Abibu kertoi Sandersille, että muuan arabialainen oli tullut tapaamaan
häntä, ja arabialaiset ovat Rannikolla harvinaisia, vaikka muutamilla
tummaihoisilla, seemiläisistä polveutuvilla miehillä onkin tämä
kunnioitettava titteli.
Sanders tuli kuistille odottaen tapaavansa kanolaisen ja hämmästyi
nähdessään siellä kyykkimässä oikeaa maurilaista tyyppiä olevan miehen.
Tämä istui kädet polvillaan, kietoutuneena tahrattomaan, valkeaan
dzellabiin.
— Oletko Marokosta, kysyi Sanders arabiaksi, — vai Dakarista?
Mies nyökkäsi.
— Dakarilaiset ovat koiria, sanoi hän tarinoitsija-ammattilaisen
laulavalla äänellä. — Eräs mies, joka oli äitini serkku, varasti
talostani kaksikymmentä douroa ja palasi Dakariin rannikkolaivalla,
ennen kuin ehdin tavoittaa ja piestä hänet. Toivon, että hänet on
tapettu ja hänen perheensä myöskin. Bismallah. Jumala on hyvä.
Sanders kuunteli, sillä hän tiesi tangerilaisten olevan puheliaita.
Mies jatkoi. — En välitä, olipa mies Alin tai Sulin sukua. Molemmissa
on varkaita.
— Miksi tulit tänne? kysyi Sanders.
— Tunsin kerran miehen, joka istui suuressa _sokissa_. (Sanders antoi
hänen kertoa tarinansa omalla tavallaan.) Ja kaikki maan asukkaat,
jotka toivat kasviksia ja sysiä torille, suutelivat hänen dzellabinsa
lievettä ja antoivat hänelle lantin. Hän oli vanha, valkopartainen mies
ja istui rukousnauha sylissään lukien Koraanin _suria_. Tangerissa ei
ollut ketään, joka ei olisi suudellut hänen dzellabiaan ja antanut
hänelle viittä senttimoa, paitsi minä. Kun kaukaisten kylien ihmiset
tulivat, oli tapanani mennä erääseen paikkaan lähelle hänen pienen
valkean talonsa ovea ja katsella hänelle tulevaa rahavirtaa. Päivänä
muutamana, kun aurinko oli hyvin kuuma ja minä olin viipynyt kauan
sen jälkeen, kun viimeinen vieras jo oli mennyt, hadsi kutsui minut
luokseen ja minä istuuduin maahan hänen eteensä. Hän katsoi minuun
mitään puhumatta, siveli vain hitaasti valkeata partaansa. Pitkän aikaa
hän istui siten silmät tutkien minun sieluani. »Poikani», sanoi hän
viimein, »mikä on sinun nimesi?» »Abdul as Israel», minä vastasin.
»Abdul», hän sanoi, »monet tuovat minulle lahjoja, mutta sinä et
milloinkaan». »Jumalan ja Hänen Profeettansa kautta», vannoin minä,
»olen köyhä mies, joka usein kärsin; minulla ei ole ystäviä». »Mitä
minulle puhut, on valhetta», sanoi pyhä mies, sitten hän taas oli
vaiti. Viimein hän puhui. »Rukoiletko, Abdul?» kysyi hän. »Neljästi
päivässä», minä vastasin. »Rukoilet neljästi päivässä, mutta joka päivä
uudessa paikassa», ja hän viittasi kädellään näin.
Abdul Asrael vei kätensä hitaasti silmiensä ohi.
Sanders oli huvittunut. Hän tiesi, että maurilaiset olivat synnynnäisiä
tarinoitsijoita ja ihmetteli.
— No? kysyi hän.
Mies piti merkitsevän tauon.
— No, ylistetty ja kunnioitettu herra, sanoi hän, — siitä päivästä olen
kulkenut läpi maailman rukoillen uusissa paikoissa, sillä pyhä mies
kirosi minut, kun valehtelin hänelle, ja jokin sisimmässäni pakottaa
minua. Ja nyt, herra olen kulkenut Damarasta Mogadoriin, Mogadorista
Egyptiin ja Egyptistä Zanzibariin.
