Jotkut alkuasukkaat rakastavat Sandia kylliksi mennäkseen kuolemaan
hänen tähtensä. Jotkut vihaavat häntä ja haluavat hänet tappaa.
Nämä molemmat pitävät toisensa tasapainossa, ja vahvan Tambelin ja
nigerialaiseen salaiseen järjestöön kuuluvan jäsenryhmän, Nigerian
Vaiteliaitten, tarina on yksi esimerkki tästä.
Suuresta joesta, joka laskee vetensä Atlantin valtamereen jossain
Dakarin ja Banaani-niemen välillä — tämä on hieman lavea paikanmäärite
— juoksee lukuisia pienempiä jokia itään, länteen, pohjoiseen ja
etelään, keskikokoista isompia tai pienempiä.
Isisi, Pikku joki, on yksi näistä. Se juoksee samaan suuntaan kuin
Baranga-joki, ja maantieteilijöiltä on selvittämättä, onko oikea Isisi
vasen sivujoki ja Baranga oikea sivujoki vaiko päinvastoin.
Komissaari Sanders uhmasi kaikkia karttaherroja ja piti Isisiä
oikeanpuoleisena, koska vasen joki juoksee sekavan heimon
asuma-alueen läpi, jota heimoa kansan kesken sanotaan nusadombeiksi,
kirjaimellisesti »miehiksi, jotka eivät ole kaikki samanlaisia».
Sankan metsän takana, jonka läpi Baranga juoksee kaksikymmentä mailia,
krokotiilien asuinpaikan takana ja siitä pohjoiseen, on järvi, josta
on useita laskuja, kaikki kuitenkin purjehduskelvottomia. Täällä
oli yhteen aikaan kylä ja tähän kylään oli ajettu satakunta muista
heimoista karkoitettua miestä. Vereen syypäät, laittomien vainojen
toimeenpanijat, veroja pakoilevat, rikolliset ja rangaistut miehet
kaikista heimoista lähimmän sadan mailin alueelta kerääntyivät
Nusadombiin.
Niin että aikojen kuluessa entinen kylä muuttui kaupungiksi ja kaupunki
kansan navaksi.
He asuivat erillään, synkät, vihaiset miehet, joilla ei ollut
muuta lakia kuin itsesäilytyksen laki. Heitä vastaan lähetettiin
rankaisuretkikuntia. He asuivat lähellä Saksan alueen rajaa ja ottivat
sen, mikä heitä miellytti, piittaamatta rajalinjoista ja paperille
piirretyistä viivoista.
Saksa lähetti neekeriarmeijan suon poikki hävittämään heitä — se palasi
kaksin ja kolmin miehin tuoden tappion ja toivottoman taistelun sanomia.
Ranska lähetti kaakosta retkikunnan — tulos sama.
Sanders ei lähettänyt retkikuntaa eikä rauhanlähetystöä.
Hän tiesi tästä omituisesta kansasta enemmän kuin mitä hän koskaan
merkitsi tiedonantoihin, joiden laatiminen oli jokakuukautinen homma,
jotta siirtomaiden alivaltiosihteeri tulisi tyydytetyksi.
Komissaari jätti miehet-jotka-eivät-kaikki-ole-samanlaisia
huomioonottamatta. Hän olisi voinut tehdä niin kuinka kauan tahansa,
ellei eräs Tambeli olisi sattunut hänen viralliseen silmäänsä.
Tambelilla oli kolme jumalaa. Yksi oli vahva jumala, joka saapui
hänen elämäänsä, kun sateet tulivat ja suuret tuulet puhalsivat
metsässä heitellen ja paiskellen puita, kun salaman nopeat välähdykset
valaisivat metsää yhtämittaisella valkealla välähtelyllä ja kun taivas
pauhasi ja jyrisi. Hänellä oli toinen jumala, poltettu ja kaiverrettu
eräästä Ngombissa kasvavasta puusta, ja vielä yksi jumala, joka oli hän
itse.
Tambeli oli Isisin muhkein mies.
Hän oli pitkä, leveäharteinen, hänen käsivartensa olivat hyvin
muodostuneet ja lihakset erottautuivat köysikimppuina. Tukkansa hän
mieluimmin voiteli savella, niin että se aaltoili molemmin puolin.
