Akasavan maassa elää tarina vihreästä paholaisesta. Se — paholainen —
on pitempi kuin puut, nopeampi kuin leopardi, kauheampi kuin kaikki
henget, sillä se on vihreä — tuoreenvihreä kuin puut keväällä — ja
sen ääni on tukahtunutta karjuntaa, kuin haavoitetun krokotiilin
kostonhimoinen, peloittava _gr-r-r_.
Tämä on Msimba Msamba, Nopea kävelijä.
Joskus tapasi hänen harhailevan polkunsa metsässä. Kahdentoista jaardin
leveydeltä kummallakin puolen olivat puut poikki tai kiskottuina
juurineen maasta, tiheä maanpintakasvullisuus oli haravoitu kokoon ja
koottu aivan kuin kömpelön, suuren käsiparin tekemiin aumoihin.
Sinne tänne kulkee Msimba Msamban polku, ristiin rastiin metsän läpi —
ja voi sitä kylää, joka sattuu olemaan sillä polulla!
Sillä yhden majan se jättää koskemattomaksi, toisesta ottaa katon,
kolmannen sieppaa kokonaan pala palalta ja sirottelee kappaleet pitkin
kylän katua.
Se on siepannut kokonaisia perhekuntia ja heittänyt ne ruhjottuina ja
kuolevina metsään; se on lakaissut kokonaisia yhdyskuntia maan pinnalta.
Kerran oli Isolla joella kylä, nimeltänsä Nkema-nkema, joka merkitsee
kirjaimellisesti: »Apina-apina». Se oli köyhä kylä, jonka asukkaat
elivät pyytämällä kalaa ja savustamalla sitä. Sen he myivät sisämaan
asukkaille ansaiten joskus kahteenkintoista shillinkiin viikossa.
Tavallisesti he saivat vähemmän, mutta yhtäkaikki viisikymmentä henkeä
eli sillä mainiosti.
Siinä kylässä oli joitakuita, jotka uskoivat Msimba Msambaan, ja
toisia, jotka nauroivat sille.
Ja kun vihreän paholaisen palvelijat menivät uhraamaan sille,
niin toiset ivasivat heitä. Palvelijain ja palvelemattomien välit
kärjistyivät vihdoin niin pahoin, että kylä jakautui kahtia; toiset
rakensivat majansa läheisen särkän toiselle puolen, kun taas uskottomat
jäivät toiselle särkälle.
Monta kuukautta epäilijät odottivat voidakseen paljastaa kuuluisan
paholaisen. Sitten Msimba Msamba tuli eräänä yönä. Se tuli hurjana,
käveli vettä myöten pitkin särkän reunaa — sillä se voi tehdä sellaisen
ihmeen — ja ojensi karvaiset kätensä repimään puita, pensaita ja majoja.
Aamulla palvelijat yksinään olivat hengissä, eikä uskottomien kylästä
ollut muuta merkkiä kuin yksi kukistettu majankatto, joka kohoili
silloin tällöin hyvin vähän, sillä sen alla oli kylän päällikkö, joka
oli vielä elossa.
Uskovaiset pitivät neuvottelun ja päättivät, että olisi synti pelastaa
hänet, kun nyt heidän jumalansa Msimba Msamba oli nähtävästikin
määrännyt hänet kuoleman omaksi. Vieläpä he päättivät, että olisi
erittäin pyhä asia ja suuresti vihreää paholaista miellyttävää panna
tuli majaan — pudonnut puukatto ja sillä kasvavat ruohot kohoilivat
kärsimättömästi, kun tämä ehdotus tehtiin — ja täydentää hävitystä.
Tällä hetkellä saapui paikalle vieraan heimon suuri päällikkö, Ochorin
Bosambo, tullen vuorovettä vastaan valtakanootillaan, johon kuului
viisikymmentä melojaa ja valtarumpu.
Hän oli palaamassa kunniavierailulta ja oli ollut matkalla jo ennen
päivän koittoa, kun hän tuli kylään ja pysähtyi antaakseen soutajiensa
levätä ja syödäkseen.