— Mainiota, sanoi Sanders. — Kielesi on kuin hunajaa ja äänesi kuin
silkkiä, ja Dzinnin surassa on kirjoitettu: »Totuus on karkea ja valhe
juoksee pehmeästi. Älkää välittäkö hänestä, jonka puhe on mielevää.»
Sanders tunsi Koraanin, kuten tämä lause osoittaa.
— Antakaa hänelle syötävää, sanoi Sanders palvelijalleen, — sitten
lähetän hänet matkoihinsa.
Vähän myöhemmin komissaari meni poliisien majoituspaikkaan ja keskeytti
hausakapteenin tutkimukset — kapteeni Hamiltonilla oli lääkärikirja,
josta hän luki, miten arsenikkia voitaisiin käyttää 1) ajoittaisen
kuumeen parantamiseen, 2) kätevänä keinona vapauttamaan miehen
yksitoikkoisesta rannikkoelämästä.
Sanders, jonka vaistot olivat yliluonnolliset, ymmärsi tutkimukset heti
ja irvisti.
— Ellei sinun onnistu löytää soveliasta itsemurhakeinoa tunnin kuluessa
tai niille main, sanoi hän, — niin tuon sinun luoksesi alkuperäisen
Vaeltavan juutalaisen Tangerista.
Hausa pamautti kirjansa kiinni, sytytti savukkeen ja sammutti
huolellisesti tulitikun.
— Tämä, sanoi hän katsellen majansa purjekangaskattoa, — on joko
liikarasituksen tai liiallisessa auringonpaisteessa kalastamisen tulos.
Sanders heittäytyi nojatuoliin ja sytytti sikarin.
Muka huomaamatta hausan piikkiä hän ryhtyi maan Abdul Asraelin,
maurilaisen, tarinaa.
— Hän on mielenkiintoinen peijakas, sanoi hän, aikoo nousta jokea ja
mennä läpi Afrikan Ugandaan.
— Anna hänen mennä, sanoi hausa. — Mikäli tiedän, hän ei pysty
kansallesi valheita opettamaan. Hän voi kuitenkin antaa heidän
valheilleen tyyliä, ja he ovat kovin sen tarpeessa.
Niinpä Abdul Asrael läksi päämajasta varastokanootilla, joka vei
hallituksen tavaraa Isisin kyliin.
Joella oli tyyni aika. Sandersista elämä tuntui kulkevan hyvin
tasaisesti. Oli laadittava tiedonantoja (niitä hänen sielunsa kammosi)
ja raportteja hänen kaukaisesta valtakunnastaan; päälliköiden
tuomitsemia rangaistuksia ja heidän toimenpiteitään tuotiin hänen
vahvistettavakseen, ja sitten hän kalasteli.
Kerran hän matkusti vastavirtaa pitämään palaveria, joka oli liian
tärkeä Akasavan uuden kuninkaan hoidettavaksi, mutta se oli ainoa
vaihtelu yksitoikkoisuudessa. Uusi kuvernööri oli mies, joka tunsi
tehtävänsä ja tiesi myöskin, että tehtävistä tärkein oli antaa
alaistensa hoidella asiat omin neuvoin.
Sanders selvitti Akasavan jutun, langetti tuomion, joka tyydytti
kaikkia asianomaisia, ja oli palautumassa siihen tyytyväisyyden tilaan,
johon työnsä suorittanut mies pääsee omatunto rauhallisena.
Hän lähti Akasavasta auringon laskiessa, kulkien yötä myöten huvikseen.
Joki on näillä main oikea joki, eikä siinä ole hiekkasärkkiä eikä
riuttoja ruorimiehen harmiksi. Kello viideltä hän kulki Chumbirin ohi.
Hänellä ei ollut mitään syytä luulla, etteivät Chumbirin asiat olleet
oikealla tolalla, eikä aihetta katsoa kylää muuten kuin ohimennessään.
