Ngombilaisten joukossa oli nainen, jolla oli suloinen kieli. Kun hän
puhui, miehet kuuntelivat innokkaasti, sillä sensukuinen hän oli,
syntymästään asti voimakaspuheinen.
Hän villitsi oman kylänsä asukkaat niin, että he tekivät hyökkäyksen
Ranskan alueelle tuottaen suuren häpeän hänen isälleen, sillä Sanders
saapui kiiruusti pohjoiseen, ja nyt seurasi voimakkaat pieksäjäiset,
melkeinpä hautajaiset. Siitä isä havaitsi viisaaksi naittaa tämän
naisen miehelle, joka voisi pitää hänen kielensä aisoissa.
Niin hän naitti hänet eräälle päällikölle, joka kuului ngombilaisiin,
ja tämä päällikkö rakasti häntä niin paljon, että teki hänet
päävaimokseen ja rakensi hänelle majan aivan omansa viereen. Kaulassaan
hän kantoi suurta messinkirengasta, suunnilleen kahdenkymmenen neljän
naulan painoista — suuri huomionosoitus, jota miehen toiset vaimot
kadehtivat.
Tämä päävaimo oli noin viidentoista vuoden ikäinen — joka on Joella
melkein keski-ikä — ja oli kaikin puolin viisas miesten tapaan.
Liiankin viisas, jotkut ajattelivat, ja varmaankin hänen herrallaan oli
valittamisen syytä, kun hän palatessaan metsästysretkeltään päivää tai
paria aikaisemmin kuin oli otaksuttu tapasi vaimonsa onnellisempana
kuin hän olisi toivonut, eikä ensinkään yksinäisenä.
— Mfasimbi, sanoi hän, kun nainen polvistui hänen eteensä käsivarret
ristissä paljaalla, ruskealla povellaan, — isäni aikoina olisin
taivuttanut kimmoisen puun ja sitonut sinut kaulastasi siihen, ja kun
pääsi olisi irronnut ruumiistasi, olisin polttanut sinut ja hänet, joka
häväisi minut. Mutta se ei ole vaikeitten miesten laki, ja minä pidän
sinua arvottomana naisena saattaakseni sinun tähtesi niskani vaaraan.
— Herra, minusta ei ole paljon hyvää, sanoi nainen.
Koko päivän hän makasi maassa ympärillään koko kylän väki, jolle hän
puhui työmiesten sahatessa poikki messinkirengasta hänen kaulastaan.
Päivän mentyä rengas saatiin pois ja päällikkö lähetti hänet takaisin
vanhempansa luo, jolta hän oli tytön ostanut suurella summalla. Hänen
toimenpiteensä kohtasi suurta vastustusta, sillä nainen oli käyttänyt
aikansa hyödyllisesti, ja koko kylä oli niin kuohuksissaan, että se oli
valmis kapinaan.
Sillä ei yksikään nainen eroa miehestään — olipa hänellä sitten
Pariisin silkit ja hepenet tai Ngombin kamferttipuuta ja öljyä — ilman
vihan ja koston tunteita, ja tuskin oli Mfasimbi melottu miehensä
kylästä, kun hän suunnitteli kostoa.
Häntä seurasi maanpakoon se mies, jonka kanssa ja jonka tähden hän oli
pannut peliin ja hävinnyt niin paljon. Hänen nimensä oli Otapo, ja hän
oli hyvin penseä.
Heidän meloessaan nainen nousi polvilleen miehen taa ja sanoi:
— Otapo, mieheni on tehnyt minulle suurta vääryyttä ja pannut multaa
pääni päälle, etkä sinä sano mitään.
— Miksi minä puhuisin, kun sinä olet puhunut liikaa? kysyi Otapo
kylmästi. — Kiroan sen päivän, jolloin sinut näin, Mfasimbi, sillä
erehdykseni on maksanut minulle kalaverkon, joka oli kylän paras,
ja palan uutta kangasta, jonka ostin kauppamieheltä; ne on herramme
päällikkö ottanut.
— Jos sinulla olisi ollut miehen mieli, niin Namani, mieheni, olisi nyt
kuollut, ivasi nainen.
— Olen tappanut itseni ja menettänyt verkkoni, sanoi Otapo, — ja vielä
kangaskappaleeni.
