Kauppahuone De Silva, Mackiney & Co. ei ole yhtä tunnettu kuin
sanoisimmeko Rockefeller tai lontoolainen tavaratalo Marshall Field,
eikä sillä myöskään ole samanlaista kantavuutta liikemaailman piireissä
kuin esimerkiksi Rotschildin tai Pierpont Morganin nimillä. Mutta
Rannikolla De Silva ja Mackiney (en tiedä, mistä he olivat kaivaneet
toiminimensä viimeisen sanan) vallitsivat samassa merkityksessä kuin
mainitut toiminimet. He olivat tämän rannikon Rotschildit, Marshal
Fieldtit ja Pierpont Morganit. Kerrotaan heidän esittäneen, että
he saisivat lyödä omaa rahaansa, mutta vanhoillinen hallitus — ei
kylläkään puoluekannaltaan vanhoillinen — kohteliaasti kieltäytyi
esitystä hyväksymästä.
Heidän sormensa olivat jokaisessa taikinassa, joka Rannikolla
leivottiin. Heillä oli osuuksia höyrylaivayhtiöissä, he johtivat
pankkeja, rahoittivat teollisuus- ja kauppayhtiöitä, avustivat
rautateiden rakentamista, olivat mukana kullankaivamisyrityksissä,
mutta ennen ja yli kaiken he myivät alkuasukkaille tavaraa ja saivat
maksuksi toisia ja paljon arvokkaampia tavaroita kuin he olivat
antaneet. Kauppavarasto ja kauppakaravaani olivat De Silvan ja
Mackineyn toiminimen perus — De Silva oli kauan aikaa sitten luopunut
liikkeestä ja oli nykyään markiisi Sejase Portugalissa — ja myöskin sen
loistoaikoina oli alkuasukkaiden kanssa käyty kauppa sen parhain avu.
Pieni höyrylaiva saapui hitaasti hiekkaiselle rannikolle, jossa ainoana
sivistyksen merkkinä oli sinkkipeltikattoinen koju ja lipputanko. Isoja
yhteensidottuja tynnyreitä heitettiin veteen, ja pieni höyrypursi
hinasi ne maihin.
Sitten saapui lotja lotjan jälkeen täynnä olkiin pakattuja laatikoita,
jotka yksinäinen, aurinkohatun alla hikoileva valkea mies otti vastaan
De Silvan ja Mackineyn nimiin ja siirsi huolellisesti De Silvan ja
Mackineyn varastoihin, kunnes mustiin erämaihin lähetetyt karavaanit
palasivat. Sitten kantajille maksettiin palkat — viinassa. Jotkut
harvat ottivat mieluummin rommia, ja näitä varten iskettiin isoihin
tynnyreihin tappi, mutta palkan suosituin muoto oli hyvin pakatuissa
laatikoissa, joissa olkien sisällä oli nelikulmaisia parrunpäitä
saksalaista pirtua.
Emanuel Mackiney oli, jos huhuissa on perää, miljoonan punnan arvoinen,
ja niin kuin oli laita John Brightin vieraan, siinä olikin koko hänen
arvonsa. Hän oli äärettömän rikas ja äärettömän vastenmielinen, niin
että kun hänen sekkejään kunnioitettiin Ranskan Dakarista Portugalin
Benguelaan, niin häntä itseään ei kunnioitettu missään.
Vaikka hän puhui kehnoa englantia ja vaikka hänen sukuperänsä oli
tuntematon, hän puhui Englannista aina »kotina».
Tässä on kaikki, mitä on kerrottavaa Emanuel Mackineystä. Hänen
poikansa on oikeutettu saamaan oman kuvauksensa.
Burney Mackiney oli saanut kasvatuksensa Englannissa ja oli keinotellut
sen pienemmällä voitolla kuin mitä hänen isänsä yleensä sai
rannikkokaupassa.
Hän oli iso ja karkea ja vahva. Hän oli elänyt kyllin kauan Englannissa
luopuakseen Rannikolla oppimistaan paheista — sillä hän oli kasvanut
liikemaailmassa, osasi tusinan verran alkuasukaskieliä ja tunsi
jokaisen kansan tavat Dahomeystä Angolaan. Pitkä mies, pulleaposkinen,
kasvoilla pronssin puna, huulet täyteläiset ja iho mehevä, ja hänellä
oli koko se itseluottamus, jonka rajaton rikkaus antaa.