Yllään leopardin nahka ja nojaten pitkään norsukeihääseen hän seisoi
tuntikausia joen rannalla ihmetykseksi naisille, jotka tulivat
varjoisiin paikkoihin täyttämään patojansa vedellä. Tätä Tambeli
halusi, sillä hän oli kehittelevä mies. Enemmänkin kuin eräät
aviomiehet olisivat suoneet, sanottiin; ja kerran illalla, kun
Tambeli oli maleksimassa kylän läpi, muuan suuttunut mies, Mfabo,
juoksi piilosta hänen kimppuunsa karjuen vihasta. Mutta Tambeli oli
vikkelä kuin kissa ja voimakas kuin leopardi, jonka nahka hänellä oli
harteillaan. Hän tarttui Mfabon kurkkuun, kohotti hänet maasta ja
pyöritteli häntä ympäri, niin kuin poikaviikarit pyörittävät rottaa
hännästä, ja heitti hänet majaan, josta hän oli tullutkin.
Sen jälkeen ei yksikään mies julkisesti uskaltanut nostaa kättään
Tambelia vastaan, vaikka moni varkain koetti häntä vahingoittaa. Eräs
vieras mies — kongolainen — hiipi yöllä hänen majaansa teroitettu
partaveitsi mukanaan.
Se oli sellainen pieni nelikulmainen partaveitsi, jollaista kongolaiset
kantavat hiuksissaan, ja hänen aiheenaan oli leikata Tambelin kurkku.
Tätä kongolaista ei nähty enää milloinkaan — joki oli hyvin lähellä,
ja Tambeli oli hyvin voimakas — mutta partaveitsi löydettiin joen
rannalta, ja se oli veressä.
Tambeli oli rikas mies, sillä hänellä oli vuohia ja putkia ja suolaa
säkeittäin. Hänellä oli kuusi vaimoa, jotka hoitivat hänen puutarhaansa
ja keittivät hänen ruokansa, ja he olivat ylpeitä herrastaan ja
upeilivat hänen hämäräperäisten keinottelujensa avulla. Sillä Tambeli
oli kauppias, vaikka harvat tiesivät sitä, ja hänen tapanaan oli olla
poissa kolme kuukautta vuodesta omilla asioillaan.
Eräänä päivänä kylän päällikkö kuoli, ja vihreillä lehvillä ruumiinsa
verhonneet naiset tanssivat kuolontanssia käsi kädessä.
Tambeli näki surusaaton kulkevan hitaasti katua myöten ja sai siitä
aatteen, ja kun he asettivat ruumiin kanoottiin ja soutivat sen
saareen joen keskelle, jonne hänet haudattiin, niin virta kuljetti
Tambelia hänen neljän vaimonsa meloin avustaessa Isisin kaupunkiin,
jossa kuningas asui. Tämän miehen luo hän meni. Kuningas, joka oli
juovuksissa, ei ollut hänen tulostaan millänsäkään.
— Herra kuningas, sanoi hän. — Olen Tambeli Pikku joen Isaukasusta, ja
olen monesti palvellut sinua, niin kuin tiedät.
Kuningas katsoi häntä hämärin silmin eikä puhunut mitään.
— Olemme kansa vailla päällikköä, sanoi Tambeli, — ja kyläni miehet
haluavat, että minä hallitsen heitä Kfarin jälkeen, joka on kuollut.
Kuningas kynsi niskaansa miettiväisenä, mutta ei sanonut hetkiseen
mitään. Sitten hän kysyi:
— Mitä sinä annat?
Tambeli esitti mahtavan luettelon, jossa oli vuohia, suolaa ja putkia
hyvin huomattava määrä. Hän lisäsi lahjan, joka ei kuulunut hintaan.
— Mene takaisin kansasi luo — päällikkö, virkahti kuningas, ja Tambeli
syleili kuninkaan polvia ja sanoi häntä isäkseen ja äidikseen.
Tällä tavoin Tambeli nousi päällikön istuimelle, kun Sanders saapui
odottamatta etelästä pienellä höyryveneellään.
* * * * *
Isaukasu oli aivan Ochorin rajalla ja oli jokseenkin huomattava kylä,
koska sen takamaista saatiin kumia. Se oli sellainen kylä, joka kasvoi
kaupungiksi silmänräpäyksessä.