— Olet kuin akka.
— Toivon, että äitini olisi synnyttänyt tytön, kun hän synnytti minut,
sanoi Otapo, — silloin en olisi joutunut häpeään.
Nainen meloi vaiteliaana hetkisen ja sanoi sitten äkkiä:
— Tämä nainen on joko hullu tai hänelle on tehty suuri vääryys.
Hän sai pian siitä tiedon, sillä nainen juoksi rinnettä hänen luokseen
ja polvistui syleillen hänen jalkojaan.
— _Iwa!_ Kuolema miehelleni Namanille, joka on valehdellut minusta ja
lyönyt minua, oi isien isä! huusi hän.
— Nainen, sanoi isä, — mitä tämä on?
Nainen kertoi hänelle tarinan — julman tarinan. Myöskin hän kertoi,
mikä tärkeintä, Otapon surman.
— Tämä mies, puolustaakseen minua, vei minut mieheni luota, joka
pieksi minua, nyyhkytti hän, — ja mieheni seurasi, ja kun me istuimme
aterioimassa joen rannalla, mieheni keihästi hänet takaapäin. Oi voi! —
Ja hän kieriskeli tomussa isänsä jaloissa.
Päällikkö oli vihainen, sillä hän oli Namania korkeampi herra ja sitä
paitsi valvoi seudun rauhaa komissaarin puolesta.
— Tämä on tappopalaver, ja se on liian raskas minun ratkaistavakseni,
sanoi hän, — ja kun sinä sitä paitsi olet minun tyttäreni, voitaisiin
luulla, etten jaa oikeutta rehellisesti miehen ja miehen välillä.
Niin hän astui kanoottiinsa ja matkasi Isauun, jossa Sanders oleili.
Komissaari oli selviämässä kuumepuuskasta eikä ollut mielissään
päällikön tulosta. Vielä vähemmän hän oli hyvillään kuultuaan
»kaunopuheisen naisen» tarinan.
— Menen surmapaikalle ja katson, mitä voin nähdä. — Hän meni
»Zairelle», ja hyvää vauhtia pieni siipialus kiiti paikalle, jonka
nainen osoitti. Sanders nousi maalle siinä, missä kanootin jälki vielä
näkyi hiekalla, sillä Joki ei nouse eikä laske huomattavasti kuukausiin.
Hän seurasi Mfasimbia metsään ja näki siellä Otapon maalliset
jäännökset, ja hän näki keihään.
Mfasimbi katseli häntä läheltä.
— Herra, sanoi hän uikuttaen, — tällä paikalla Namani tappoi
nuorukaisen Otapon, kun istuimme aterioimassa.
Sandersin tarkka silmä tähysti paikkaa.
— En näe tulen jälkiä, sanoi Sanders äkkiä.
— Tulen, herra? änkytti nainen.
— Mihin ihmiset käyvät aterialle, siihen he tekevät tulen, sanoi
Sanders lyhyesti, — eikä tässä ole ollut tulta sitten maailman alun.
Hän vei naisen takaisin laivaan ja nousi jokea Namanin kylään.
— Mene, sanoi hän salaa hausakersantille, — ja ellei päällikkö tule
luokseni, niin vangitse hänet, ja jos hän tulee, niin ota huostaasi
hänen majansa ja naisensa.
Namani odotti tervehtiäkseen häntä, ja Sanders komensi hänet laivalle.
— Namani, sanoi Sanders, — tunnen sinut kunnon mieheksi, eikä sanaakaan
ole sinua vastaan sanottu. Nyt tämä nainen, sinun vaimosi, sanoo, että
sinä olet murhaaja ja olet murhannut Otapon.
— Hän on valehtelija! sanoi Namani tyynesti. — En tiedä mitään Otaposta.
Tarkka kuulustelu, jota kesti kaksi päivää, ei voinut osoittaa
päällikköä syylliseksi. Se pikemminkin loi epäilyttävän varjon
Mfasimbin luonteeseen; mutta maassa, jossa naisella on joukoittain
rakastajia, hän kärsi siitä vähän.
Kahden päivän kuluttua Sanders langetti tuomion.