— Ihmeellinen päällikkö, sanoi uskovien johtaja, — olet tullut suuren
pyhyyden hetkellä. — Ja hän selosti ohikulkeneen Msimba Msamban tekoja
ja osoitti murtunutta kattoa, joka silloin tällöin, harvakseen,
liikahti. — Hänet me poltamme, sanoi päämies yksinkertaisesti, — sillä
hän on ollut herramme paholaisen kurja häväisijä ja käyttänyt hänestä
ilkeitä nimiä, niin kuin »simpunsyöjä» ja »hiekan juoja».
— Pieni mies, sanoi Bosambo mahtavasti. — Istun miehineni ja odotan,
kunnes kohotatte katon ja tuotte päällikön eteeni; ja jos hän kuolee,
niin Pirulaudan kautta — joka on herramme Sandin oma jumala — hirtän
sinut tuli jalkaisi alla.
Bosambo ei istuutunut, vaan johti onnettoman päällikön pelastustyötä
kiirehtien sitä — sillä kylän miehillä ei ollut rohkeutta siihen —
silloin tällöin keihäänvarrella.
He nostivat katon ja vetivät vanhuksen ulos. Majassa oli ollut kolme
muuta, mutta heitä ei voitu auttaa.
Vanha päällikkö oli loukkaantumaton, ja jos hän olisi ollut nuorempi,
hän ei olisi tarvinnut apua vapautuakseen. He antoivat hänelle vettä
ja ohraa, ja hän virkistyi pian kertomaan kokemuksiaan, sillä hän oli
nähnyt Msimba Msamban, Vihreän.
— Hän oli korkeampi kuin puut, herra, sanoi hän innostuneelle
Bosambolle, — ja hänen päänsä ympärillä oli pieniä pilviä, jotka
lensivät eteenpäin ja taaksepäin, häneen päin ja poispäin niin kuin
linnut.
Hän esitti lisää ruumiillisia tuntomerkkejä. Hän arveli paholaisen
toisen jalan olleen pitemmän kuin toisen ja että sillä oli viisi kättä,
joista yksi lähti rinnasta.
Bosambo lähti kylästä annettuaan päällikkyyden takaisin päällikölle ja
nuhdeltuaan niitä, jotka aikoivat hänet murhata.
Tässä ei tarvinne sanoa, että Bosambolla ei ollut suurempaa oikeutta
asettaa päälliköitä tai nuhdella ketään, kuin sinulla tai minulla
on äänestää Pariisin kunnallisvaaleissa. Sillä Bosambo oli Ochorin,
pienen, vähäpätöisen alueen päällikkö, ja hän itse oli, kuten
kansansakin, aivan merkityksetön.
Ei tarvinnut olla profeetta sanoakseen, että Bosambon matka piti
Akasavaan. Se oli lähes kymmenen mailia syrjässä tiestä, mutta Bosambon
kohteliaisuus ei mennyt niin läheltä sivuitse.
Kun hänen kanoottinsa tuli ihmettelevän kaupungin rantaan, hän
marssitti viittäkymmentä soutajaansa (joista tuli viisikymmentä
sotilasta, kun melat oli vaihdettu keihäisiin) kylän pääkaduilla
erinomaisen tärkeänä.
— Päällikkö, sanoi hän tälle ylimykselle, joka kiirehti vastaanottamaan
häntä, — tulen rauhassa, haluten neuvotella Msimba Msamban korkeasta
asiasta.
Kun päällikkö, jonka nimi oli Sekedimi, tunsi miehen, hän katui
tulleensa tervehtimään häntä, sillä kaikkien alkuasukkaiden mielestä
ochorilaiset todellista pikkukalaa.
— Kutsun lapset koolle, sanoi Sekedimi äkeänä, — sillä he pitävät
paljon hengistä ja muista tarinoista.
— Tämä on miesten palaver, sanoi Bosambo, jonka viha kohosi, — ja
vaikka akasavalaiset minun mielestäni eivät olekaan miehiä, haluan
laskeutua korkeudestani, johon Sandin suosio on minut saattanut,
keskustelemaan miestesi kanssa.