Ja Burney oli rakastunut.
Hän oli tullut tytön tutuksi, ennen kuin laiva, joka vei häntä takaisin
Sierra Leoneen, oli tullut Teneriffaan.
Sorja tyttö, viisaat, surumieliset kasvot, hienosti muovaillut. Se oli
Ruth Glandynne.
* * * * *
— Lähetyssaarnaajaksi, heh? — Burneyn hyväntahtoinen halveksuminen niin
kuin Burneyn rikkauskin oli helposti havaittavissa, — Afrikka ei ole
sopiva paikka tytöille.
— Tiedän pahempaakin, sanoi tyttö hymyillen.
— Ja minne päin aiotte mennä?
— Aion avata lähetysaseman Isisi-joella, vastasi tyttö.
— Yksin?
Tyttö nyökkäsi.
— Se ei ole kovin harvinaista, niin kuin tiedätte, sanoi hän. — Kaksi
lähetyssaarnaajaa oli aikomus lähettää, mutta toverini tuli sairaaksi —
hän tulee myöhemmin, nainen hänkin.
— Hm! sanoi Burney. — Isisi-joelle, heh?
— Tunnetteko paikan?
Tytön mielenkiinto heräsi. Harmaat silmät, jotka olivat tarkastelleet
miestä epäluuloisesti ja kylmästi, olivat nyt täynnä mielenkiintoa.
— Enpä juuri, emme ole milloinkaan päässeet sinne. Minun isäni hallussa
on koko rannikon kauppa, mutta Isisi-joelta on meidät pidetty poissa.
Siellä on muuan komissaari, oikea koira mieheksi, nimeltä Sanders.
Opitte vihaamaan häntä. Hän kiroaa lähetyssaarnaajia ja kauppiaita ja
kaikkea sellaista.
Tämä oli alkuna tutustumiseen, joka johti kahden päivän kuluttua
kosintaan.
Suureksi hämmästyksekseen Burney sai kirkkaat rukkaset.
— On sangen miellyttävää, että ajattelette noin, sanoi tyttö kohdaten
hänen katseensa yhtään arkailematta, — mutta minua ei haluta mennä
naimisiin — kenenkään kanssa.
— Hetki vain, neiti Glandynne, sanoi mies töykeästi, — älkää tehkö
virhettä. Luulette esteeksi sitä, että minä olen rikas ja te köyhä.
Isäni ei välitä...
— En ole teidän taloudelliselle asemallenne omistanut hetkenkään
ajatusta, sanoi tyttö nousten, — ettekä te voi arvioida minun
omaisuuttani.
— Rakastan teitä, mutisi Burney. — En ole milloinkaan tavannut
viehättävämpää tyttöä kuin te. Katsokaas, — hän laski kätensä tytön
käsivarrelle, — olisin kotona voinut valita naisia, vakuutan, että
olisin voinut. Korkea-arvoisia naisia, joitakuita, mutta teissä on
jotakin...
He olivat kahden kävelykannella, ja Burney oli syönyt, ja hän oli
täynnä itseluottamusta.
— Teissä on jotakin — hän lujensi otettaan, — joka menee minun vereeni,
Ruth.
Seuraavassa hetkessä oli taisteleva tyttö joutunut syleilyyn.
— Päästäkää minut! huusi hän.
Vastaukseksi Burney kumartui ja suuteli häntä tulisesti.
Yli-inhimillisellä ponnistuksella tyttö vapautti itsensä ja hoiperteli
taaksepäin parrasta kohti kalpeana ja vavisten.
— Roisto! hengähti hän.
— Pyydän anteeksi, mutisi mies. — Olen hullu — olen hieman ryypännyt...
Tyttö käveli nopeasti perään ja katosi seurusteluhyttiin, ja kolmeen
päivään Burney ei nähnyt häntä.
Joku toinen mies olisi häveten karttanut tyttöä, mutta Burney Mackiney
ei ollut sellainen mies. Hänellä oli käsityksensä naisista eikä hän
katunut muuta kuin sitä, että oli pyytänyt anteeksi. Se oli heikkoutta,
tunsi hän. Mitä voimakkaampi, mitä lujatahtoisempi olet naisille, sen
enemmän he siitä pitävät. Hän odotti tilaisuuttaan.
Illalla ennen Sierra Leoneen tuloa hän tapasi tytön istumasta
kävelykannen etuosassa yksinään.