— Olen tyytyväinen siihen, että Otapo on kuollut, sanoi hän, — monesta
syystä en ole varma siitä, että Namani tappoi hänet. Uskon, että
Mfasimbi on pahojen töiden nainen ja suuri lörpöttelijä, ja sen vuoksi
karkoitan hänet kaukaiseen maahan vieraiden ihmisten pariin.
Hän otti naisen laivalle, ja »Zaire» lähti.
Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua hän tuli »metsän kaupunkiin»,
Ochoriin, ja hänen laivansa vihellyksen kuultuaan kylän väki tuli
juosten rantaan.
Bosambo, Ochorin päällikkö, saapui viimeisenä, sillä hän saapui
juhlasaatossa ison taivaansinisen sateenvarjon suojassa, yllään
kiiltokullalla koristeltu vaippa, ja hänen edellään kulki kymmenen
vanhinta kantaen kullattuja keppejä.
Sanders katseli päällikön tuloa laivansa sillalta, eivätkä hänen
kasvonsa ilmaisseet minkäänlaisia tunteita. Kun Bosambo oli päässyt
laivalle, kysyi komissaari häneltä:
— Mitä lastenkujeita tämä on, Bosambo?
— Herra, sanoi Bosambo,— tällä tavoin saapuvat suuret kuninkaat
suurempien kuninkaiden luo, sillä olen nähnyt jumalanaisen luona eräitä
kuvia kirjoissa, ja niistä olen saanut oppia.
— Sillä tavoin ihmiset myöskin pukeutuvat, kun he menevät ilveilemään,
sanoi Sanders epämiellyttävästi. — Nyt olen tuonut sinulle naisen,
joka puhuu liian paljon ja jonka eräs mies karkoitti luotaan ja joka
on luullakseni murhannut toisen miehen, ja toivon, että hän asuu sinun
kylässäsi.
— Herra, niin kuin käsket, sanoi kuuliainen Bosambo ja katseli tyttöä
arvostelevasti.
— Naita hänet, kun hän toivoo, sanoi Sanders, — mutta hänen tulee
kuulua sinun sukuusi ja sinä olet vastuussa hänestä siihen saakka. —
Herra, hän menee naimisiin tänä iltana, sanoi Bosambo vakavasti.
Kun Sanders oli mennyt ja hänen katoavan laivansa savu häipynyt puiden
taa, kutsui Bosambo päämiehensä ja vanhimpansa neuvotteluun.
— Miehet, sanoi hän, — herra Sandi, joka rakastaa minua suuresti, on
saapunut tuoden lahjoja — tämän naisen.
Hän viittasi kädellään sievään tyttöön, joka seisoi hänen vieressään
pikku kummulla, jolla neuvottelumaja oli.
— Hän on Ngombin ihanin nainen, sanoi Bosambo, — ja hänen nimensä on
Nlaminsafo, joka merkitsee Helmi, ja Sandi on maksanut hänestä suuren
summan, sillä hän tanssii kuin leopardi leikissään ja hänellä on monta
rakastettavaa ominaisuutta.
Tyttö ymmärsi Ochorin outoa murretta kylliksi, että tiesi ansioitaan
lueteltavan, ja kohotti jalkaansa kömpelösti.
— Hän on vaimojen vaimo, sanoi Bosambo painokkaasti, — lempeä
luonteeltaan ja suloinen, mainio maniokin keittäjä ja tarinoiden
kertoja — mutta minä en kuitenkaan voi mennä naimisiin hänen
kanssaan, sillä minulla on monta vaimoa ja minä olen kuin vaha heidän
käsissään. Niin että teistä voi ottaa hänet se, joka maksaa reilusti
ja pelottomasti, sillä ostattehan sitä, mikä on vuohia ja suolaa
arvokkaampi.
Kymmenestä vuohesta ja tuhannesta putkesta Sandin »lahja» siirtyi erään
päämiehen omaisuudeksi.
Puhuessaan päävaimonsa kanssa asiasta Bosambo sanoi:
— Näin on Sandia toteltu, näin olen minäkin tyytyväinen ja kaikki on
tapahtunut Jumalan tahdon mukaan.
— Jos sinä olisit ottanut hänet, Muhamed, sanoi vaimo, joka oli
kanonainen ja harras uskovainen, — olisit tullut surulliseksi.