— Mene kanoottiisi, pikku päällikkö, ärisi Sekedimi, — ennen kuin lyön
sinua ruovolla. Sillä me akasavalaiset olemme hyvin ylpeitä, ja kolme
tämän kaupungin päällikköä on hirtetty ylpeytensä tähden. Ja jos tapaat
Msimba Msamban, voit ottaa hänet matkaasi.
Niin tapahtui, että Bosambo, Ochorin päällikkö, laahusti takaisin
kanoottiinsa niin arvokkaana kuin oli mahdollista akasavalaisten
pilapuheiden ja poikien raakojen sanojen saattamana.
Minkä numeron Bosambo olisi tehnyt satunnaisesta tuttavuudestaan Msimba
Msamban kanssa, siihen ei tarvinne kajota.
On kylliksi todeta, että hän joka tapauksessa palasi kyläänsä kadottaen
osan arvokkuuttaan, sillä hänen soutajansa, jotka olivat pyhästi
vannoneet, etteivät kerro kenellekään Akasavan kylän tapahtumasta,
eivät siitä kertoneet kenellekään — paitsi lukuisille vaimoilleen.
Bosambo oli monessa suhteessa nykyaikainen päällikkö. Hän noudatti
oikeutta, joka ylipäänsä perustui puhtaisiin tasavertaisuuden
periaatteisiin. Jossakin satojen mailien päässä istui Joen Sanders,
ja hänen järjestelmänsä mukaan, jäljitellen kuten vain rannikkolainen
saattaa, Bosambo toimi omalla haarallaan. Hän rankaisi nopeasti ja
noudatti itse lakia, mikäli hänen tuli jotakuta kuulla.
Ei ollut yhtään niin järjestystä noudattavaa päällikköä kuin hän,
muutoin olisi Akasavan Sekedimille koitunut pahan päivän työ, sillä
Bosambo oli ylväshenkinen mies ja nopea puolustamaan arvoansa. Ja
Sekedimi oli pistänyt häneen syvälle.
Mutta Bosambo oli kärsivällinen mies; hänellä oli tunteittensa
salaamisen taito suuri niin kuin jokaisella alkuasukkaalla. Sen vuoksi
hän odotti antaen asian levätä ja vaimentaen kansansa naurun.
Hänellä oli tukeva virtahevonnahkainen ruoska, joka oli hänelle suurena
apuna arvonsa ylläpitämisessä, ja kaikki asiat menivät latuaan, kunnes
sateet tulivat ja menivät.
Sitten eräänä päivänä auringon laskiessa hän saapui Akasavan kylään,
tällä kertaa mukanaan vain kymmenen soutajaa. Hän meni kylän katujen
läpi huomaamatta, pitäen toisessa kädessään keihästä ja kilpeä.
Toisessa kädessä hänellä ei ollut muuta kuin ruoskansa, jonka varsi oli
ihmeellisesti kaiverruksin koristeltu.
Akasavan päällikkö oli saanut tiedon hänen tulostaan ja oli ihmeissään,
sillä Bosambo oli saapunut odottamattomalla tavalla, upeilematta.
— Päivä on koittanut varhain, sanoi hän kohteliaasti.
— Olen vesi, joka kuvastaa kasvojesi valon, vastasi Bosambo käyttäen
jokivarren kohteliaisuutta.
— Tapaat minut hyvällä tuulella, sanoi Sekedimi, — ja valmiina
kuulemaan sinua.
Bosambo istuutui päällikön eteen.
— Sekedimi, sanoi hän, — vaikka ihoni on musta, polveudun valkeasta,
ylhäisestä heimosta ja tunnen heidän taikansa ja heidän jumalansa
sangen hyvin.
— Niin olen kuullut, vaikka minä puolestani en pane suurtakaan
arvoa heidän jumaliinsa, sillä ne ovat kuulemma omiansa naisille ja
lempeäluontoisille.
— Se on totta, sanoi Bosambo, — paitsi yhtä, jonka nimi oli Pietari ja
joka oli ahkera korvienleikkaaja.
Sekedimi oli hämmästyksissään.
— Hänestä en ole kuullut, sanoi hän.
— Kun tunnen heidät, sanoi Bosambo, — tulin ennen sateita puhumaan
Msimba Msambasta, Vihreästä, joka kulkee mutkitellen.