Hän tuli myötävirtaa päivän sarastaessa ja meni pikku kylän ohi mitään
epäilemättä. Hän näki »Zairen» komentosillalta kaukaisella rannalla
hiipuvan hiilloksen — hän kulki keskellä jokea, joka tällä kohdalla on
kaksi mailia rannasta rantaan. Päivä kirkastui nopeasti. Oli harmaa
sarastus, kun hän sivuutti kylän, mutta jo aikaa ennen kuin hänen piti
kiertää niemeke, joka kätkee Chumbirin kylän näkyvistä, oli täysi päivä.
Ihmisille tulee villissä Afrikassa tavaksi tarkata kaikkea. Sandersilla
esimerkiksi oli tapana aina silmätä taaksensa kylään päin, ennen
kuin antoi ruorimiehelle päännyökkäyksellä käskyn kääntää ruoria,
jotta päästäisiin ohi niemen. Yhden silmäyksen hän heitti ja rypisti
kulmiaan. Pikku kylä näkyi aivan selvästi. Suorat majarivit, viettävä
rinne ja katujen varsilla Isisin palmuja riveissä.
— Käännä, sanoi hän ruorimiehelle, ja tämä käänsi ratasta.
Pieni laiva kallistui, kun nopea virta täydellä voimallaan painoi
keskirunkoa vastaan; sitten se hitaasti nousi suoraan ja vesi kohosi
kahta puolta keulan, kun se jälleen halkoi virtaa.
— Abibu, sanoi hän kersantilleen, — en näe ihmisiä kylän kadulla enkä
tulien savua.
— He ovat ehkä metsällä, sanoi Abibu viisaasti.
— Kalastajat eivät metsästä, sanoi Sanders, — eivätkä naiset ja
vanhukset.
Abibu ei esittänyt sellaista mahdollista olettamusta, että he
ehkä nukkuivat, sillä vaikka miehet olisivatkin olleet sellaisia
laiskureita, niin eivät he olisi antaneet naisväen jättää
velvollisuuksiaan täyttämättä.
Sanders ohjasi laivan suvantoon lähelle rantaa, mutta kukaan ei tullut
häntä vastaan.
Näkyvissä ei ollut kissaa, ei koiraa — vain suuren nuotion jätteet
savusivat rannalla.
Hänen miehensä kahlasivat rantaan ja kiinnittivät köydet, ja Sanders
meni rannalle.
Hän kulki pitkin pääkatua, jolla ei ollut elon merkkiäkään. Hän huusi
terävästi, kukaan ei vastannut. Jokainen maja oli tyhjä; padat,
vuoteet, kaikki esineet olivat paikoillaan. Jyväin jauhamiseen
käytettävät karkeat kivet olivat majojen edessä, puun veistoon
käytettävät isot veitset ja raskaat ngombilaiset kirveet, ngombilaiset
lapiot, kaikki olivat näkyvissä, mutta ihmisistä, nuorista tai
vanhoista, miehistä, naisista tai lapsista, ei näkynyt jälkeäkään.
Ainoa elävä olento, jonka hän tapasi, oli Abdul Asrael. Hän näki
tämän miehen varjoisalla rannalla lähellä kylää rukousmatto alleen
levitettynä ja kasvot Mekkaa kohti rukoilemassa.
Sanders odotti rukouksen päättymistä ja tiedusteli häneltä.
— Herra, sanoi hän, — en ole nähnyt mitään, mutta kerron sinulle erään
tarinan. Kerran...
— En halua tarinoita, katkaisi Sanders.
Hän käänsi laivan keulan virran poikki. Aivan vastapäätä oli Fesembini,
suurempi kylä, ja kun molemmat paikat olivat alituisessa yhteydessä
keskenään, voi sieltä ehkä saada jotain selvitystä ihmisten poissaoloon.
Fesembini oli täynnä elämää, ja kaikki, jotka saattoivat kävellä,
tulivat rannalle ja sanoivat: »O, ai!» komissaarille, mutta Mondomi,
päällikkö, ei osannut selvittää.