— Neiti Glandynne, tervehti hän, ja tyttö nosti silmänsä kylmästi
tuijottaen. — Katsokaas, mitä hyötyä on murjottamisesta? Olen päättänyt
mennä naimisiin teidän kanssanne.
Tyttö olisi noussut, mutta pelkäsi sen näytelmän toisintoa, jossa hän
oli tahtomattaan joutunut esiintymään. Niin hän istui vaiteliaana, ja
Burney käsitti väärin hänen käytöksensä.
— En voi saada teitä mielestäni, jatkoi hän. — On kirottua ajatella
teidän joutuvan Isisi-joelle ainoana seurananne ihmissyöjät ja
raakimukset.
— Kaikenlainen raakalaisuus on parempaa kuin teidän seuranne, sanoi
tyttö, ja loukkaus tunnettiin.
Hetken mies seisoi ymmällä raivoissaan, sitten hän vuodatti tytön yli
herjaustulvan.
Tyttö käytti hyväkseen Burneyn häväistystä paetakseen. Burney ei nähnyt
häntä enää, vaikka tyttö näki hänet, sillä hän katseli venettä, jolla
Burney vietiin Sierra Leonessa maihin, sydämensä kevennykseksi.
* * * * *
Komissaari Sanders tuli rannalle kohtaamaan tyttöä, eikä hän mitenkään
ollut oivallisella tuulella.
Tyttö näki keskikokoisen miehen, jolla oli yllään tahrattoman valkea
puku ja suuri valkea hellekypärä varjostamassa teakpuun värisiksi
päivettyneitä kasvoja. Hänen kasvonsa olivat pehmeäihoiset ja leuka
hyvin ajeltu, hänen silmänsä vakavat ja kysyvät, hänen jokainen
liikkeensä kuvasti reipasta elinvoimaa.
— Luullakseni minun pitäisi iloita tavatessani teidät, sanoi komissaari
pudistaen päätänsä torjuvasti. — Olette ensimmäinen valkea nainen,
jonka olen nähnyt moneen sadekauteen, mutta olette minun vastuussani.
Tyttö nauroi ja ojensi hänen puristettavakseen kylmän, pehmeän käden.
— Ette pidä lähetyssaarnaajista, vai mitä? hymyili hän.
— En, sanoi Sanders, — mutta olen saanut kaikenlaisia käskyjä
tehdä olonne mukavaksi; ja Joella on tosiaankin paljon työtä —
sairaanhoitotyötä naisten keskuudessa. Tehän olette kai lääkäri?
Tyttö pudisti päätään.
— Olen hoitajatar, sanoi hän. — Lääkäri sairastui juuri ennen matkalle
lähtöä.
— Hmh! sanoi Sanders.
Hänellä oli tyttöä varten maja valmiina ja kaksi neekerinaista
opetettuina palvelemaan häntä valkoihoisten tapaan. Hän tarjosi
sinä iltana tytölle päivällisen omassa bungaloossaan ja kutsui
hausakapteenin myöskin päivälliselle. Se oli lähin holhuutehtävä, jonka
hän saattoi havaita.
— Olen rakennuttanut teille majan, sanoi hän, — ja teitä varten
saapuneet huonekalut ja tavarat olen lähettänyt sinne. Maassa on
kolme muuta lähetyssaarnaajaa. Kosumkusussa tapaatte isä O'Learyn —
sadan mailin päässä asemaltanne. Hän on säädyllinen mies. Siellä on
Boyton-niminen mies — hän on baptisti tai jotakin sentapaista, ja hän
on aina sotajalalla isää vastaan käännyttämässä hänen laumaansa. Boyton
asuu sadanviidenkymmenen mailin päässä teistä. He ovat huomattavimmat
lähetyssaarnaajat.
Hän kuvasi lyhyesti seudun, jonne tytön piti mennä asumaan; hän kertoi
enemmänkin kuin oli aikonut, mutta nuo harmaat silmät olivat hyvin
kehoittavat ja huulet niin valmiit hymyilemään.
Tyttö viipyi pari päivää päämajassa, ja kolmannen aamuna hänen
tavaransa olivat sälytetyt »Zairelle».
Sitä ennen hän tapasi Monrovian Bosambon, joka oli vasiten kutsuttu.
— Tämä mies on sen alueen päällikkö, joka on lähinnä asemaanne, sanoi
Sanders, — vaikka te itse asiassa olettekin Isisissä. Olen lähettänyt
hakemaan häntä — hakemaan häntä...