Höyrylaiva oli kiinnitetty rantaan ja lauta oli heitetty sen ja rannan
väliin, kun Sanders tuli reippaasti rannalle häikäisevän valkeassa
puvussaan.
Tambeli, komea mies, oli häntä odottamassa.
— Herra, sanoi hän, — Kfari on kuohut, ja minä olen tämän kylän
päällikkö isäni kuninkaan määräyksestä.
Sanders käänsi päätään kuin omituinen lintu ja silmäili miestä
harrastuneena.
— Sinun isäsi kuningas ei enää ole kuningas, sanoi hän lempeästi, —
tällä hetkellä hän on minun laivallani hyvin sairaana. Ja vaikka hän
olisi terve ja valtaistuimellaankin, niin ei kukaan voi sanoa, kuka on
kylän tai kaupungin päällikkö, paitsi minä. Ja sinä, Tambeli, et ole
minun päälliköitäni.
Tambeli ojensi leukaansa hieman, sillä hän oli päättäväinen mies.
— Olen maksanut päällikkyydestäni suolaa ja putkia, sanoi hän.
— Ja viinaa, sanoi Sanders lempeästi. — Kerrohan nyt, miten viina tulee
tähän maahan, vaikka minä olen sen kieltänyt.
Tambeli silmäsi valkeata miestä suoraan kasvoihin.
— Herra, sanoi hän hypistellen keihäänsä messinkirenkaista vartta, —
olen ollut monessa maassa ja tiedän monenlaisia tapoja; ja minulle
on kerrottu — Rannikon mustaihoiset kertoivat — ettei ole mitään
lakia, mustaa tai valkeaa, joka kieltää miehen ostamasta tai myymästä
parrunpäitä, jos hän niin haluaa.
— Minä olen laki, sanoi Sanders, ja hänen äänensä oli entistä pehmeämpi.
— Jos minä sanon niin, niin se on niin. Ja viinaa sinä et saa ostaa
etkä myydä etkä lahjoittaa, vaikka Rannikon mustat lakimiehet olisivat
viisaita kuin jumalat.
— Tämä päällikkyys..., aloitti Tambeli.
— Sinä et ole minun päälliköitäni, sanoi Sanders, — et nyt etkä ikinä,
sillä olet ilkeä mies ja ryöstät sen, mitä toiset pitävät kalliina.
Olen puhunut, palaver on päättynyt.
Tambeli epäröi.
Sandersin takana seisoi kersantti ja kaksi hausaa, ja Tambelin
seisoessa kahden vaiheilla kersantti astui esiin ja tarttui lujasti
häntä olkapäähän.
— Aleki, sanoi hän, ja se on kehoitus liikkumaan nopeasti.
Kun kersantin ote tiukkeni, niin vahva Tambeli tarttui häntä puvun
liepukoihin ja heitti hänet menemään; sitten hän seisoi jäykkänä,
sillä Sandersin revolverin lämmin suu oli painettu hänen vatsaansa,
ja Tambeli, joka oli oman väitteensä mukaan kulkenut paljon ja nähnyt
monta, tiesi Sandersin mieheksi, joka kunnioitti ihmishenkeä vähän,
tuskin ensinkään.
He panivat Tambelin rautoihin ja kytkivät hänet »Zairen» kannella
olevaan paaluun, sillä hän oli häväissyt kruunun palvelijaa
heittäessään muitta mutkitta hausakersantin alas joen rinnettä, eivätkä
sellaiset teot ole soveliaita kansan nähdä.
Höyrylaiva kulki täyttä vauhtia päämajaa kohti, ja Sanders antautui
pohtimaan Tambelin asiaa.
Ei ollut, niin kuin mies oli sanonutkin, mitään lakia, joka kieltäisi
väkevien juomien myynnin hänen alaisellaan alueella, mutta Sanders
ei välittänyt perustuslaista. Hän oli pitänyt maansa vapaana viinan
kirouksesta, eikä hänellä ollut aikomusta lisätä vastuutaan.