Hän oli pitkä, hoikka mies, ohut partakiehkura poskillaan.
— Herra, sanoi hän, — he olivat siellä eilen illalla, sillä kuulin
heidän rumpujensa äänet; myöskin kuulin naurua ja tanssijoiden
kalistimien soivan.
— Hm! sanoi Sanders.
Hän jatkoi lähikylissä tiedustelujaan, mutta ei tutkimustensa
päättyessä ollut saanut minkäänlaista selvyyttä kolmensadan hengen
katoamisesta.
Hän istuutui viileään ja hiljaiseen hyttiinsä pohtimaan asiaa.
Chumbirilaiset olivat niin lainkuuliaista kansaa kuin akasavalaiset
voivat olla; he maksoivat veronsa; mitään syytettä ei heitä vastaan
ollut, mutta yht'äkkiä he kuitenkin jättävät kotinsa ja menevät
metsään. Etteivät he olleet lähteneet jokea myöten, oli selvää, kun
heidän kanoottinsa löydettiin huolellisesti vedettyinä eräälle riutalle.
— Jääköön, sanoi Sanders. Hänen oli oltava päämajassa päivän tai parin
päästä. Kun hän oli päättänyt siellä työnsä, hän kiiruhti selvittämään
Chumbirin probleemaa.
Väki ei ollut palannut, eivätkä vakoojat olleet kuulleet mitään heistä.
Hän lähetti Abibun metsään etsimään heidän jälkiään, eikä
hausakersantti kohdannut mitään vaikeuksia, sillä metsästä kahden
mailin päästä hän löysi vanhan miehen, joka oli kuollut matkalla, ja
vähän kauempaa hän löysi vanhan naisen, myöskin vainajan.
Sanders meni katsomaan ruumiita. Niissä ei ollut mitään väkivallan
merkkejä. He olivat nähtävästi kuolleet väsymyksestä.
— Päivänkoitteessa lähden heidän jälkeensä, sanoi Sanders, — ja otan
mukaani kymmenen miestä, sinä saat valita hyviä kävelijöitä.
Hän otti muutaman tunnin unen ja ennen päivänkoittoa Abibu toi hänelle
kupin teetä, jota ilman Sanders ei milloinkaan aloittanut päiväänsä.
Sanders, jossa ei ollut grammaakaan liikaa lihaa, oli oivallinen
kävelijä, ja joukko eteni kaksitoista mailia ennen puolta päivää —
se ei ollut helppo tehtävä, sillä metsätie ei ollut juuri muuta kuin
ruohon peittämä polku. Joukko lepäsi päivän kuumat tunnit ja jatkoi
matkaansa kello kolmelta.
He saapuivat leiripaikalle, jossa tulisijat vielä olivat lämpimät ja
jossa kaksi vastaluotua hautaa osoitti, mitä merkitsee, kun iäkkäitä ja
kivulloisia äkkiä ruvetaan rasittamaan.
Yhdeksän aikaan sinä iltana, kun Sanders jo mietti leiriytymistä, hän
näki tulien loisteen edessäpäin ja jatkoi matkaansa.
Lukuisat nuoret puut estivät leirin näkymästä, ja joukkueen oli
kuljettava kiertotietä päästäkseen aukeamalle, jolla ihmiset olivat.
Mykistyneen komissaarin silmien eteen avautui omituinen näky.
Rivi rivin jälkeen polvistuneita olentoja näkyi tulen piirissä.
He olivat kaikki asettuneet samaan suuntaan, ja kaikkien kumartuessa
yht'aikaa yksi toimi esikumartajana, ja Sanders tunsi helposti
päämiehen.
— Kala on suuri, hän lauloi.
— Oi Kala! mutisi hänen kansansa.
— Kala on korkea!
— Oi Kala! kertasivat toiset ja taivuttivat päätään.
Päällikkö ei nähnyt Sandersia, sillä Sanders lähestyi häntä takaapäin.
Mutta hän tiesi Sandersin olevan siellä, kun Sanders potkaisi häntä
hyvin lujasti.