— Kehoittaaksenne häntä kaitsemaan minua, hymyili tyttö, ja Sanders
hymyili myöskin.
— Suunnilleen niin. Pääasia on, että halusin hänen tapaavan teidät
täällä, jotta hän tietäisi teidän olevan minun vieraani ja ystäväni.
Hän sammalsi vähän, sillä Sanders ei ollut tottunut sanomaan kauniita
asioita.
Saatettuaan tytön laivaan hän lähetti hakemaan Bosamboa.
— Bosambo, sanoi hän, — tämä nainen on minun heimoani, ja hän tahtoo
elää yksin kansasi keskuudessa, joka on kavalaa ja viekasta ja koettaa
tuhota hänet, sillä hän on jumalanainen, vaikka hän on myöskin
tohtori. Sinulle sanon, että sinun tulee häntä vartioida viimeiseen
hengenvetoosi asti ja olla minun sijassani, aivan kuin minä, kaikissa
häntä koskevissa asioissa.
Bosambo ojensi kätensä kämmenet ylöspäin.
— Herra, sanoi hän vakavasti, — jos vannoisin Siunatun Neitsyen kautta,
jota Liberiassa palvelin, niin en tietäisi, kenen nimessä vannon, sillä
olen unohtanut ne pyhät asiat, joita isät opettivat minulle. Mutta
pääni ja sieluni kautta ja elämänhaltiani kautta teen niin kuin sanot.
Hän kääntyi ja käveli majesteetillisena laivaan. Puolitiestä hän
kääntyi ja palasi Sandersin luo.
— Herra, kun olen uskollisesti palvellut sinun ylhäisyytesi
tyydytykseksi, niin ostatko minulle Sierra Leonesta sellaisen palan
kultakangasta, jota päällikkö voisi pitää?
— Mene, tinkivä lapsi! sanoi Sanders ärtymättä.
Hän katseli pientä laivaa, kunnes se kääntyi joen mutkasta
näkymättömiin, ja meni sitten bungaloohonsa — se tunnustettakoon —
huoaten.
* * * * *
Sierra Leonessa Burney Mackiney oli tähän aikaan toimissa isänsä kanssa.
Vanhempi Mackiney ei ollut hupaisa nähdä, sillä hän oli julman paksu,
ryppyinen ja keltakasvoinen ja hengitti työläästi.
— Sitä voi koettaa, sanoi hän oltuaan kauan vaiti, — maa on täynnä
kumia, eikä mikään laki estä väkijuomien tuontia — paitsi se laki, joka
kantaa komissaareille vallan säätää omia lakejaan. Kuinka aiot päästä
maahan?
— Ranskan alueen läpi, vastasi hänen poikansa, — se on aivan helppoa.
Tuli taas pitkä äänettömyys.
— Mutta miksi haluat mennä? kysyi vanhempi. — Sinun tapaistasi ei ole
hakea vaikeuksia.
— Haluan nähdä maata, sanoi toinen huolettomasti. Hän halusi enemmän
kuin sitä. Päiväkausia hän oli hautonut mustaa aiettansa — arabialaiset
olivat tehneet sellaisia tekoja, eikä se ollut vaikeata. Kun hän olisi
poissa sivistyksen rajoilta, tulisi hänestä arabialainen — hän puhui
Rannikon arabiaa mainiosti.
Hän saattoi maksaa matkansa heimojen alueiden läpi; pikamarssi Ranskan
rajan yli, ja hän tulisi Isisi-joelle — jossa hän voisi viipyä kyllin
kauan saadakseen kaikki uskomaan, että arabialainen kauppias oli
syyllinen. Sitten voisi hän naida tytön.
Tämä oli hänen suunnitelmansa lyhykäisyydessään.
Hän valikoi karavaaninsa huolellisesti, ja myöhemmin hän läksi Sierra
Leonesta »S.&M.»-laivalla tuntemattomaan suuntaan.
* * * * *
Tasan kolme kuukautta sen jälkeen, kun komissaari Sanders oli jättänyt
hyvästi lähetyssaarnaajalle, hän oli hiljoilleen ja rauhassa kulkemassa
pikku jokea, joka vie Pikku Isisin kaukaisille perukoille, kun hän
tapasi rahvaan miehen, jonka nimi oli Ifambi Mwaka — häntä sanottiin
Mwafambaksi.