Maassa oli väkijuomia, sen hän syystä tiesi. Isisin Polambi, Akasavan
Sakalana, Ngombin Nindino ja kaikki alueen päälliköt olivat poikenneet
suoralta tieltä. Oli tapahtunut rikkomuksia, jotka olivat panneet
Sandersin kiirehtimään »kaikin käytettävissä olevin keinoin». Oli
myöskin voimaperäisesti uusittu päälliköitä.
Viinaprobleemi oli ratkaistu Tambelin vangitsemisella; jäljellä oli
vain kysymys Tambelista. Tämän Tambeli selvitti itse.
»Zaire» seisoi puunottopaikassa, ja Sanders oli vetäytynyt hyttiinsä ja
nukkui, kun kannelta kuuluva melu herätti hänet ja hän tuli kannelle
havaitakseen Tambelin, vahvan miehen, menneen ja vieneen mukanaan
ketjut ja paalun, johon hänet oli kytketty. Hänen jälkeensä jäi
hausasotilas, jonka pää oli murskattu.
Sanders vihelteli koko ajan matkalla päämajaan. Hän istui
telttatuolissa aurinkokatoksen alla viheltäen nuottiaan hiljaa kaksi
päivää, ja hänen miehensä, jotka tunsivat hänet hyvin ja ymmärsivät
hänen mielenlaatunsa, pysyttäytyivät huolellisesti poissa hänen
tieltään.
Hän saapui päämajaan vielä viheltäen.
Hän oli aseman ainoa valkoihoinen mies ja oli kiitollinen. Hän oli
pannut yhden vieraistaan, Isisin jonkin verran pelästyneen kuninkaan,
vartioinnin alaiseksi, mutta se ei häntä tyydyttänyt, sillä Tambeli oli
rikkonut lakia ja karannut viidakkoon.
Nusadombista kuului uutisia ani harvoin, koska sikäläisillä oli syytä
olla lähettämättä sanansaattajia; vielä parempi syy oli sen asukkailla
olla liiaksi matkustelematta. Sanders vihasi nusadombilaisia niin
väkevästi kuin vain lainsäätäjä voi vihata laitonta yhteiskuntaa. Hän
vihasi heitä sitä suuremmalla syyllä, kun hän oli vastuussa heidän
hallitsemisestaan.
Tämän vastuun hän oli kieltänyt useammin kuin kerran, mutta siitä
huolimatta hänen sisimmässään puhui hiljainen ääni joskus hänen
hiljaisina hetkinään: »Nusadombi kuuluu Englannille, jos sinussa vain
on miestä.»
Omantuntonsa tyydytykseksi hän vakoili miehiä
jotka-eivät-kaikki-olleet-samanlaisia. Hänen vakoojansa tulivat ja
menivät. Hän menetti siinä muutamia miehiä, mutta ylipäänsä oli onni
myötä. Hän sai kuulla murhista, perheriidoista ja sensellaisesta, mutta
ei koskaan hetken kysymyksistä.
Eräänä maaliskuun hiostavana iltapäivänä Sanders istui Joen suussa
olevalla kalliolla onkimassa Kapin lohta ja ajatteli, ihmeellistä
kyllä, nusadombilaisia. Hänen sitä tehdessään Abibu, hänen
hausapalvelijansa ja arvoltaan kersantti, juoksi hänen luokseen yli
terävien kivien pitkä pistin keikkuen vyöllä hänen ottaessaan pitkiä
hyppyjä.
Sanders katsoi häneen kysyvästi.
— Herra, selitti Abibu käsi jäykästi kunniaa tehden, — yksi
tiedustelija on saapunut Nusadombista, ja hänellä on paljon kerrottavaa
sinulle.
— Anna hänen tulla tänne, sanoi Sanders.
— Herra, sanoi Abibu yksinkertaisesti, — hän ei voi kävellä, sillä
miehet jotka-eivät-ole-kaikki-samanlaisia ovat haavoittaneet häntä ja
hän kuolee tänä iltana.
Sanders heitti siimansa ja seurasi hausaa päämajaan.
Hän tapasi vakoojan makaamassa kömpelöllä paarilla hänen kuistinsa
portaitten edessä.
Mies katseli ympärilleen suu kivun irvistyksessä, kun Sanders astui
kuistille johtavia portaita.
— Ho, Bogora! sanoi Sanders hiljaa, — mitä pahaa ne puhuvat sinusta?
