mitään.
Hieman pahalla tuulella hän vastasi olevansa valmis näyttämään neidille
Kahleitten kylää milloin tahansa, paitsi — hän laati pyörryttävän
listan kielletyistä päivistä.
Tämän listan laatimisessa Sanders osoitti tavallista suurempaa
kekseliäisyyttä. Yhtenä päivänä hän ei voinut täyttää pyyntöä
»neljännestarkastuksen» vuoksi, toisena »terveyskatsastuksen» vuoksi;
eräs kielletty päivä oli »varusteiden tarkastuksen» päivä.
Aivojaan pinnistäen hän keksi kolmekymmentäviisi jaksoa vuodessa,
pituudeltaan yhdestä seitsemään päivään, jolloin rikollisten tapaaminen
oli tuiki mahdotonta; ja hän toivoi sydämessään, että neiti luopuisi
kokonaan aikeestaan.
Hänen mielipahakseen neiti vastasi heti, valiten erään päivän, joka oli
»valituspäivän» ja »korjausviikon» välissä — jotka molemmat tilaisuudet
Sandersin mielikuvitus oli loihtinut ilmoille.
Hän saapui myötävirtaa kanootillaan, jota meloi kaksikymmentä miestä,
ja Sanders tapasi hänet puolimatkassa ja otti hänet laivaansa.
Sanders oli pilkuttoman valkeassa puvussa, mutta hieman jäykkä ja hyvin
muodollinen.
— Ellette pahastuisi sanoistani, olisin ollut hyvin mielissäni, jos
olisitte luopunut tästä huvimatkasta.
— Tämä on tuskin huvimatka, neiti kylmästi. — Minulla on
velvollisuuksia näitä ihmisiä kohtaan — tunnustatte, että
lähetyssaarnaajat harvoin heitä näkevät — ja minusta tuntuisi siltä,
että olisin laiminlyönyt velvollisuuteni, ellen olisi käyttänyt
tilaisuutta, jonka niin hyväntahtoisesti tarjoatte minulle (Sanders
kirosi itsekseen hänen loistavaa julkeuttaan) tavatakseni heitä.
Ison hellekypäränsä alta Sanders silmäsi neitiä.
— En voi antaa teidän käydä elämänne läpi epätietoisena siitä, etten
halunnut teidän tuloanne, sanoi hän jyrkästi, ja nti Glandynnen nenä
kohosi hieman, sillä paitsi lähetyssaarnaaja hän oli myöskin nainen.