Sanders käytti nyt pientä höyrypurtta, sillä »Zaire» oli »telakalla» —
toisin sanoen se oli vedetty maalle.
Komissaari nousi virtaa, Mwafamba oli laskemassa rautapuukanootillaan,
ja Sanders silmäili miestä kuin havaiten jotain outoa.
Kun he tulivat toistensa rinnalle, Mwafamba nousi pystyyn ja käänsi
kasvonsa.
— Ho, Sandi! huudahti hän meluisasti.
— Ho, mies! huudahti Sanders. — Vie kanoottisi lähemmä rantaa, sillä
minun nopea veneeni panee veden tanssimaan ja sinä voit joutua veteen.
Vastaukseksi tuli naurunrähäkkä.
— Ho, Sandi! huikkasi Mwafamba. — Valkea mies, porsaan syöjä, valkea
marakatti!
Sanders oli kääntänyt ruoriratasta ja pursi teki kaaren ja saavutti
kanootin.
Eräs hausa tarttui kanoottiin haalla, toinen ojensi kätensä ja sieppasi
julkeaa Mwafambaa käsivarresta.
Hieman ällistynyt hän oli ja kömpelösti vastusteli, kun hänet vedettiin
purteen.
— Sinä olet jompikumpi, sanoi Sanders, — joko mongotautinen tai suuri
roisto.
— Sinä olet valehtelija ja valehtelijani syöjä, sanoi uhmaileva
Mwafamba, ja kun Sanders ojensi kätensä tunnustellakseen, olisiko hänen
niskassaan juoruavia pöhöttymiä, Mwafamba koetti purra sitä.
Sanders peräytyi äkkiä, ei puremisen pelosta, vaan toisesta syystä.
Kahden miehen istuessa kiemurtelevan vangin vatsalla hän ohjasi purren
rantaan.
— Viekää hänet maihin, sanoi komissaari, ja onneton uhri raahattiin
maihin siekailuitta.
— Sitokaa hänet puuhun ja valmistautukaa ruoskimaan, käski Sanders.
He sitoivat hänen kätensä nuoren kumipuun ympäri ja paljastivat
olkapäät. Sanders seurasi heitä kädet taskuissa, pää rinnalle
painuneena, sillä yht'äkkiä oli aurinkoiselle taivaalle noussut pilvi,
joka riisti kaiken valoisuuden hänen virallisesta elämästään.
Miesten lopetettua valmistelunsa Sanders läheni vankia, joka oli nyt
hieman peloissaan ja sammalsi puhuessaan.
— Miksi sinua sanotaan mies? kysyi komissaari.
— Ifambi Mwakaksi, uikutti sidottu mies, — tavallisesti Mwafambaksi —
Paholaisten putouksen kylästä.
— Mwafamba, sanoi Sanders, — kun olet isisiläisiä, niin tiedät jotakin
minusta ja tavoistani.
— Herra, olen nähnyt sinut ja tunnen tapasi, sanoi mies.
— Ja kun minä sanon: »Kuolema», niin mitä minä tarkoitan?
— Herra, tarkoitat kuolemaa, niin kuin kaikki jokivarren ihmiset
tietävät, sanoi Mwafamba.
Sanders nyökkäsi.
— Niin, aion ruoskituttaa sinua, kunnes kuolet, sanoi hän irvistäen,
— ellet kerro, mistä olet saanut väkijuomaa — sillä sinä olet erään
pahan myrkyn juovuttama, jota myrkkyä sanotaan viinaksi, ja laissa on
kielletty viinan tuonti tähän maahan.
Mies pyöritti päätään juopuneen tavoin.
— Lyö, siansyöjä, hän sanoi urhoollisesti, — sillä olen vannonut valan,
etten kerro kenellekään.
— Olkoon niin, sanoi Sanders, — sinun valasi minun ruoskimistani
vastaan.
Abibu, hausakersantti, pitkä ja kovakätinen, tarttui lujasti
virtahevonnahasta tehtyyn ruoskaansa, astui hieman syrjään, pyöritti
sitä vinkuen päänsä ympäri, ja sitten...
— Lyö!
Mwafamba herätti ulvonnallaan koko metsän.
— Riittää! karjui hän. — Minä puhun!
He päästivät hänet.
— Herra, itki hän, — eräs arabialainen tuli Ranskan alueen rajan yli.