— Ei ole mitään puhuttavaa tämän illan jälkeen, sanoi mies tuskissaan.
— Minä puolestani ilmoitan tietoni ja nukun; ja herra, ellen olisi
rakastanut sinua, olisin kuollut jo kolme päivää sitten.
Sanders tutki pikaisesti miehen haavat. Hän ei tullut pahoinvoivaksi,
se ei ollut hänen tapansa — hän kääri miehen ruhjotut raajat jälleen
peitteeseen.
— Muudan Tambeli, isisiläinen, istuu nyt nusadombilaisten keskuudessa,
kuiskasi vakooja, — ja häntä pelätään, kun hän on päällikkö; myöskin
sanotaan, että hän on suuren ju-jun jäsen, ja hänellä on voimallisia
ystäviä päälliköiden keskuudessa. Hän tunsi minut, kun muut olisivat
antaneet minun olla, ja hänen käskystään he tekivät minkä tekivät.
Myöskin he aikovat, herra, hyökätä eräiden heimojen, niin kuin Isisin,
Ochorin ja Ngombin kimppuun.
— Miten pian? kysyi Sanders.
— Kun toinen kuu tulee sateiden jälkeen.
— Se nähdään, sanoi Sanders. — Mitä tulee Tambeliin, niin hänen
kanssaan selvitän tilit, Bogoro, minun veljeni, sillä kannan sinun
veresi käsissäni, ja minun käsiini hän kuolee; kaikki jumalat
todistavat minun sanani.
Paareilla makaava olento hymyili.
— Sandi, hän sanoi hitaasti, — on arvokasta, että kaikki kuulevat sinun
sanovan minua veljeksi.
Ja hän ummisti silmänsä kuin uneen ja kuoli Sandersin katsellessa häntä.
Bosambo astui majastaan eräänä aamuna juuri ennen päivänkoittoa.
Ochorin kaupunki oli hiljainen. Edellisenä iltana oli ollut tanssi, ja
kaupungin keskellä hiipuva hiillos osoitti paikkaa, missä suuri tuli
oli palanut.
Bosambolla oli yllään marakatinnahkaviitta, sillä aamu oli vielä
viileä. Hän kulki kylän kadun päähän, ohi puutarhojen ja pitkin
viidakkopolkua, joka johti hänen omalle kasvimaalleen. Siinä hän
pysähtyi kuulostamaan.
Ei kuulunut muuta kuin kaukaisen puron kohina, kun se kulki tietään
Joentakaiselle Joelle.
Hän istuutui kumipuun varjoon ja odotti kärsivällisesti. Tunnin
kuluessa aurinko nousisi; sitä ennen hän odotti jotakin tapahtuvan.
Hän ei ollut istunut viittä minuuttia kauempaa, kun hän näki olennon
hiipien tulevan vastapäiseltä puolelta. Se liikkui varovasti ja
pysähtyen silloin tällöin tunnustelemaan maaperää.
Bosambo nousi ääneti.
— Ystävä, sanoi hän, — liikut ääneti.
— Se on kuninkaiden tapa, sanoi olento.
— Elämä on täynnä äänettömyyttä, sanoi Bosambo.
— Ei kukaan ole niin äänetön kuin kuolema, oli vastaus.
He sanoivat nämä lauseet sulavasti kuin kerraten rituaalia, niin kuin
todella olikin laita.
— Istu kanssani, veljeni, virkkoi Bosambo, ja toinen tuli ja istuutui
hänen viereensä.
— Sanon sinulle, Bosambo, sanoi vieras, — että valat ovat valoja, ja
miehet, jotka vannovat veriveljeyttä, elävät ja kuolevat toistensa
puolesta.
— Se on totta, sanoi Bosambo. — Olen tullut tänne, sillä kun eilen
vieras metsän mies saapui tuoden minulle hiukan vettä ropeessa ja
kirsikan vedessä, tiesin, että Vaiteliaat tarvitsevat minua.
Vieras nyökkäsi.
— Niin, on monta vuotta siitä, kun vannoin valan, mutisi Bosambo, —
kun olin hyvin nuori, eivätkä Vaiteliaat liiku Ochorin maassa, vaan
Nigeriassa, joka on kuukauden matkan päässä.