— Pystyyn, oi hullu mies! sanoi Sanders.
Hän ei käyttänyt juuri näitä sanoja, sillä hän oli hyvin ihmeissään,
mutta mitä hän sanoikin, sillä oli toivottu vaikutus.
— Kerropas nyt, sanoi Sanders, — miksi olet niin paljon suurempi hullu
kuin milloinkaan luulin.
— Herra, sanoi päällikkö yksinkertaisesti, — menemme etsimään uutta
maata, sillä eräs arabialainen on meille opettanut, että jos rukoilemme
uudessa paikassa joka yö, meitä odottaa suuri siunaus...
Valo välähti Sandersille.
— Palaamme huomenna, sanoi hän nieltyään jotakin kurkkuunsa, — ja minä
lähden laivallani hakemaan tätä arabialaista.
Kahdessa päivässä hän pääsi kylään. Hän jätti päällikön tuomitsemisen
toiseen kertaan ja kiiruhti laivalle. Kun »Zaire» oli lähdössä, tuo
surun murtama olento tuli rannalle juosten.
— Herra, huudahti hän, — pyydämme oikeutta!
— Saatte sitä, sanoi Sanders irvistäen.
— Herra, kotimme ovat tyhjiksi varastetut, mitään ei ole jäljellä.
Sanders kirosi hänet nasevasti kielellä, joka sallii sillä alalla
laajan vaihtelun.
— Puhu nopeasti, marakattien isä.
— Herra, ne ovat menneet, sanoi järkyttynyt päämies, — kaikki meidän
patamme ja jauhinkivemme, keihäämme, veitsemme ja siimamme.
— Miksi jätitte ne, oi kollikissani isä? ärisi Sanders raivoissaan.
— Arabialainen sanoi meille, sanoi päämies, — ja me teimme, mikä oli
meille parasta.
Sanders nojautui laivan kaiteeseen ja puhui miehelle.
Ne eivät olleet ystävyyden eivätkä hyväilyn sanoja, eivät toivon tai
lohdutuksenkaan sanoja. Sanders otti metsän ja joen vertauskuvikseen.
Hän kertoi päämiehelle koko hänen elämänsä ja hänen tilansa kuoleman
jälkeen. Hän viittasi miehen tapoihin, siveyteen ja sukulaisiin.
Hän puhui tunteikkaasti hänen päästään, jaloistaan ja ruumillisista
avuistaan, ja uteliaat hausat sulloutuivat lähemmäksi ja lähemmäksi,
jottei vain yksikään sana menisi heidän kuulemattaan.
— Ja nyt, sanoi Sanders lopuksi, — kutsun kaikki miehet todistamaan,
että sinä ja kansasi olette busmanneja.
— _O ko!_ sanoivat kauhistuneet kyläläiset, jotka olivat tulleet
rannalle päällikkönsä kintereillä, sillä »busmanni» on suurin herjaus.
— Busmanneja, kertasi Sanders ivallisesti, kun laiva ajautui rannalta,
— juurensyöjiä, jotka puhutte marakattien kanssa niiden omalla
kielellä...
Hän jätti kyläläiset sangen alakuloisiksi.
Ensin hän meni joen poikki Fesembiniin.
Kyllä, päällikkö oli nähnyt arabialaisen, olipa vuokrannut hänelle
kaksi suurta kanoottiakin ja kuusi soutajaa kumpaankin.
— Hän sanoi olevansa hallituksen lähetti, salainen lähetti, herra,
sanoi päällikkö, — ja halusi tallentaa chumbirilaisten jälkeenjättämät
tavarat.
Nämä kanootit olivat menneet vastavirtaa, ja niillä oli kuuden päivän
etumatka.
Sanders ei kuluttanut aikaa. Laivan perällä olevasta häkistä hän otti
kaksi kyyhkystä. Toisen jalassa oli kapea punainen nauha, toisen
sininen. Hän kirjoitti kahdelle paperilapulle aivan samansisältöisen
tiedonannon, sitoi ne kyyhkysten jalkoihin ja laski ne menemään. Toisen
hän laski, ja se meni pohjoiseen. Hän odotti, kunnes se oli kadonnut
näkyvistä, ja päästi toisen. Sekin meni pohjoista kohti, mutta hiukan
länteen edellisen suunnasta.