— Tämä on lasten puhetta, sanoi Sekedimi, — sillä Msimba Msamba on
nimi, jonka isämme antoivat pyörremyrskylle, joka kulkee metsän läpi —
eikä se ole jumala.
Sekedimi oli valistunein päällikkö, joka koskaan oli hallinnut
Akasavaa, ja hänen selityksensä Msimba Msambasta oli ainoa oikea.
— Herra päällikkö, sanoi Bosambo vakavasti, — ei yksikään ihminen voi
puhua sellaisista suurista ja korkeista asioista viisaammin kuin minä,
Bosambo, sillä olen nähnyt ihmeellisiä asioita ja tunnen maailman
kolkasta kolkkaan. Sillä minä olen käynyt kaukana, aina maailman
laidalla asti, josta tullaan helvettiin, ja olen nähnyt sellaisia
leopardeja, jotka joivat koko joen kuiviin ja söivät hämmästyttävän
pitkiä ja paksuja puita.
— _Ko-ko_, sanoivat päällikön hämmästyneet neuvonantajat, jotka
seisoivat hänen rinnallaan; ja Sekedimikin ihmetteli.
— Tulen nyt luoksesi, sanoi Bosambo, — ja tuon iloisen uutisen, sillä
nuoret mieheni ovat vanginneet Msimba Msamban, Vihreän, ja ovat
kantaneet hänet Ochorin maahan.
Tämän hän sanoi dramaattisin elein ja havaitsi tyytyväisenä
saavuttaneensa menestystä.
— Sidoimme Vihreän, jatkoi hän, — Ngombin kahleilla ja panimme
puunrungon hänen suuhunsa vaimentaaksemme hänen hirveää karjumistaan.
Saimme hänet kiinni kaivamalla niin suuren norsunkuopan, että vain
tarkkasilmäisimmät miehet voivat nähdä sen pohjan, ja niin laajan,
ettei kukaan saanut huutoaan sen yli kuultaviin. Ja veimme hänet
Ochoriin sadalla kanootilla.
Sekedimi istui suu ammollaan.
— Vihreän? kysyi hän jännityksissään.
— Vihreän, sanoi Bosambo nyökäyttäen päätään. — Ja liitimme yhteen
neljä kilpeä, samanlaisia kuin minulla on mukanani, ja panimme
sellaiset hänen kummallekin silmälleen, jottei hän näkisi, mitä tietä
veimme hänet pois Akasavasta.
Vallitsi pitkä hiljaisuus.
— Tuntuu, sanoi Sekedimi hetken kuluttua, — että olet tehnyt ihmeen,
sillä olet vienyt paholaisen keskuudestamme. Mutta ochorilaiset tulevat
surullisiksi, sillä se kirous, jonka olet meiltä ottanut, tulee sinun
kansallesi, ja pian he nousevat sinua vastaan.
— _I-wa_, mutisivat hänen neuvonantajansa nyökäten päätään viisaasti.
— Ochorilaiset nousevat päällikköään vastaan, sillä hän on päästänyt
paholaisen heidän keskuuteensa.
Bosambo nousi, sillä yö oli lähellä ja hän halusi alkaa paluumatkan.
— Ochorilaiset ovat hyvin ylpeitä, sanoi hän. — Heillä ei ole koskaan
ollut suurta paholaista ennen tätä. Isisiläisillä, akasavalaisilla,
ngombilaisilla, bushmanneilla, bomongolaisilla, pikkuisisiläisillä,
boungandilaisilla — kaikilla näillä heimoilla on ollut monenlaisia
paholaisia, mutta ochorilaisilla ei ole ollut yhtään, ja he olivat
pahoillaan.
Nyt heidän vatsansa on täynnä ylpeyttä, sillä Msimba Msamba, Vihreä,
on heidän keskuudessaan ja raivoaa metsässä, johon hänet laskimme,
kauhealla tavalla.
Hän jätti akasavalaiset miettimään ja lähti liikkeelle pitkin
polveilevaa jokea.
Samana yönä Akasavan päällikkö kutsui kokoon päämiehensä, vanhimpansa,
tärkeimmät sotilaansa ja kaikki huomattavat miehet.