— Kirkkaan valon helmi, sanoi Bosambo vaatimattomasti, — sinä
olet elämäni ensimmäinen, niin kuin Jumala tietää; sinun tähtesi
olen luopunut muista jumalista ja uskon yhteen, voimakkaaseen ja
laupiaaseen; sinun tähtesi olen myöskin ostanut suuren sateenvarjon
kanokuninkaiden maihin.
Seuraavana päivänä Bosambo meni metsään eikä palannut, ennen kuin
viikko oli vierähtänyt.
Ochorilaisten tapana on, kuten muidenkin heimojen, mennä päällikköä
vastaan tämän palatessa metsästämästä, ja outoa oli, ettei kukaan
tullut häntä vastaan laulaen norsun laulua.
Kahdenkymmenen miehensä kera hän saapui melkein huomaamatta majalleen.
Puolitiessä kylän kadulla hän tapasi vanhahkon miehen, joka juoksi
hänen luokseen.
— Herra, sanoi tämä, — älä mene Fabadinon, ylimmän päämiehesi majalle.
— Onko hänessä tauti? kysyi Bosambo.
— Pahempaa, herra, sanoi vanha kyynikko. — Hänellä on vaimo, ja kuusi
päivää ja suurimman osan kuudesta yöstä koko kylä on istunut kuunnellen
häntä.
— Mitä loruja hän puhuu? kysyi Bosambo.
— Hän puhuu kaikki asiat selviksi, sanoi vanhus, — ja kaikilla hänen
sanoillaan on tarkoitus, ja hän heittää valoa niin kuin itse aurinko
pimeihin aivoihin, ja kaikki näkevät hänen kanssaan.
Bosambolla oli mukanaan kaksikymmentä miestään, joihin hän saattoi
luottaa. Pimeys oli tulossa, ja kylän kauimmaisessa kolkassa hän näki
suuren nuotion, jonka luona »puhelias nainen» puhui ja puhumistaan
puhui.
Hän meni ensin majalleen. Hän tapasi kanovaimonsa yksikseen, muut hänen
majansa vaimot olivat kaikonneet.
Herra, en odottanut näkeväni sinua elävänä, sanoi nainen, niin että
varroin kuolemaa, kun sen aika tulee.
— Siihen menee monta vuotta, virkkoi Bosambo.
Hän lähetti vaimon kahden miehen saattamana metsään; loput hänen
miehistään lähtivät kaksittain ja kolmittain päämiehen majan luona
olevan joukon jatkoksi.
Ison nuotion loimuavat liekit valaisivat majan edessä levitetyin käsin
seisovaa hentoa olentoa.
—... Kuka teki teidät orjan orjiksi — Bosambon orjiksi? Kuka antoi
hänelle vallan sanoa: »Menkää» tai: »Jääkää»? Ei kukaan. Sillä
eikö hän ole ihminen kuin tekin, ei erilainen rakenteeltaan, ei
tarkempisilmäinen, ja jos pistätte häntä keihäällä, eikö hän kuole kuin
tekin kuolette?
Ja Sandi, eikö hänkin ole ihminen, vaikka valkea? Onko hän voimakkaampi
kuin Efambi tai Elaki tai Jako? Minä sanon, että te ette ole vapaita
ihmisiä niin kauan kuin Bosambo elää tai Sandi elää.
Bosambo oli mies, jolla oli eläimen vaistot. Hän tunsi ilmassa
levottomuutta. Jokainen väräjävä hermosäie toi hänelle viestin: hänen
miehensä olivat luisumassa pois hänen vallastaan. Hän ei epäröinyt.
Suuri joukko kansaa seisoi hänen ja naisen välillä. Hän ei päässyt
tähän käsiksi.
Irroittamatta katsettaan naisesta hän pani kätensä kilven alle ja otti
pitkän heittokeihään. Hänellä oli tilaa heittoon; tasapainossa ja
notkuvana ase oli hänen aivan suoraksi ojennetussa kädessään.
Hiu-ii!
Kiiltävä kärki suhahti ilman läpi nopeammin kuin katse voi seurata.
Mutta nainen oli nähnyt ojennetun käden ja tunsi heittäjän, ja hän
juoksi syrjään.
Keihäs sattui hänen takanaan seisovaan mieheen — Fabadimoon,
ylimmäiseen päämieheen, joka kuoli ääntä päästämättä.