»Zairella» Sanders lähti samaan suuntaan. Myöhään iltapäivällä hän tuli
erääseen Akasavan kylään.
— Minkälaisia vieraita täällä on ollut? kysyi hän nopeasti kutsutulta
päälliköltä.
— Herra, ei minkäänlaisia vieraita, sanoi päällikkö, — paitsi erästä
arabialaista, jonka sinun ylhäisyytesi lähetti myymään meille patoja ja
veitsiä.
Sanders puristi laivan parrasta uskaltamatta puhua.
— Hän myi sinulle patoja? kysyi hän käheästi.
— Ja keihäitä, sanoi päällikkö, — ja useita hyödyllisiä esineitä, ja ne
olivat halpoja, ja ihmiset ylistivät sinua, herra, kun olit ollut niin
ystävällinen. Sillä näin sanoi arabialainen: »Herramme Sandi tahtoo,
että maksatte näistä kalliista kapineista ainoastaan vähän — hän itse
on maksanut minulle, niin että voin antaa teille halvemmalla.»
— Eikä muuta?
Päällikkö epäröi.
— Herra, hän puhui meille eräältä paholaisesta, joka vihaa
kiittämättömiä, ja minun mieheni pelkäsivät, että elleivät he olisi
ottaneet vastaan sinun ylhäisyytesi antamaa lahjaa ja...
— Irti! ärjyi Sanders.
Alastomat miehet hyppäsivät veteen, kahlasivat rannalle ja irroittivat
köydet.
— Sinä taas, sanoi Sanders päällikölle, — mene ja sano herrallesi
kuninkaalle, että hän on pannut lapsen tämän kylän päälliköksi. Sillä
milloin olisin niin hullu, että antaisin lahjoja laiskoille ihmisille?
Oksinko sairas, että maksaisin arabialaiselle varkaalle rahaa
hyödyttääkseni pahoja ja hupsuja miehiä?
— Herra, sanoi päällikkö vilpittömästi, — kun tiedämme, että olet paha
ja julma mies, niin iloitsimme suuresti luullessamme, että jumalat
olivat liikuttaneet sinun sydäntäsi.
Sanders katseli ympärilleen keksiäkseen jotakin, joka olisi heittänyt,
sillä aika oli kallis. Hän keksi vain arvokkaita kapineita ja antoi
asian jäädä.
Kymmentä mailia kauempana olevassa kylässä hän jälleen tapasi
maurilaisen kolttosia. Täällä oli rukoileva pyhiinvaeltaja levännyt yön
ja lainannut kolme säkkiä suolaa ja maniokkia. Tämän hän oli tehnyt
hallituksen nimessä.
— Ja antoi minulle, sanoi ryppyinen päällikkö, — paholaismerkkikirjan.
Hän ojensi paperin Sandersille.
Se oli arabiaa, ja komissaari luki sitä eräällä lailla liikuttuneena.
Abdul Asraelilta, Jumalan, yhden, totisen, hyvän ja laupiaan,
palvelijalta. Vääräuskoiselle Sandersille, jota Jumala varjelkoon ja
johtakoon oikealle tielle.
Rauha olkoon huoneellesi. Tämä on kirjoitettu Ramazinia seuraavan
kolmannen viikon neljäntenä päivänä.
Menen veljieni luo, jotka asuvat suuren joen putouksien takana. Sen
vuoksi rukoilen sinua: maksa näille ihmisille kaikki, mitä olen heiltä
ottanut.
Sanders luki sen uudelleen.
Jos Abdul kulkisi Ochorin ohi kulkevaa jokea myöten, joka kääntyy
jyrkästi Bamburiutan yli, hän pääsisi arabialaissiirtoloille, jotka
olivat Sandersin määräysvallan ulkopuolella, hyvissä ajoin. Sitä paitsi
hän olisi Sandersin saavuttamattomissa, sillä »Zaire» kulki puolitoista
syltä syvässä, kun riutalla oli tuskin puoli syltä vettä.