Lokalin terävä ääni kutsui ulkokylien päälliköitä ja heidän vanhimpia
miehiään. Yön neljännestä tunnista päivänkoiton edelliseen tuntiin
kesti palaver.
— Oi päälliköt ja miehet, sanoi Sekedimi, — olen kutsunut teidät koolle
tärkeän tapahtuman vuoksi. Sillä Msimba Msamba, joka maailman alusta
alkaen on ollut akasavalaisten oma paholainen, ei enää ole meidän.
Ochorin Bosambo on vanginnut hänet ja vienyt hänet pois.
— Tämä on tosi häpeä, sanoi eräs vanha mies, — sillä Msimba Msamba on
meidän oma paholaisemme, ja Bosambo on ilkeydessään varastanut sen,
mikä ei ole hänen.
— Samoin ajattelen minä, sanoi Sekedimi. — Mennään Sandin luo, joka
istuu oikeutta Ngombin rajoilla, ja hän antaa meille kirjan.
Sanders oli silloin selvittämässä naimiskauppaa, jonka pääsisältö
oli seuraava: jos mies maksaa kuusi tuhatta matakoa, messinkiputkea,
vaimosta ja tässä kahdentoista kuukauden kuluessa naimisesta
esiintyy unitauti, onko hänen miehensä oikeutettu saamaan hänen
isältään takaisin suoritetun hinnan? Se oli pitkä, pitkä palaver,
johon tarvittiin monta todistajaa ja Sanders käsitteli sitä juttuna
vahingoittuneen esineen kauppaamisesta ja katsoi myyjän syylliseksi.
Todistukset kuitenkin vapauttivat miehen pinteestä, ja jäljelle jäi
vain kysymys oikeudesta. Sanders oli saanut jutusta käsitellyksi
kolme neljäsosaa, kun Akasavan päällikkö päämiehineen ja orjineen
ilmoittautui.
— Herra, sanoi Sekedimi pitemmittä esipuheitta, — olemme kulkeneet
pitkän taipalen maita ja tulleet ihmeteltävän väkevien virtojen yli; ja
matkalla olemme kohdanneet kauheita vaaroja.
— Saat jättää selitykset seikkailuistasi, sanoi komissaari, — sillä en
halua nyt pitkää palaveria. Sano, mitä on sanottava ja mitä on tehtävä.
Sitten Sekedimi kertoi tarinan varastetusta paholaisesta aloittaen
siitä, miten hän hieman ivallisena lahjoitti Nopean kävelijän
ochorilaisille.
Sanders sattui tietämään kaiken Msimba Msambasta. Sitä paitsi hän tiesi
päällikön aivan viime päiviin saakka tarkoin tietäneen, mitä »Vihreä»
todella oli.
Hänelle oli tyypillistä, ettei hän koettanutkaan saada päällikköä
järkiinsä.
— Jos Bosambo on ottanut Msimba Msamban, sanoi hän vakavana, — ei hän
ole tehnyt muuta kuin minkä sinä lupasit.
— Mutta minä puhuin leikkiä, sanoi Sekedimi, — sillä tämä paholainen
on meille hyvin rakas, ja kun me emme kuule hänen suurta ääntänsä
metsästä, me ikävöimme häntä.
— Odota, sanoi Sanders, — tämähän on se aika, jolloin Msimba Msamba
kulkee. Eikö hän tule nopeasti sateiden puolivälissä. Odota, ja hän
palaa luoksesi.
Mutta Sekedimi ei ollut odottavalla päällä.
Herra, jos minä menen Bosambon luo, sanoi hän, — ja puhun hänelle
ystävällisesti, eikö hän anna sitä minulle?
— Kuka tietää? sanoi Sanders väsyneesti. — En ole profeetta.
— Jos herrani antaisi minulle kirjan..., ehdotti Sekedimi.
— Tämä ei ole mikään kirjapalaver, sanoi Sanders lyhyesti, — vaan
oikeuskysymys miehen ja miehen välillä. Jos minä annan sinulle kirjan
vietäväksi Bosambolle, niin mitä minä sanon Bosambolle, kun hän tulee
pyytämään kirjaa sinulle vietäväksi?