— Bosambo! kirkui tyttö ja viittasi. — Bosambo, tappakaa — tappakaa!
Bosambo kuuli keihäiden kalinan ja pakeni pimeyteen.
* * * * *
Sanders makasi riippumatossa, jonka toinen pää oli kiinnitetty
kuistinkaiteeseen ja toinen hänen bungaloonsa seinään iskettyyn
koukkuun. Hän luki, tai ainakin koetti lukea pitkää ja virallista
kirjettä, joka oli saapunut päämajasta. Se koski erästä Sandelsin
lähettämää veromäärää, ja arvatenkin tämä lähetys oli ollut eräissä
suhteissa liian pieni.
— Herra, tällä on kirja, sanoi mies.
Sanders oli heti hereillä ja pystyssä riippumatostaan.
Linnun punaisen jalan ympärille oli pitkällä kuminauhalla kiinnitetty
kahden savukepaperin suuruinen silkkipaperi. Hän avasi sen.
Kopiokynällä oli kirjoitettu arabiaksi muutamia sanoja:
Abibulta, Jumalan palvelijalta, Sandille, kansansa ainavalvovalle
isälle.
Rauha sinulle ja talollesi. Julistaen, että on vain yksi Jumala,
totinen ja jakamaton, ilmoitan sinulle, että sinun Bosambolle antamasi
nainen saa aikaan suurta hämminkiä. Tämän ilmoittavat sanansaattajani,
Bosambon paettua kahdenkymmenen miehen kerällä Isisin rajalle.
Kirjoitettu Isisi-joella paikassa, jossa krokotiilisärkät kohtaavat
nuolen muotoisina.
Abibu oli jätetty kylään, josta Mfasimbi oli karkoitettu. Hänet oli
jätetty selvittämään Otapon kuoleman salaisuutta, eikä häntä helposti
säikytetty.
Vedettyään jalkaansa hyttyssaappaat Sanders meni hausaupseerin taloon.
Hän tapasi tämän herran yksinään teetä juomassa.
— Tarvitsen sinua, sanoi Sanders. — Ochorissa on meteli.
Upseeri kohotti kulmiaan. Hän oli kahdenkymmenenviiden vuoden
kyynillisellä puolella oleva nuori mies.
— Eihän vain lempeä Bosambo, vastusteli hän, — eihän vain tuo
ritarillisuuden perikuva?
— Älä ole koomillinen, Hamilton, sanoi Sanders. — Ochorilaiset ovat
kuohuksissa, ja jossakin siellä lähellä on naislähetyssaarnaaja.
Kapteeni ponnahti jaloilleen.
— Siunatkoon, unohdin naisen tykkänään! huudahti hän. Hän otti
rintataskustaan pillin ja puhalsi, ja paljasjalkainen mies juoksi
vahtikojusta pienen kentän poikki.
— Ta-ta-ta! sanoi kapteeni, ja joukon kokoontumiskutsu soi.
— Mikä tämä jupakka oikeastaan on? tivasi hän, ja lyhyesti Sanders
selitti tilanteen.
Täyttä höyryä »Zaire» puski jokea ylös. Päivän ja yön se höyrysi,
kunnes tuli »paikkaan, missä krokotiilisärkät kohtaavat toisensa nuolen
muotoisina», ja Sanders pysähtyi ottamaan Abibun ja kourallisen hausoja.
Sanders kuuli helpotuksekseen, ettei taistelu ollut ulottunut
lähetysasemalle saakka.
— Entä Bosambo? kysyi hän.
— Elävä vai kuollut, en tiedä, sanoi Abibu filosofisesti, — ja jos hän
on kuollut, hän kuoli uskovaisena, sillä kanonainen, jonka hän otti
vaimokseen, uskoo yhteen Allahiin ja Muhamediin, hänen profeettaansa.
— Kaikki tämä voi olla totta, sanoi Sanders kärsivällisesti, — mutta
minua kuitenkin vähemmän huvittaa hänen kuolemattomuussuunnitelmansa
kuin hänen ruumiinsa nykyinen tila.
Siitä ei Abibu osannut kertoa mitään, paitsi että Bosambo oli
vetäytynyt eräälle kymmentä mailia kauempana olevalle saarelle ja oli
ollut siellä vielä kaksi päivää sitten.