— Sanoiko tämä arabialainen, minne hän oli menossa? kysyi Sanders.
Vanhus nyökkäsi.
— Hän meni Ochorin kautta, herra, sanoi hän, ja Sanders noitui. — Ja
hän kysyi, millaista väkeä ochorilaiset ovat.
— Ja mitä sinä sanoit? kysyi Sanders huvittuneena.
— Sanoin heidän olevan hupsuja, sanoi päällikkö, — ja hyvin arkoja.
— Ja kuinka kauan olet ollut tässä kylässä? kysyi Sanders.
— Herra, täällä olen syntynyt ja kasvanut.
Komissaari Sandersin silmissä vilahti veitikka. Tämä vanhus ei ollut
koskaan kuullut Bosambosta. Ehkäpä kiusaus voittaisi Abdulin, ja hän
poikkeaisi tuon suuren miehen kylään.
Abdul Asrael tuli Ochorin kylään laulaen laulua. Hän oli iloinen, sillä
vain muutaman mailin päässä vastavirtaan oli korotiiliriutta, jolla
oli kylliksi vettä nopealle kanootille, mutta joka ei ollut »Zairen»
tapaiselle laivalle kyllin syvä eikä leveä.
Hän oli aikonut mennä suoraan pakopaikkaansa, mutta viisaasti harkiten
huomasi, että hänellä oli vielä runsas päivä aikaa paeta.
Hänen olisi ollut parasta jatkaa matkaansa, mutta sitä hän ei tietänyt.
Hän oli hyvillä mielin, sillä muutamaa tuntia aikaisemmin hän oli
myynyt yhden ngombilaispäälliköltä lainaamistaan kanooteista, josta
sitä paitsi maksu oli saatu frangeina.
Pukuunsa hän oli kätkenyt eri pyhiinvaellusretkillä saamansa saaliin.
Siellä oli likaisia turkkilaisia seteleitä, Tunisin kultarahoja,
puntia, saksanmarkkoja, kahdenkymmenen pesetan rahoja ja raskaita
kultaisia kotkia kaukaisesta maasta, jota hän ei ollut koskaan
nähnyt, suuri määrä mustia ja suklaan ruskeita Bank Nationale de
Belgiquen frangin seteleitä (ne hän oli saanut Kongossa) puhumattakaan
hopeakolikoista, joita Portugalin hallitus silloin tällöin mynttäili.
Hän kulki Ochorin pääkatua pitkin ja tuli Bosambon eteen.
— Rauha olkoon talollesi, sanoi hän arabiaksi ja Bosambo, joka
työläästi taisi arabiaa, lausui hänet tervetulleeksi.
— Tulen Sandin, herramme, luota, sanoi Abdul vakavasti. — Hän on
lähettänyt minut näin sanoen: »Abdul Asraelille osoita parasta
vieraanvaraisuuttasi ja kohtele häntä kuin minua.»
— Olen Sandin koira, sanoi Bosambo, — vaikka hän on, niin kuin tiedät,
velipuoleni toisesta äidistä.
— Siitä hän on minulle usein puhunut, sanoi Abdul.
Neljännestunnin he vaihtoivat kohteliaisuuksia, minkä ajan kuluttua
maurilainen lausui hyvästit.
— Sillä minun pitää lukea rukoukseni, sanoi hän.
— Minä myös aion rukoilla, sanoi Bosambo äkkiä, — tapani mukaan, ja
kiitän Allahia, joka lähetti sinut, että voin rukoilla rauhassa.
Abdul oli jo aikonut kertoa tarinansa Tangerin pyhästä miehestä, mutta
pidättyi. Sanders saapui kuusi tuntia jälkeenpäin, ja Bosambo odotti
häntä.
— Tuo on omituista puhetta, sanoi hän, — sillä on vain yksi tapa, niin
kuin on yksi Jumala. Ja kaikki miehet rukoilevat rauhassa.