— Herra, se on totta, sanoi Sekedimi ja meni matkoihinsa. Kahdentoista
etevimmän päämiehensä kanssa hän teki matkan Ochorin kylään vieden
mukanaan lahjoina vuohia ja suolaa ja raskaita messinkirenkaita.
Bosambo otti hänet vastaan juhlamenoin, otti vastaan hänen lahjansa,
mutta kieltäytyi myöntymästä hänen pyyntöönsä.
— Sekedimi, sanoi hän, — olen vahaa miesteni käsissä. En uskalla
suututtaa heitä, sillä he rakastavat Msimba Msambaa enemmän kuin
suolaansa ja vuohiansa ja vaimojansa.
— Mutta kukaan ei näe häntä ennen kuin sadeajan puolivälissä, sanoi
Sekedimi.
— Viime yönä kuulimme hänen melunsa, väitti Bosambo jyrkästi. — Hän oli
hyvin kauhea, ja minun kansani vapisi ja oli ylpeä.
Monta tuntia Akasavan päällikkö tinki ja pyysi, mutta tuloksetta.
— Näen, että sinun sydämesi on messinkiä, sanoi vihdoin Sekedimi. —
Senpä vuoksi, Bosambo, anna minun tuomani lahjat takaisin, ja minä
lähden pois.
— Lahjat, sanoi Bosambo, — ovat menneet, sillä nopeat lähetit ovat
vieneet ne sinne, missä Msimba Msamba istuu, ja panneet ne sellaiseen
paikkaan, josta hän ne löytää, jotta hän tietäisi akasavalaisten
muistelevan häntä kiitollisina.
Päällikkö palasi tyhjin käsin.
Hän lähetti viestin toisensa jälkeen seuraavana kuukautena, mutta
turhaan. Ja kun aika kului, niin hänen alaisensa alkoivat napista häntä
vastaan. Kahden kylän vilja tuhoutui, ja ihmiset kirosivat häntä sanoen
hänen myyneen hengen ja onnen lahjan.
Viimein hän tuskastuneena teki toisen matkan Bosambon luo.
— Päällikkö, sanoi hän, kun kaikki menot oli suoritettu, — sanon
sinulle tämän: annan sinulle viisikymmentä säkkiä suolaa ja niin paljon
viljaa kuin kymmenen kanoottia kantaa, jos annat minulle takaisin
Vihreäni. Mutta jos ylpeytesi tahtoo olla minua vastaan, niin tartun
aseihin, vaikka Sandi hirttäisikin minut.
Bosambo oli viisas. Hän tiesi inhimillisen kärsivällisyyden rajan. Hän
tiesi myös, kuka joutuisi kärsimään sodan syttyessä, sillä Sanders oli
yksityisesti varoittanut häntä.
— Sydämeni on raskas, sanoi hän. — Kun sinä kuitenkin olet niin
itsepäinen, niin palautan sinulle Msimba Msamban, vaikka minun täytyy
hävetä kansaani. Lähetä minulle suola ja vilja, ja kun vesi on niin
korkealla ja kuu melkein täysi, etsin Vihreän ja tuon hänet sinun
maahasi.
Sekedimi lähti takaisin kyläänsä onnellisena miehenä. Viikossa
suola ja vilja suoritettiin, ja kanootit, jotka veivät ne, toivat
viestin tullessaan. Sinä ja sinä päivänä, sillä ja sillä tunnilla
laskettaisiin Vihreä vapaaksi Akasavan metsiin. Myöhemmin Bosambo
tulisi valtakanootissaan tuomaan tiedon siirrosta.
Sovitulla ajalla Akasavan päällikkö odotti joen rannalla, kaksi suurta
tulta takanaan näyttämässä tietä Bosambon kanootille läpi yön pimeyden.
Ja tulien takana oli kylän ja syrjäkylien väki jännittyneenä ja
odottavana, rystysiään pureskellen.
Tom-tom! Tom-tom! Tom-tom! Vesien yli kuului Bosambon rummun heikko
ääni ja hänen melojiensa matalaääninen laulu. Puolessa tunnissa hänen
kanoottinsa tuli rantaan ja vedettiin maalle.