Näillä paikoin joki mutkittelee ja polveilee, eikä keskellä olevalla
saarella aavistettu mitään, ennen kuin »Zaire» kääntyi äkkimutkan takaa
esiin.
— Asettukaa konekivääreille! sanoi Sanders terävästi.
Hausakapteeni istahti toisen messinkivaippaisen konekiväärin satulaan,
ja Abibu otti toisen.
Vesi kiehui kanootteja.
Ochorilaiset hyökkäsivät saarta vastaan; »Zairen» rattaan jyske hukutti
kaiken muun äänen.
— Tappelevat mainiosti, virkahti kapteeni. — Mitä sanot, Sanders?
Sanders seisoi käsi ruorirattaassa, odottavana, katse kiinteästi eteen
tähystäen.
Nyt hän näki selvästi. Yksi joukko oli astunut maihin, ja siellä kävi
kiivas käsirysy.
— Antaa mennä, sanoi hän, ja kaksi paukkuvaa tulisuihkua syöksyi
konekivääreistä.
Vastaukseksi kanootit kuin taikavoimasta muodostivat ensin kaksi,
sitten kolme, sitten neljä taistelulinjaa, ja hurjaa vauhtia ne tulivat
myötävirtaa.
Sitten toinen konekivääri lakkasi toimimasta; tuli keihäskuuro, ja yksi
hipaisi Sandersia.
Hetkessä pieni alus oli piiritetty — konekiväärin taika oli pettänyt
ensi kertaa Joella. Se oli niin odottamatonta, niin hämmästyttävää,
että miehelle voitaisiin antaa anteeksi hämmentyminen sellaisessa
tilanteessa; mutta Sandersin käsi ei vavissut, kun hän pyöräytti
peräsinrattaan ympäri ja höyrylaiva teki täyskäännöksen.
Hausat ampuivat karbiineillaan täysilaidallisia; päähän haavoittunut
kapteeni korjasi järkkymättömänä konekiväärin lukkoa.
»Zaire» kiiti täyttä höyryä myötävirtaa alas. Kanootit eivät pysyneet
sen matkassa, lukuunottamatta yhtä, joka oli kiinnitetty sen kylkeen;
hausat tappoivat pistimillä siinä olijat pyytämättä ja kuulematta
selityksiä.
— Olen saanut konekiväärin korjatuksi, sanoi kapteeni ja pani
syöttäjään uuden panosvyön.
Sanders nyökkäsi. Sana peränpitäjälle, ja »Zaire» kääntyi. Se palasi
kanoottilinjoja kohti konekivääri säännöllisesti paukkuen.
Toinen linja joutui sekasortoon ja murtui, kolmas ei kehittynyt
lainkaan. Pakenevien kanoottien keskellä oli muuan toisia suurempi. Sen
perässä seisoi nainen viittoillen ja puhuen.
— Abibu, sanoi Sanders, ja hausa antoi konekiväärinsä toisen huostaan
ja tuli herransa luo. — Näetkö tuon naisen tuolla kanootissa?
— Herra, näen hänet, sanoi Abibu.
— Minusta tuntuu, sanoi Sanders vakavasti, — että hänen olisi parasta
kuolla.
Hän soitti konehuoneeseen pysähtymismerkin, ja koneiden häly lakkasi.
»Zaire» kulki eteenpäin tärisemättä, ja Abibu asettui pitkäkseen
kannelle, pani kiväärin poskelleen ja tähtäsi huolellisesti.
* * * * *
He tapasivat Bosambon tunnottomana suuren ruumiskasan alta. Hän makasi
poikittain kanonaisen päällä, joka myöskin oli elossa, sillä Bosambo
oli saanut ne iskut, jotka olivat häneen tähdätyt.
Hänessä oli, kuten Sanders laski, kaksikymmentäviisi haavaa.
— Herra, hän kuiskasi, kun Sanders seisoi hänen vieressään, — enkö
sanonut, että ochorilaiset osaavat tapella?
— He ovat tapelleet erään asian vuoksi, lapseni, sanoi Sanders
irvistäen.
Bosambo irvisti hiukan.
— Herra, sanoi hän pehmeästi, — kun menen takaisin heidän luokseen,
niin he tulevat surullisiksi.
Ja he tulivat myöskin.