Hänen vieressään oleva mies maiskautti huultaan.
— Olen täällä, sanoi hän painokkaasti. — Minä, Tambeli, kulkuri,
jota myöskin sanotaan miesten-jotka-eivät-ole-kaikki-samanlaisia
kuninkaaksi. Lisäksi Vaiteliaitten järjestön korkea-arvoinen mies,
pettäjäin leppymätön kostaja ja ju-jun tarkastaja.
— Herra, uskoin niin, sanoi yksinkertainen Bosambo, — sinun korkeutesi
vaatimuksen vuoksi. Sano nyt, kuinka voin palvella veljeäni, joka
vaeltaa yksin tässä maassa?
Hänen äänessään oli huoleton kysymys, ja vieraasta kauempana oleva käsi
sormeili veitsen ohutta, pitkää terää.
— Ei yksin, veli, sanoi vieras merkityksellisesti, — sillä moni
seuramme veli katsoo minun tuloani ja menoani.
— Se on yhtä hyvä, sanoi Bosambo luottavasti ja sujutti veitsen ääneti
takaisin puiseen tuppeen.
— Voit palvella minua näin, sanoi Tambeli. — Olen Sandia vihaavien
kostonhimoisten miesten kuningas, ja katsos, hän on sotilaineen tulossa
rankaisemaan minua. Ja hänen matkansa kulkee Ochorin kautta ja hän
istuu sinun luonasi päivän.
— Tämä kaikki on totta, sanoi Bosambo ja odotti.
Tambeli pisti kätensä vaippansa alle ja veti sieltä lyhyen bambukepin.
— Bosambo, sanoi hän, — tässä on henki, joka tekee hyvää Sandille.
Sillä jos leikkaat pois toista päätä peittävän kumin, niin sieltä tulee
sellaista pulveria, jota poppamiehet valmistavat, ja tämä sinun pitää
kaataa Sandin hakkelukseen, eikä hän tiedä mitään, ja hän kuolee.
Bosambo otti kepin mitään puhumatta ja pani sen vyötäisillään
riippuvaan pieneen pussiin.
— Tämän sinä teet peläten Vaiteliaita, jotka ovat armottomia.
— Tämän minä teen, sanoi Bosambo vakavasti.
Enempää ei puhuttu, ja miehet erosivat sanaakaan sanomatta.
Bosambo palasi majaansa, kun itäinen taivas meni helmenharmaaksi kuin
olisi taivaan verho äkkiä poistettu. Hän oli sinä aamuna hiljainen
mies, eipä edes Fatima, hänen vaimonsa, saanut hänen kieltään
liikkeelle.
Iltapäivällä hän tapasi metsässä kuljeksivan koiran, ja raahattuaan sen
paikkaan, jossa ei ollut näkijöitä, hän antoi sille lihaa. Se kuoli
hyvin pian, kun Bosambo oli sirotellut lihaan sitä pulveria, jonka
Tambeli oli antanut.
Bosambo katseli epämiellyttävää koetta tunteettomana. Kätkettyään
tekosensa jäljet hän palasi kylään.
Iltasella tuli Sanders, ja Bosambo, jolle oli annettu tieto vierailun
tärkeydestä lokalisanomalla ja joka aavisti samaa siitä, että Sanders
kulki läpi yön, oli sytyttänyt suuren tulen rannalle osoittamaan
»Zairen» tietä.
Pieni alus tuli hiljaa valopiiriin, alastomat miehet hyppäsivät veteen
ja kahlasivat maihin kiinnitysköydet niskassaan.
Sitten tuli Sanders.
— Istun luonasi yhden päivän, sanoi hän, — sillä olen matkalla jakamaan
oikeutta.
— Herra, minun taloni on sinun kämmenilläsi, ja minun elämäni
myöskin, sanoi Bosambo mahtavasti. — Tuolla on uusi maja, jonka olen
rakennuttanut sinulle majani varjoon.
— Nukun laivalla, virkahti Sanders. — Huomenna päivän koitteessa lähden
matkalle miesten-jotka-eivät-ole-kaikki-samanlaisia luokse.