— Herra Sekedimi, tervehti hän päällikköä, — tänä iltana olen päästänyt
Msimba Msamban, vihreän, hirveän, vapaaksi. Ja se huusi kauheasti,
kun jätin sen. Sydämeni on särkynyt, eikä minun köyhässä maassani ole
minulle mitään huvitusta.
— Viisikymmentä säkkiä suolaa lähetin sinulle, sekä viljaa, sanoi
Sekedimi.
— Siitä huolimatta olen kuin orpo, joka on kadottanut isänsä ja
äitinsä, vaikeroi Bosambo.
— Lopeta juttu, päällikkö, sanoi Sekedimi äkäisenä, — minun sydämeni on
myös särkynyt, kun menetin suolat ja viljan.
— Huomaan, ettei sinulla ole vatsaa tunteille, sanoi Bosambo ja meni
kanoottiinsa.
Päästyään Akasavasta Bosambo sai tuulensa takaisin, vaikka yö oli
myrskyinen ja rankkoja sadekuuroja putoili lyhyin väliajoin.
Mitä kauemmas Akasavasta hän tuli, sitä iloisemmaksi hän tuli, ja hän
lauloi laulun.
— Metsässä on hulluja, pauhasi hän rytmillisesti, — sellaisia kuin
ingonona, joka kulkee silmät hupussa; mutta hän ei ole niin suuri hullu
kuin Sekedimi. — Hän on kuin valkea mies, joka on juuri tullut tähän
maahan. — Hän on kuin sormensa polttanut lapsi. — Hän on yksinkertainen
ja suuren madon kaltainen.
Näin hän lauloi lisäillen vapaamielisiä ja kuvaavia yksityiskohtia.
— Herra päällikkö, sanoi päämies äkkiä keskeyttäen hänen laulunsa, —
luulen, että meidän on mentävä rannalle.
Oikean rannan puitten latvojen yllä leimahtelivat salamat taajaan, ja
ukkonen jyrähteli yhtämittaa.
— Saarelle joen keskelle, komensi Bosambo.
Päämies värisi.
— Herra, saari on täynnä henkiä, sanoi hän.
— Olet hullu, totesi Bosambo, mutta käski soutaa vasemmalle rannalle.
Salamain leimahtelu kävi kirkkaammaksi ja tiheämmäksi, ukkosen jyrinä
voimakkaammaksi ja pauhaavammaksi. Suuret sadepisarat putosivat taajaan.
Sitten kuului yli ukkosen äänen uusi melu — kumea kohina, joka pani
soutajat melomaan tiheämmin.
— Huu-u-u!
Kamala meteli teki heidät kuuroiksi. Lähinnä Bosamboa oleva mies
pudotti melan, ja Bosambo otti sen.
— Melokaa, koirat! jyrisi hän.
He olivat parinkymmenen jaardin päässä rannasta, kun salaman
äkillisessä valaistuksessa heidän silmiinsä osui edessä olevaan metsään
raivautuva tie.
Näytti kuin suuret kädet olisivat repineet puita. Ne taipuivat ja
heiluivat kuin juopuneet miehet — ryskyivät ja kaatuivat.
— Melokaa!
Sitten jokin tarttui Bosamboon ja kohotti hänet kanootista. Hän kohosi,
kohosi; sitten putosi veteen, kohosi taas, ja taas putosi. Hän tuli
rannalle peloissaan ja puolitajuttomana.
Hänen sormensa tarttuivat taittuneen puun oksiin, ja hän kiskoi itsensä
maalle. Hän ryömi eteenpäin nelinkontan huohottaen raskaasti.
Ylhäällä raivosi myrsky, mutta Bosambo ei kuullut sitä. Hänen
neljäkymmentä soutajaansa, jotka pyörretuuli oli ihmeellisesti
heittänyt maalle, makasivat hänen ympärillään nauraen ja kiroillen,
kukin mielenlaatunsa mukaan.
Mutta hän unohti heidät.
Sillä hän rukoili kiireesti ja palavasti Msimba Msambaa, Nopeaa
kävelijää, Vihreää.