Hän antoi sitä vettä kumista, jota olin koonnut ja sanoi, että se
panisi minuun valkoisten miesten hengen ja tekisi minut rohkeudessa
urhoollisimman vertaiseksi. Ja niin se tekikin, mutta nyt se on minusta
mennyt, ja minun sydämeni on kuin vettä.
— Minkälainen arabialainen se oli? kysyi Sanders.
— Herra, hän oli suuri ja vahva, ja hänellä oli lihavat kasvot kuin
sialla ja sormus.
— Milloin näit hänet?
— Kahden päivänmatkan päässä täältä, herra. Mutta hän on mennyt, sillä
hänellä oli tekeillä suuria asioita — niin eräs minun serkkuni kertoi
minulle — sillä hän oli matkalla Ochoriin anastamaan valkeaa naista,
joka antaa meille juotavaksi pahoja vesiä, kun olemme sairaita.
Puut näyttivät äkkiä pyörivän ja maa kohoavan komissaarin jalkojen
alla. Hän horjahti, ja epäillen kuumetta Abibu juoksi hänen luokseen ja
laski vahvan kätensä hänen olalleen. Vain sekunnin Sanders seisoi niin,
valkeana kuin kuollut. Sitten:
— Purteen, sanoi hän.
Puita oli kuuden tunnin matkaa varten — lähetysasemalle kesti ainakin
kaksitoista tuntia.
Hän laski pientä jokea nopeasti ja kääntyi halkomaan Isisin vahvaa
virtaa. Puut kestivät melkein minuutilleen kuusi tuntia. Silloin hän
oli kalastajakylässä, jossa oli valtion puuvarasto.
Mutta »arabialaisella» oli kahden päivän etumatka.
Mackiney oli ostanut ja taistellut tiensä englantilaisten ja
ranskalaisten välisen puskurialueen nusadombi-heimon maan kautta
(noiden ihmisten-jotka-eivät-ole-kaikki-samanlaisia, joista minun
täytyy kertoa teille); hän oli päässyt Isisiin ja kulki nyt oppaan —
samaisen Mwafamban serkun — ohjaamana lähetysasemaa kohti.
Se oli rakennettu kahden joen yhtymäkohtaan, samaan paikkaan, jossa
Sanders vuotta aikaisemmin oli ollut »vaiteliaana».
Mackineylla oli mukanaan viisikymmentä miestä, suurimmaksi osaksi
krulaisia. Hänen suunnitelmanaan oli päästä eräälle pienemmälle joelle,
joka laskee vetensä Isisiin. Sitä voi kulkea kahdeksankymmentä mailia
ja sitten saattoi kuukaudessa mennä karavaanitietä Lagosiin — siellä
hän toivoi tytön jo suostuvan.
Hänen joukkonsa pääsi päämääräänsä tarpeeksi lähelle myöhään
iltapäivällä.
Lähetystalo oli puolen mailin päässä kylästä, ja hän lähetti kaksi
vakoojaa, jotka toivat sellaisen tiedon, että lukuunottamatta kahta
alkuasukasvaimoa ja paria miestä siellä ei ollut odotettavissa
vastarintaa.
Hän istui miestensä keittäessä illallistaan erillään joukosta, ja
pitkässä valkeassa kauhtanassaan, päässä koristeltu päähine hän
muistutti elävästi arabialaista.
Kun yö tuli, hänen päämiehensä läheni häntä.
— Herra, kysyi hän, — entä tämä kafferi?
Hän puhui oppaasta.
— Hänet sinä tapat, sanoi Mackiney arabiaksi, — sillä minä en tiedä,
miten paljon hän arvaa.
-— Hän arvaa liiaksi, sanoi päämies, — sillä hän sanoo, että sinä et
ole arabialainen, vaan valkoihoinen.
— Sinä et saa tuhlata aikaa, virkahti Mackiney lyhyesti.
Hän istui odottaen tulen ääressä, jonka he olivat virittäneet. Pian hän
kuuli kahinaa, ja päätään kääntäessään hän näki joukon miehiä ja oli
kuulevinaan kuin miehen karjuvan kasvoille asetetun vaatteen läpi.
Joukko painui sekavana ryhmänä metsään ja hävisi yön pimeyteen.
Heti se tuli takaisin miehet naureskellen keskenään. Mwafamban serkku,
joka oli mennyt heidän matkassaan, ei palannut.
— Aika on tullut, sanoi päämies. — Kahden tunnin kuluttua kuu nousee.