He käyskentelivät pitkin kylän katua, Sanders jaloitellakseen, Bosambo
hänen isäntänään täyttäen velvollisuuksiaan. Päällikkö tiesi, että
silmät tarkkasivat häntä, koska hän aavisti, että Vaiteliaat odottivat
hänen tiedonantoaan läheisessä metsässä.
He tulivat kadun päähän ja lähtivät kävelemään takaisin.
— Herra, sanoi Bosambo vakavalla äänellä, — jos sanon yhden asian,
joka on perin tärkeä, pyydän sinun ylhäisyyttäsi, ettet pysähdy etkä
hämmästy.
— Puhu, sanoi Sanders.
— Jos, sanoi Bosambo, — laivaltasi tulisi nukkuessasi tänä yönä
tietoja, että olet sairas ja kuolemaisillasi, niin säästäisin sinulta
pitkän matkan.
Sanders ei voinut nähdä hänen kasvojaan, sillä yö oli pimeä, ja
maailmaa valaisivat vain taivaallisten tähtien tuikkeet.
— Tiedän sinut kavalaksi mieheksi, Bosambo, sanoi hän hiljaa, — ja
tottelen sinua empimättä. Mutta kerro, miksi niin pitää tapahtua, ja
sitten teen, niin kuin on paras.
— Herra, sanoi Bosambo hiljaa, — olen sinun miehiäsi, ja kaiken kautta,
minkä nimessä vain voidaan vannoa, olen valmis kuolemaan puolestasi, ja
minusta tuntuu, että kuolen tavalla tai toisella. Vaikka olen sinulle
harmiksi ja vaikka olet kironnut minua monta kertaa, tahdon kuitenkin,
että minun joukkoni kuolisi, ennen kuin sinä kärsisit.
— Uskon sen, sanoi Sanders lyhyesti.
— Sen vuoksi, herra, usko minua ilman enempää puhumista.
— Sen teenkin, sanoi Sanders.
* * * * *
Viiden aikaan aamulla — niin kuin me aikaa laskemme — Bosambo meni
nopeasti metsään mukanaan pitkävartinen lapio. Hän horjui hieman
käydessään, ja mitä kauemmas hän tuli, sitä epävakaisemmiksi kävivät
hänen askelensa.
Vajaan mailin päässä oli metsäpolulla pieni aukeama; mainio
kohtauspaikka rakastuneille illan hämärässä ja yöllä paholaisten
temmellyspaikka.
Tälle paikalle tuli Bosambo, sillä tämä oli se paikka, jossa Vaiteliaat
odottivat hänen tietojaan. Hän tuli horjuen aukeamalle, lapio olallaan,
ja viisi miestä katseli häntä varjosta tietäen hänen olevan juovuksissa.
Hän pysähtyi kehrääjälinnun puun luo ja istahti raskaasti. Vaippansa
laskoksista hän otti pullon ja pani sen huulilleen.
— Bosambo, sanoi Tambeli tullen ääneti hänen eteensä.
— Tämä on hyvä merkki, sillä jokin sanoo minulle, että olet tehnyt
tehtäväsi.
— Hän oli minun isäni, vaikersi Bosambo, — ja minun heimoni; hän
oli suuri herra, ja kun hän on kuollut, niin valkeat miehet tulevat
kivääreineen, jotka sanovat »ha-haha», ja syövät minut.
Hän pyöritti riippuvaa päätään tuskissaan.
— Ei kukaan tiedä, tyynnytti Tambeli, voimakas, — sillä tässä olemme
kaikki, hyvän liiton viisi vaiteliasta miestä, eikä kukaan muu tiedä
kuin me — emmekä me puhu mitään.
Hän vaikeni ja lisäsi sitten huolellisesti: — Mikäli sinä täytät
pyyntömme ja lähetät meille naisia ja viljaa.
Bosambo kuunteli tätä hänen orjuuttamisohjelmaansa antamatta mitään
merkkiä.
— Miksi olet tuonut lapion? kysyi Tambeli äkkiä. — Hautaatko Sandin
tänne?
— Kuka tietää? sanoi Bosambo.
Hän otti pullon esiin. Se oli pieni nelikulmainen pullo, jollaisissa on
laittomasti takamaihin tuotua viinaa.