Bosambo pudisti hiljaa päätänsä.
— Elän varkaiden keskellä, sanoi hän, — ja olen rikas mies. Tässä
maassa on tapana riisua kaikki vaatteet ja asettaa ne majan oven eteen.
Sitten mennä majaan ja rukoilla.
— Se on hyvä tapa, sanoi Abdul innokkaasti. — Sitä olen usein koettanut.
— Mutta, jatkoi Bosambo, — miten voi uskovainen ryhtyä tähän vakavaan
toimitukseen? Sillä jos jätän vaatteeni, joihin kalliit jalokiveni ovat
kätketyt, niin kansani ryöstää minut.
— Bismallah! huudahti hurskas maurilainen, — tämä on onnen päivä, me
rukoilemme yhdessä, sinä ja minä. Ja kun minä rukoilen, niin sinä
vartioit minun vaatteitani, ja kun sinä olet rukoilemassa, kas, minä
olen Asrael, Miekan Enkeli, eikä kukaan saa koskea sinun jalokiviisi
elämäni kautta.
Sanotaan heidän syleilleen toisiaan. Abdul samalla koetteli kätevillä
sormillaan toisen vyötäisiä, tuntien joitakin paksuja muhkuroita,
joista ei saanut selvää.
— Minä rukoilen ensiksi, sanoi Abdul, — ja minä rukoilen kauan.
— Kauan minäkin rukoilen, virkkoi vilpitön Bosambo.
Abdul riisui vaatteensa, kokosi dzellabinsa ja housunsa kääröksi,
asetti ne maahan majan eteen ja astui sisään.
* * * * *
Sanders saapui kuusi tuntia jälkeenpäin, ja Bosambo odotti häntä.
— Herra, sanoi hän, — arabialaisen olen vanginnut käskysi mukaan, sillä
kyyhkysesi oli taitava ja tuli nopeasti, vaikka on paljon haukkoja.
— Missä hän on? kysyi Sanders.
— Minun majassani, sanoi Bosambo, — mutta, herra, kohtele häntä
lempeästi, sillä hän on minun uskoani, mutta vähän hullu.
— Hullu?
Bosambo nyökkäsi.
— Hullu, herra, sanoi hän surullisesti, — sillä hän sanoo minun
ryöstäneen hänet, ottaneen muka kulta- ja kirjarahoja — suuria aarteita.
Sanders katsoi häneen terävästi.
— Otitko sinä? kysyi hän.
— Herra, sanoi Bosambo koruttoman arvokkaasti, hän oli minun vieraani
ja minun uskoani. Miten olisin voinut ryöstää hänet?
Sandersin keskustelu suuttuneen maurilaisen kanssa oli lyhyt.
— Lähetän sinut Kahleitten kylään vuodeksi, sanoi hän, — sillä olet
valehtelija, varas ja selkkausten aiheuttaja.
— Menen vankilaasi, herra, sanoi Abdul, — mutta sano tälle
mustalaiselle, että hänen on luovutettava rahani, jotka hän on minulta
varastanut: herra, ne olivat kätketty vaatteisiini, ja eräällä
kepposella...
— Se ei kuulu minuun, sanoi Sanders lyhyesti.
Hausat aikoivat viedä maurilaisen, kun tämä kääntyi Bosamboon.
— Tulen takaisin Kahleitten kylästä, sanoi hän, — ja tulen luoksesi,
sinä roisto ja siansyöjä. Ja...
Bosambo heilautti kättään paljon puhuvasti.
— Sinä et palaa ikinä Kahleitten kylästä, sanoi hän, — sillä Sandi,
joka on serkkuni, kertoi minulle salaa, että sinut myrkytetään. Ja
rahoista puhuessasi sinä valehtelet.
— Kuusisataa espanjandollaria! sähisi Abdul.
— Neljä ja puoli sataa, korjasi Bosambo julkeasti, — ja paljon hopeaa
murtuu purressa. Mene rauhassa, oi enkelini!