Nopeasti tulet sammutettiin ja keittoastiat työnnettiin suuren kanootin
keulaan, ja ääneti, vain melojen loiskahdellessa, he liukuivat joen yli.
Kanootti laski rantaan parin sadan jaardin päähän lähetysasemalta,
lähelle pensasryteikköä.
Siitä oli polulle muutamia askelia.
Yhdessä rivissä, valkeaviittainen arabialainen etunenässä, joukko hiipi
mutkaista polkua. Molemmilla puolin kohosivat korkeat puut, ja yölinnun
ääntä lukuunottamatta ei kuulunut hisaustakaan.
Metsä loppui äkkiä. Heidän edessään oli pieni aukeama ja sen keskessä
lähetysaseman tumma maja.
— Allah suokoon meille siunauksensa, huokasi Mackiney ja astui askelen
eteenpäin.
Maasta, melkein hänen jalkojensa juuresta, kohosi tumma olento.
— Kuka kulkee yössä? kysyi varjo.
— Piru vieköön! kirosi Mackiney englanniksi.
Olento liikahti vähän.
— Herra, sanoi se, — tuo on valkean miehen puhetta, mutta kuitenkin
olet puettu kuin arabialainen.
Mackiney sai malttinsa takaisin.
— Mies, kuka oletkin, astu syrjään, sillä minulla on asiaa
jumalanaiselle.
— Minulla myös, oli kylmä vastaus, — sillä herramme Sandi on pannut
minut tänne, ja minä olen kuin hän; täällä olen seisonut joka yö paitsi
yhtä.
Mackineylla oli revolveri kädessään, mutta hän ei uskaltanut ampua
peläten hälyttävänsä majan asukkaat.
— Anna minun mennä, sanoi hän. Hän tunsi, pikemmin kuin näki, pitkän
keihään, joka oli ojennettu hänen rintaansa vastaan pimeässä. — Anna
minun olla, niin minä annan sinulle monta säkkiä suolaa ja putkia
enemmän kuin metsässä on puita.
Hän kuuli naurahduksen pimeästä.
— Annat liian paljon vähästä, sanoi ääni. — Oi Mlaka!
Mackiney kuuli jalkojen tömisevän; hän oli satimessa, sillä jossakin
hänen edessään aseistetut miehet sulkivat polun.
Hän kohotti revolverin ja ampui kaksi laukausta olentoon.
Keihäs vihelsi mennessään hänen ohitseen, hän syöksähti eteenpäin ja
kävi käsiksi polulla olevaan mieheen.
Hän oli vahva kuin nuori leijona, mutta hänen kurkkuunsa tarttuva
käsi ei myöskään ollut heikko. Hetkisen he kamppailivat, ja sitten he
kaatuivat kierien toistensa yli polulla.
Mackiney tavoitti toista revolveriaan. Hän sai kiinni perästä, kun hän
samassa tunsi väristyksen — jokin sattui hänen pehmeästi, vasempaan
kylkeen — jokin, joka pani hänen jokaisen hermonsa tuskasta värisemään.
— Oh, taivas, sanoi Mackiney englanniksi.
Sitten hän ei puhunut enää.
* * * * *
— Arabialainen vai valkoihoinen, sitä en tiedä, sanoi Monrovian
Bosambo, — eikä ole ketään sitä sanomassa, sillä mieheni olivat nopeat
tappamaan, ja vain yksi hänen joukostaan on elossa, eikä hän tiedä
mitään.
— Mitä olet tehnyt tälle arabialaiselle? kysyi Sanders.
He pitivät palaveria lähetysasemalla hämärän ensi hetkenä, ja tyttö,
kalpeana ja peloissaan, istui pöydän ääressä silmäillen vuoroin toista,
vuoroin toista, sillä hän ymmärsi kieltä heikosti.
— Herra, sanoi Bosambo, — hautasin hänet mieleni mukaan niin, ettei
kukaan tietäisi tästä hyökkäyksestä, koska se panisi pahoja ajatuksia
heidän päähänsä.
— Teit viisaasti, sanoi Sanders.
Hän palasi päämajaan hieman ymmällä, sillä hän ei tiennyt tapauksen
yksityiskohdista mitään.
Ja kun kuukautta myöhemmin hänelle saapui tärkeä tiedustelu, koskeva
muuatta Burney Mackineyta, hän vastasi totuudenmukaisesti, ettei hän
voinut antaa mitään tietoja.