— Tämän minä otan, sanoi Tambeli. Hän ojensi kätensä ja väänsi pullon
toisen hervottomasta kädestä. — Miehet, jotka juovat, puhuvat liiaksi,
eikä sinun tule puhua, Bosambo, ennen kuin monta jokea on meidän ja
Sandin sotilaiden välillä.
Hän otti puukorkin pois suulta.
— Ja, sanoi hän, — pitkä aika on kulunut siitä, kun sain viinaa.
Hän viittasi varjossa oleville tovereilleen.
— Nämä ovat minun veljiäni, sanoi hän, — ja sinun, sen vuoksi salli
Rannikon valkeiden miesten tapaan meidän juoda sinun onneksesi.
Hän kohotti pullon ja joi, ja ojensi sen lähimmälle miehelle. Mies
toisensa jälkeen he ottivat pitkän kulauksen, sitten pullo tuli
Bosambolle.
— Sano, kuoliko Sandi tuskiin? kysyi Tambeli.
— Hän kuoli rauhallisesti, sanoi Bosambo.
Tambeli nyökkäsi.
— Se on oikea tapa, sanoi hän, — sillä jos hän olisi kuollut suuresti
meluten, olisi tullut sotilaita. Nyt ei kukaan voi sanoa muuta kuin
että hän kuoli mongotautiin. Ei ole toista tämän kaltaista lääkettä, ja
tämän on valmistanut kuuluisa poppamies.
Bosambo ei puhunut mitään pitkään aikaan; sitten hän puhui.
— Kuka on, joka pettää minut? kysyi hän. — Sillä jos suurten herrain
korviin tulee tieto, että minä tapoin Sandin...
— Älä yhtään pelkää, sanoi Tambeli ääni hieman käheänä, — sillä ei ole
ketään paitsi nämä... — hän viittasi kädellään epävarmasti — eivätkä —
he — puhu — koskaan.
Tosiaankin hän puhui totta, sillä miehet makasivat levollisesti kuin
uneen vaipumaisillaan.
— Pystyyn — pystyyn! mutisi Tambeli.
Hän meni potkaisemaan lähintä makaajaa, mutta hänen jalkansa pettivät,
ja hän horjahti polvilleen.
Bosambo katseli häntä hyvin huvittuneena.
— Koira!
Tambeli kääntyi puolittain Ochorin päällikköä kohti ja sylki sanan
suustaan. Hän kokosi kaikki voimansa ja ponnahti jaloilleen heittäytyen
suoraan toisen kurkkuun.
Mutta Bosambo oli valmistautunut.
Hänen vasen kätensä ojentui ja tarttui Tambelin olkapäähän painaen
miestä, kunnes hän kaatui.
Mies yritti nousta, kaatui jälleen, ja pian hän myöskin vaipui uneen,
ensin rauhattomaan, sitten raukeaan kuin väsynyt mies.
Bosambo istui kärsivällisesti.
Pitkän hetken kuluttua hän otti lapion, jonka oli tuonut tullessaan.
— Tambeli, sanoi hän ryhtyessään työhönsä, ankaraan työhön, sillä
viiden hengen haudan kaivaminen vaatii paljon lihasvoimaa, — olit
hullu, sillä muuten olisit kyllä tietänyt, ettei kukaan minun uskooni
kuuluva tapa ystäväänsä ja isäntäänsä. Eikä kukaan korkeahenkinen mies
istu kuoleman varjossa. Oi Vaiteliaat, olette nyt hyvin vaiteliaita.
Hän päätti työnsä ja pyyhki hikeä otsaltaan seisoen epäröivänä
haudan ääressä. Sitten hän kynsäisi leukaansa miettiväisenä. Hänen
mieleensä tuli muisto lähetyskoulusta tuhansien mailien päästä ja
ilkeäsilmäisistä katolisista papeista, jotka olivat opettaneet hänelle
muutamia juhlamenoja.
Hän pudotti lapion ja polvistui kömpelösti.
— Pyhä Markus ja Luukas ja Johannes, hän rukoili sulkien silmänsä
hitaasti, — olen murhannut viisi miestä myrkyllä, vaikka he itse
nauttivat sitä minun kehoittamattani. Sen vuoksi he ovat kuolleet, mikä
on hyvä asia meille kaikille. Amen.